”Joutaahan tuo myöhemminkin museoon”

Näillä saatesanoilla Maria Kohmon rukki lähetettiin talosta maailmalle seitsemisenkymmentä vuotta sitten, ja samoja sanoja lainasi lahjoittaja, joka syyslomatapahtumamme aikana toi rukin sieltä takaisin.

 

Emme harjoita henkilönpalvontaa, mutta onhan se hienoa saada takaisin esine, joka on kuulunut niille ihmisille, joiden elinaikaa edustamaan museorakennus on sisustettu, ja joiden elämäntapaa siellä yritetään ylläpitää! Iso-Kohmon talon nykysisustuksessa tällaisia esineitä on niukasti, ehtihän Kohmon suvun lähdön ja Kuralan Kylämäen toiminnan alkamisen välissä kulua toistakymmentä vuotta, ja irtaimisto oli hajaantunut suvun jäsenille. Tuvan käkikello, salin ryijy, isännän kamarin peilipiironki ja perheenjäseniä esittävät valokuvataulut ovat näitä aitoja kohmolaisten esineitä. Nyt joukkoon liittyi mamman eli vanhan emännän rukki.

Naapuritaloon Vähä-Rasiin oli 1940-luvulla sijoitettu evakkoina saapunut koivistolainen perhe, joka rakensi omaa uutta kotiaan Itäharjulle.Tämän perheen äidille Lucinalle Maria Kohmo luovutti rukkinsa. Se tuli tarpeeseen, karjalaisemäntä kehräsi sillä lankansa ainakin vielä 1950-luvun alkupuolella, jolloin Maria Kohmo itse kuoli.

Lucinalta rukki siirtyi lapsenlapselle, jota esineen tarina viehätti, ja joka halusi oppia kehräämään sillä pellavaa. Mummon pellavanmuokkaus- ja kehräysopetusta odotellessaan pojantytär sai rukin omaan kotiinsa, ja piti sitä siellä kunniapaikalla. ”Rakastuin rukkiin”, kertoi tämä pojantytär lahjoitustilanteessa. Kun pojantyttären perhe menetti kotinsa tulipalossa 1960-luvulla, rukki säilyi tuhosta ainoana esineenä. Siksi siinä on edelleen nokijälkiä.

Rukin tarinaa kerrottiin seuraavallekin sukupolvelle ja vielä Lucinan lapsenlapsenlapsenlapsikin sitä mielellään sormeili. Nyt jälkipolvi päätti toteuttaa Maria Kohmon ennustuksenomaisen lauseen. Käytössä kulunut ja lasten kiinnostuksen kohteena olosta hieman kärsinyt rukki jouti ja pääsi museoon, joksi Marian koti oli ehtinyt muuttua.

Ihan viime aikoina on hehkutettu sitä, miten museot ovat muuttumassa ja niiden pitäisi muuttua yhä enemmän tunteiden kokemisen paikoiksi. Esineet eivät enää olisi museon keskiössä. ”Enemmän tunteita, vähemän tietoa”. Pöh, vastaan tuohon lauseeseen. Tieto ja tunteet eivät sulje toisiaan pois. Kyllä aidoista esineistä ja niiden sisältämästä todellisesta aineettomasta kulttuuriperinnöstä saa herutettua nimenomaan tunteita, suuriakin tunteita, kokonaisen aikakauden ytimen muodostavia tunteita.

Maria lapsineen Iso-Kohmon salissa 1910-ja 1920-lukujen taitteessa.