Saa koskea!

Olen kerran jos toisenkin esitellyt Turun Museokeskuksen opetuskokoelman esineitä ja jopa asettanut niitä huoletta tositoimiin. Mitä kummaa se sellainen on, museoesineitähän ei saa koskea kuin puuvillahansikkaat kädessä!?

Vaarin housut? - Saa koskea!

Totta. Museokokoelmat sisältävät valikoituja todistuskappaleita nykyisestä ja menneestä. Niitä kootaan tuleville sukupolville nähtäviksi ja tutkittaviksi, onhan jälkeläisillämme oikeus saada itse tarkastella tätä konkreettista todistusaineistoa (niin kuin oikeudenistunnossa), ei vain katsoa kuvia tai lukea edeltäjiensä tulkintoja esineistä.

Kokoelmaan ottaminen on dramaattinen hetki esineen elämässä – kun sitä ennen on käytetty ja käsitelty ”normaaleissa kodinomaisissa oloissa”, kokoelmaesineenä sitä säilytetään valolta suojattuna, ilmankosteudeltaan ja lämpötilaltaan kullekin materiaalille ihanteellisissa olosuhteissa, sitä käsitellään mahdollisimman vähän, ja sen kuntoa ja olosuhteita valvovat asiantuntijat, konservaattorit. Kokoelman kartuttaminen harkitusti ja sen vastuullinen säilyttäminen ovat museon keskeisintä perustyötä, jolle muut tehtävät tutkimuksesta näyttelyihin, opetustoimintaan ja elämyksellisiin tapahtumiin perustuvat. Esinekokoelma on museon konkreettinen kivijalka!

Museovieras muistelee  nuorena oppimaansa.

Mutta vaikka esineestä samalla talletetaan sen valmistuksesta, merkityksestä ja käytöstä saadut tiedot, museoon siirtyvä esine irtoaa entisestä yhteydestään ja ajan mittaan käsitys sen menneestä, ”oikeasta elämästä” ohenee. Rukki vitriinissä ei ehkä kerro kävijälle mitään, esineeseen liitetty elävä kuva ja ääni valaisevat jo enemmän. Parhain ymmärrys kehruutyöstä syntyy kuitenkin vasta, kun saa itse opetella käden ja jalan yhteisen rytmin, jolla kuidut saadaan kiertymään juuri oikealla nopeudella ja kireydellä langaksi. Tällainen esineeseen liittyvä tietotaito voi säilyä vain tekemällä, tekijän käsissä.

Museoiden tehtävä on nykyisin myös aineettoman kulttuuriperinnön säilyttäminen. Jos esineiden mukana halutaan tallettaa niihin liittyvää kädentaitoa, tarvitaan esineitä, joita saa koskea ja käyttää. Se on selvää, että kulttuurihistorialliseen kokoelmaan otettua ja siis ”ikuisesti” säilytettäväksi luvattua esinettä ei voi tässä käyttää avuksi. Sellainen olisi suorastaan sopimusrikkomus esinettä, sen lahjoittajaa ja tulevia polvia kohtaan!

Opetuskokoelmaesine numero Op.1, lapio paimiolaiselta maatilalta

Tähän tehtävään voidaan koota rinnakkainen käyttökokoelma. Siihen kuuluva esine on museoesine sekin, mutta ei ensisijassa aineellisen olemuksensa, vaan aineettoman perintönsä säilyttäjä. Käyttökokoelmaan päätyvän esineen kohdalla on alusta asti selvää, että se voidaan loppuun palvelleena poistaa kokolemasta. Esineiden säilytysolosuhteillekaan ei aseteta samoja vaatimuksia kuin muille museoesineille, huolellinen varastointi kodinomaisissa oloissa riittää.

Oikeat otteet.

Vaikka aineettoman kulttuuriperinnön säilyttäminen tuntuu juuri nyt olevan museomaailmassa uusi asia, käyttökokoelmista ja saa koskea -esineistä on puhuttu ainakin 40 vuotta. Monen muun museon tavoin Turun museokeskus, silloin vielä Turun kaupungin historiallinen museo havahtui 1970-luvulla siihen, että museolaitoksen yhteiskunnallinen velvollisuus tiedonvälittäjänä ja opettajana asetti kokoelmat haasteelliseen tilanteeseen. Luotiin innolla lastentoimintaa ja laadittiin museolehtoreiden työnkuvia, mutta koska konkreettisina havainto- ja opetusvälineinä ei voitu käyttää kokoelmaesineitä, päätettiin vuonna 1985 perustaa kokonaan uusi kokoelma opetustarkoituksiin.

Museon matot puhtaaksi lapsityövoimalla.

Kun jo seuraavana vuonna syntyi myös uusi toimintayksikkö, Kuralan Kylämäen elävän historian kylä, sinne tulevat esinekokoelmat päätettiin koota osaksi tätä opetuskokoelmaa. Kuralan aikatasoksi oli valittu 1940-50-luku. Opetuskokoelman avulla ennen kaikkea lapsille luotiin mahdollisuus tutustua isovanhempiensa aikoinaan tekemiin töihin silloin kun nämä isovanhemmat vielä itse ovat niistä kertomassa ja museon esineillä konkreettisesti opettamassa -  parhaimmillaan perinteen haluttiin siirtyvän aitona tekijältä tekijälle. Jopa niin, että museo on vain foorumi perinteen siirtymiselle omaehtoisesti kävijöiden välillä, itse tarkkaileva ja oppiva eikä vain opettava taho. (Tunnustan, että tämä on  mielestäni uljainta mitä museo voi aineettoman kulttuurin säilyttämisen saralla tehdä.)

Vakavan perustehtävän lisäksi opetuskokoelma toimii tietenkin myös näyttelyiden aineksena siinä missä muutkin museoesineet. Kokoelman avulla voidaan luoda kaikkia aisteja puhuttelevia museointeriöörejä, joissa huonekaluilla saa istua, tai jossa hellassa palavan tulen tuoksu ja ääni tavoittavat muistisairaankin. Olen todistanut Kuralan Iso-Kohmon talossa, miten sisään astuva vieras sekunnin murto-osaksi siirtyy lapsuuteensa tuvan tuoksun ja ilmapiirin siivittämänä, ja miten vanhus liikuttuu saadessaan käteensä jonkun nuoruudestaan tutun esineen. (Tunnustan, että tämä on mielestäni sympaattisinta, mitä museo voi  tehdä.)

 

 *

Kuvat Turun museokeskus / Ania Padzik, Pekka Kujanpää, Arttu Ala-Jokimäki, Johanna Viitaharju