Viime viikkoina olen viettänyt osan työajastani
Luostarinmäen Käsityöläismuseossa aseistautuneena taskulampulla, naskalilla, kameralla ja tikapuilla. Lämmintä
vaatetustakin luulin tarvitsevani, mutta kyllä näyttää hellettä riittävän kun
konttaa, kiipeää ja harjoittaa kyykkyyn-ylös –liikesarjaa koko päivän. En väitä kolunneeni vielä
jokaisen huoneen ja komeron jokaista nurkkaa, lattiaa ja kattoa tai
pujotelleeni jokaiselle ullakolle paikallistamaan vesivuotoja taskulamppu
CSI-sarjasta tutussa asennossa sojottaen, mutta siihen tähtään. Luostarinmäen
henkilökunta tarkkailee kaiken aikaa valppaasti rakennusten kuntoa, mutta olen
saanut tehtäväkseni käydä heidän
avukseen läpi rakennukset tiheällä kammalla ja laatia niistä kuntokartoitusraportti.
Museoiden uljas tehtävä on mm säilyttää aineellista
kulttuuriperintöä tuleville sukupolville, periaatteessa ikuisuutta ajatellen. Aine
ei pysy samassa olomuodossa ikuisesti, mutta museossa sen ikää voidaan venyttää
kontrolloimalla säilytysolosuhteita. Haasteellisinta säilytettävää on
materiaali, jota ei voi sijoittaa valvottuihin olosuhteisiin. Museorakennukset
ovat tällaisia ”esineitä”. Kun säille alttiin rakennuksen jokin osa tulee elinkaarensa
päähän, se joudutaan lopulta uusimaan, mutta silloin museorakennuksissa
käytetään alkuperäistä vastaavaa materiaalia ja alkuperäistä toteutustapaa.
Näin säilytetään ja kunnioitetaan alkuperäisen materian sijasta ainakin
rakennusperinnettä.
Mutta joskus tulee eteen mahdoton tehtävä, ja nyt ollaan
sellaisen äärellä.
Luostarinmäellä talon omistaneiden suurimpia huolia kautta aikain on varmasti
ollut vesikaton
pitävyys. 1700-1800-lukujen
vaihteessa vain varakkaat kykenivät hankkimaan rauta- tai
kuparipeltikattoja tai kattotiiltä. Muut joutuivat tyytymään lyhytikäisempiin materiaaleihin. 1800-luvun alussa Luostarinmäellä rakennettiin useimmin turve- ja lohkokivikattoja - oikeammin tuohikattoja. Tuohi
toimi niissä nimittäin varsinaisena vettä hylkivänä kerroksena, joka sitten peitettiin
joko turpeella tai noin nyrkinkokoisilla
kivillä. Luostarinmäellä kivikattojen yleisyys johtui siitä, että viereinen Vartiovuori tarjosi ilmaista, perustuskivien lohkonnassa
syntynyttä jätekiveä.
Kivikattoja nykyisellä Luostarinmäellä, "kirvesmiehen pihalla". |
Turun palon jälkeen annettu kaupungin uusi rakennusjärjestys vuodelta 1828 kavensi vähävaraisten mahdollisuuksia
kattojensa kattamiseen. Palojärjestys salli kaupungissa käytettävän vain joko pelti-, tiili- tai
lautakattoja. Lautakatto tarkoittaa rakennetta, jossa kahden harjalta
räystäälle asetetun limittäisen lautakerroksen väliin asetettiin eristävä
tuohikerros. Laudoissa oli yleensä
höylätyt urat reunoissa juoksuttamassa vettä hallitusti ja joutuisasti.
Vuoden 1865 rakennusjärjestys lisäsi turkulaisten katevalikoimaan päreen. Pärekattoaikakauteen Luostarinmäellä tai muuallakaan Turussa ei silti tiettävästi koskaan siirrytty, sillä 1870-luvulla markkinoille saapui paloturvallinen ihmeaine: rullana myytävä asfalttikattohuopa.
Vanha uritettu kattolauta Turun museokeskuksen rakennusnäytevarastosta. |
Vuoden 1865 rakennusjärjestys lisäsi turkulaisten katevalikoimaan päreen. Pärekattoaikakauteen Luostarinmäellä tai muuallakaan Turussa ei silti tiettävästi koskaan siirrytty, sillä 1870-luvulla markkinoille saapui paloturvallinen ihmeaine: rullana myytävä asfalttikattohuopa.
Ilmoitus uusi Suometar -lehdessä 19.4.1875. Kansalliskirjasto, digitoitu aineisto |
Ihkauusi keksintö se ei enää tuolloin ollut, sillä kokeiluja
tukevan, tervalla käsitellyn huovan käyttämisestä kate- ja vuorausaineena oli tehty jo kymmeniä vuosia
aiemmin. Itse C.L. Engel, mm palonjälkeisen Turun asemakaavan ja monien arvorakennusten arkkitehti oli mieltynyt tällaiseen kattomateriaaliin. 1850-luvulla Suomeen alettiin tuoda
ulkomaista, asfalttitervalla kyllästettyä kattohuopaa, mutta aina vuoteen 1877 asti sen käyttäminen vaati erityisluvan senaatilta.
