Samalla kirjattiin ylös myös myyjältä saatu perimätieto:
Saranaraudan lienee taonnut muuan nainen, joka oli tappanut lapsensa ja jonka tämä työ vapautti kuolemantuomiosta. Se on kuulunut Marttilan vanhan kirkon oveen. Toinen samanlainen ovi on nykyisen kirkon sakaristossa. - On ollut eräässä talossa Martttilassa.Ja todellakin, Marttilan kirkon sakaristossa on, edelleenkin, vanha raudoitettu ovi.
Oven koristelu vastaa myös museoon päätyneen raudan muotoilua.
Teoksessa Suomen kirkot 13: Marttilan kirkot puolestaan mainitaan:
Tämä ovi oli vielä 1885 nykyisen kirkon länsitornin sisäovena. Ulko-ovena oli toinen, runsaasti raudoitettu ovilevy, joka on myöhemmin hävinnyt.Museoon päätynyt sarana on siis mitä ilmeisimmin tuosta v. 1885 jälkeen hävinneestä ovesta. Molempien tulkitaan kuuluneen paikalle 1500-luvulla rakennettuun kirkkoon.
Mitä itse perimätietoon tulee, niin sanomattakin on selvää ettei Ruotsin laki tuntenut mahdollisuutta hyvittää murha sepäntöillä, ja melkoisia sepäntaitojakin työ olisi edellyttänyt. Jääköön siis folkloristien pohdittavaksi miten luokitella tämä tarinatyyppi, mutta todetaan vielä että saranarauta on tarinansa ansiosta useana vuonna päässyt Turun linnan kauhukierroksen esineeksi.
Kuvat Marttilasta: Sari Selkee
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti