Kovaa peliä kansakoulussa

Kokoan ensi viikonlopun ”Oi ihana toukokuu!”-tapahtuman ajaksi Kuralan 1950-luvun koululuokkaan ”kevätnättelyn”. Monet varmaan muistavatkin, että kansakoulun ja myös peruskoulun alkuaikojen käytäntöihin kuului rakentaa vuoden aikana käsityö- ja piirustustunneilla syntyneistä tuotoksista kevätnäyttely. Sinne pääsivät ainakin omien muistojeni mukaan vain parhaat ja onnistuneimmat työt, joten ehkä on hyvä, ettei vastaava kaava enää ole käytännössä. (Eihän?) -  Koulun kevätjuhlan yhteydessä vanhemmat tutustuivat näyttelyyn, ja siinä pääsivät ylpeät äidit kehuskelemaan jälkikasvunsa taituruudella. Vähemmän taidokkaiden vanhemmat puolestaan saivat hävetä, että ”ei se taaskaan toi meiän likka/poika oo pärjänny”. Katkera lisätaakka, jos todistuskin näytti masentavalta.

No, Kuralan luokan kevätnäyttelyyn kelpaavat kaikki koulukäsityöt, jotka opetuskokoelmaan on saatu, enkä ole asettanut rimaa korkealle töiden laadun tai esillepanoni kattavuuden suhteen; man tar vad man har. Suurin osa näytille kootuista koulukäsitöistä on tehty 1900-luvun puolivälin vuosina. Ainakin yhden vanhemman esineen pystyn kuitenkin joukkoon asettamaan. Kyseessä on puinen saapasrenki eli saapaspihti, joka on lahjoitettu museolle vuonna 1990,  ja on alkujaan peräisin sammattilaiselta maatilalta. Ei siitä lahjoitushetkellä mitään valmistajatietoja annettu, joten en edelleenkään voi olla täysin varma esineen syntytavasta.

Luulen sitä kuitenkin varhaiseksi kansakoulukäsityöksi, koska se on lähes identtinen vuonna 1888 julkaistun sarjan ”Mallikokoelman piirustuksia käsityö-opetusta varten kansakouluissa” erään kuvan kanssa:

Opetuskokoelmaesine 1164:7, saapasrenki Iso-Kohmon ulkoportaalla

 

Tämä mallikokoelma on melkoinen harvinaisuus ja löytyy vain muutamista kirjastoista, mm kansalliskirjaston kansalliskokoelmasta. Sitä ei lainata, mutta tuodaan nähtäväksi lukusaliin. Valokopiointi on kielletty,  kuvaaminen ilman salamaa lukusalin pöydän ääressä – ei siis esimerkiksi parhaassa valossa ikkunalaudalla – sallitaan. Tämän kerron siksi, että soisitte anteeksi oheisten kuvieni huonon laadun.

Kokoelman kuvat on piirtänyt Teollisuuskoulun rehtori, arkkitehti J. Stenbäck niiden mallien perusteella, jotka kansakoulun käsityöopetusta järjestämään asetettu komitea oli valinnut; näin kerrotaan päällimmäisessä arkissa. 

 Mappi sisältää myös toisen sarjan, jonka  haastavammat mallit on tarkoitettu otsikon mukaan ”täytetöiksi”. Yläkansakoululle tai edistyneemmille oppilaille, kenties? Erillistä kansakoulun jatkokouluahan ei vielä tunnettu. Sellaista opetusta alettiin jakaa vuoden 1921 kansakouluasetuksen myötä. Vasta samainen asetus teki koulunkäynnistä myös pakollista. Vaikka kansakoululaitos oli perustettu vuonna 1866, oppivelvollisuuslaki säädettiin muihin Euroopan maihin verrattuna hyvin myöhään.