Kun käyttö sitten vapautettiin, asiat etenivät nopeasti. Turun uusi
rakennusjärjestys vuodelta 1878
lisäsi asfalttihuovan sallittujen katonkatteiden listaan, ja paikallinen valmistaja oli ottanut varaslähdön
asiaa ennakoiden:
Uutinen ja ilmoitus Sanomia Turusta -lehdessä -lehdessä 3.3.1877. Kansalliskirjasto, digitoitu aineisto |
Turun Asfalttitehdas ei jäänyt seudun ainoaksi. Ilmoitus Sanomia Turusta -lehdessä 2.6.1887. Kansalliskirjasto, digitoitu aineisto. |
Tamperelainen kilpailija aloitti samana vuonna kuin Turun
Asfalttitehdas, ja sen tuotetta arvostettiin ulkomaillakin:
Ilmoitus Uusi Suometar-lehdessä 2.1.1878. Kansalliskirjasto, digitoitu aineisto |
Ilmoitus Turun Lehdessä 26.4.1894. Kansalliskirjasto, digitoitu aineisto |
Luostarinmäkeläisten patotunut kattojen uusimistarve purkautui asfalttihuopabuumiin. Suurin
osa alueen rakennuksista palovakuutettiin 1870 - 1880-luvuilla, luultavasti juuri
tuon parannuksen seurauksena, ja palovakuutuksissa kattojen kateaineeksi kerrottiin asfalttihuopa. Lautakattoon nähden paloturvallinen, hiekalla siroteltu asfalttikatto alensi
palovakuutusmaksuja. Kun paloa edeltävää ”vanhaa Turkua” alettiin 1900-luvun alkupuolella katsoa nostalgisin
silmin, etenkin Luostarinmäki tuli usein vangituksi valokuviin ja
maalauksiin. Hjalmar Renvallin vuonna 1912 kuvaaman hienon valokuvasarjan
mukaan liki jokainen Luostarinmäen asuin- ja ulkorakennus oli katettu huovalla, jota
kiillosta päätellen huollettiin ”kattolakalla”.
Yllä mm nykyiset leipomon ja postin rakennukset, alla nykyistä kivipainon pihaa. Kuvat Turun museokeskus, Hjalmar Renvall 1912 |
Alkuaikoina asfalttihuopa tarkoitti kivihiilitervalla imeytettyä tukevaa lumppupahvia, ja kattoja huollettiin käsittelemällä ne
muutaman vuoden välein kivihiilitervan ja mm kalkin sekoituksella. Tämä kattolakka
ja sen pintaan heti sivelyn jälkeen ripoteltu hiekka muodostivat kivikovan pinnan. Lukuisat käsittelykerrat saivat katon muistuttamaan "norsunnahkaa".
Myöhemmin kivihiilitervaa alettiin korvata kivihiilitervasta tislatulla kivihiilipiellä ...
Kaksi otetta Helsingin Asfaltti-Osakeyhtiön hinnastosta nro 10, vuodelta 1902. Kansalliskirjasto, digitoitu aineisto |
… ja
1880-luvulla opittiin bitumin tislaus maaöljystä. Suomessa
bitumihuopaa alkoi valmistaa Oy Semptalin Ab vuonna 1908, ja pitkään
bitumihuopaa kutsuttiinkin ”semptaliiniksi”.
Luostarinmäellä on jäljellä vielä kaksi vanhaa lumppuhuopakattoa, joita on vuosikymmenestä
toiseen hoidettu kivihiilitervasivelyillä. Nyt edellisestä sivelystä on kulunut jo luvattoman monta vuotta,
vanha kivihiilitervavarasto on käytetty loppuun, ja pahimmat oletuksemme saivat vahvistuksen
Panu Kailalta: myrkyllistä kivihiilitervaa ei enää myydä, eikä kymmenien
kivihiilitervasivelyjen jatkaminen puutervalla tai
bitumilla sekään tule kyseeseen, sillä kivihiilitervan
päällä ei mikään taida pysyä. Ainetta, jolla
kattoa voitaisiin sivellä, ei ole olemassa! Voi meitä suojeluvelvollisia ja voi
asfalttikatto-parkaa: sen osaksi tulee nyt saattohoito.
Luostarinmäen "tupakkatalon" vajan huopakatto on kuin norsunnahkaa. |
Saamme
venytettyä yllä olevan kuvan katon elinikää vielä jonkin aikaa. Murtunut alareuna leikataan pois ja
korvataan nykyajan huovalla, ja vastaavia laastarointeja voidaan jatkaa uusienkin haavojen ilmaantuessa, mutta lopulta edessä ovat hautajaiset. Tässä tapauksessa vanha huopa kannattaa
Panu Kailan ehdotuksen mukaan haudata tulevien polvien ihmeteltäväksi uuden
alle. Uuteen kattoon kopioidaan vanhan katon toteutustapa.
On myös esitetty, että Luostarinmäellä ruvettaisiin
valmistamaan itse vanhaa asfalttihuopaa vastaavaa kateainetta, nyt kuitenkin
käyttäen kyllästysaineena puutervaa kielletyn kivihiilitervan sijaan. Siinäpä mietittävää. Asfalttihuovan
valmistaminen itse ei ole perinteinen rakentajan taito (ei edes
käsityöläistaito, sillä tehtaassahan sitä valmistettiin), mutta huopakaton
tekeminen on.
*
Viisautta ammennettu kirjasta Kaila-Pietarila-Tomminen: Talo kautta aikojen. Julkisivujen historia, 1987, sekä Kansalliskirjaston digitoidusta aineistosta.