Mutta kyllä täytyy ihmetellä vuoden 1888 mallipiirrossarjan tuottaneen komitean käsitystä siitä, mihin kansakoululapsen piti pystymän! Sarjan ensimmäisen arkin työt ovat ”osotuspuikko, kalvoin (=verkonkudontaväline), avainlippu, kukkaskeppi, puukon pää, puikkari ja verkkokäpy”.

Pian pitikin jo valmistaa omat työkalut…

... ja täytetöinä voitiin sitten tehdä työkalukaappi kaikille niille puuntyöstövälineille, jotka kansakoululainen oli saanut itse aikaan:

Puuta piti oppia työstämään melkoisen pikkutarkasti, jos oli määrä tehdä tällainen  kimpiastia. Niiden  valmistaminen on vanha käsityöammatti ja vaativa prosessi, johon kansankin parissa vain osa kädentaitajista erikoistui - ei mikään itsestään selvä joka talon taito. 

Puun lisäksi piti harjoitusta saada myös metallin parissa:

Täytetöinä ajateltiin valmistuvan niinkin isoja esineitä kuin huonekaluja ja puutarhakalusteita...

... tai kottikärryt.

Melkein herää epäilys, että kyseessä olisikin opettajaseminaarilaisille tarkoitettujen harjoitustöiden kokoelma, mutta ainakaan piirustussarjan otsikko ei tätä vahvista, opetuksesta kansakouluissa siinä puhutaan. Sen sijaan luulen, että salaisena taustavaikuttimena on julkisesti lausutun tavoitteen  - ”yleisen kätevyyden, muoto- ja kauneusaistin sekä omavaraisen harkinnan ja tahdon kasvattaminen” -  rinnalla halu antaa kansalle valmiudet harjoittaa kotiteollisuutta.

Nälkävuodet eli 1860-luvun suuri kansallinen hätätila sekä lukuisat paikallisemmat katovuodet johtivat nimittäin 1800-luvun lopulla kotiteollisuusyhdistysten perustamiseen. Nämä opastivat ylhäältä käsin kansaa hankkimaan erilaisia kädentaitoja, joiden tuloksilla perheen voi elättää hallan viedessä viljan, ja järjestivät  valmistettujen tuotteiden myynnin. Pajukorien, tuohirasioiden tai harjojen teon opettamisella tähdättiin siis ehkä myös kansallisen hätätilavalmiuden parantamiseen.

Aika pian varhainen kansakoulun käsityö-opetus päätyi kriisiin. Uudet psykologiset katsantokannat painottivat oppiaineen kasvatuksellista merkitystä ja ymmärsivät,  että käsillä tekemisellä annetaan virikkeitä vasta kehitysvaiheessa oleville aivoille. Taitaako sen paremmin sanoa kuin käsityöopetuksen uudistamista suunnitellut komitea vuonna 1911:

Ote kirjasta Maalaiskansakoulun opetussuunnitelma, komiteamietintö 1925

 

 

Vuonna 1921 annetuissa alakansakoulun opetussuunnitelman laatimisohjeissa  pienen koululaisen aloitusrimaa onkin madallettu. Tärkeintä on herättää ja ylläpitää oppilaissa mielenkiintoa ja harrastusta kädentöitä kohtaan tarpeeksi helpoilla ja kotoisista aineista vähin välinein tehtävillä töillä.  Peräänkuulutettiin siis onnistumisen kokemuksen hyvää tekevää ja eteenpäin vievää voimaa. 

Ohjeet laatinut Aukusti Salo suositti mm ompelemista harvalle kankaalle, virkkaamista, niinen punomista, saven muotoilua ja paperinleikkaustöitä. Umpipuun veiston sijaan kaarna, tikut ja päre sopivat hänen mukaansa pienen lapsen voimille.  Niinpä - usea meistä on varmaankin koulutiensä alussa pujotellut pumpulilankaa harvalle kanavakankaalle tai kohoruutuiselle vohvelikankaalle, ja  virkkuukoukku kuuluu alaluokilla myös joka pojan käteen. Aukusti Salon ohjeistukset vaikuttavat edelleen.