Luetteloijana museossa

Aloitin Turun Museokeskuksella maaliskuun alussa määräaikaisen työn kokoelmien digitoijana. Uusi työ uudessa paikassa uusien työkaverien parissa tuntuu aina hiukan epävarmalta, kun ei tiedä kunnolla, mitä on edessä. Mutta koska tämä ei ollut mikä tahansa työpätkä, vaan mainio tilaisuus päästä nuuskimaan normaalisti yleisöltä piilossa olevia museotavaroita, olin hommaa aloittaessani lähinnä valppaan innokas. Vähän niin kuin kesällä vastaani tullut työtuttavuus, Murri.

Ensimmäiset minulle luetteloitavaksi annetut tavarat olivat aloittelijalle hyvin sopivia: varsin uusia ja hyväkuntoisia vaatteita. Museokeskuksessa käytössä olevan tietokannan eri ominaisuuksien opettelu ei myöskään ollut kovin vaikeaa. Eniten ehkä minulle aiheutti päänvaivaa esineiden valokuvaaminen. Olin joskus lukioaikoina opetellut käyttämään järjestelmäkameraa, mutta se oli lukioaikoina se. Täällä sain käyttööni oikein viimeisen päälle olevan kameran – ainakin minusta se näytti sellaiselta – ja otin myös ensi askeleitani photoshoppaamisen jalon taidon suhteen suoristaessani ja rajatessani kuvia. Onneksi luettelointiin tarkoitettujen valokuvien ei tarvinnut olla mitään taidepläjäyksiä, vaikka jotain sen suuntaista pääsi aina silloin tällöin vahingossa syntymään. Etenkin valaistuksen kanssa minulla oli paljon säätämistä.

Kummittelevien kolttujen ohella tunsin epätervettä iloa myös ystävistäni zombinukeista.

Mielenkiintoa piti yllä luetteloitavien esineiden vaihtelevuus. Osa tavaroista oli hyvinkin arkipäiväisiä, osa sellaisia joita oli kyllä nähnyt, mutta ei itse aiemmin käsitellyt, ja osaa piti vähän aikaa ihmetellä ennen kuin kykeni ymmärtämään, millaisesta kapistuksesta edes oli kyse. Onneksi useimpiin hyppysiini päätyneisiin esineisiin oli taustatiedot olemassa, niin kuin tähänkin maanmittauskojeeseen. 

Monesti sain kuitenkin leikkiä salapoliisia kun etsin esineen iästä, valmistajasta tai valmistuspaikasta tietoa. Aina tässä ei päässyt hirveän pitkälle, mutta oli se silti hauskaa. Joskus omien yritysten törmätessä seinään tuntui fiksuimmalta uuden kiertotien etsimisen sijaan valjastaa joku toinen tekemään likainen työ. Huomasin heti ensimmäisinä viikkoina, että useimmat ihmiset auttavat kysyttäessä mielellään (ainakin jos ei kaiken aikaa pommita kysymyksillä). Työtovereista oli ilman muuta se suurin apu, mutta vähitellen laajensin myös muualle.

Esimerkiksi tähän venäläiseen pannuun sain tarkemman lajimäärityksen (hillopannu) sekä lisätietoa sen leimojen merkityksestä yhdestä antiikkiliikkeestä.

Vaikka mielenkiintoista puuhaa siis riitti vaikka muille jakaa, puolivuotinen työnpätkäni kului loppuun yllättävän nopeasti niin kuin asioilla on tapana tehdä. Jos maaliskuussa oloani saattoi kuvata murrimaiseksi, niin nyt syyskuussa lähennyin Murrin toveria, Turun linnan tonttu-ukkoa, kun tuli aika esitellä loittonevaa selkääni Museokeskukselle.

Kiitokset joka tapauksessa kaikille työtovereilleni kuluneista kuukausista ja hyvää jatkoa. Kenties tässä vielä joskus ympäri käydään ja yhteen tullaan. :-)

Teksti ja kuvat: Hanna Nieminen

Heilu keinuni korkealle osa 3: valmista tuli

katso myös:  Heilu keinuni korkealle osa 2  ja Heilu keinuni korkealle osa 1

                      

Kuluneena kesänä Kuralan Kylämäen kokeiluverstaalla on rakennettu perinteistä vastakkain istuttavaa puutarhakeinua. Rakentamista on käyty ihmettelemässä niin läheltä kuin kaukaa. Jotkut ovat seuranneet valmistumista viikoittain julkaistuista Facebook-päivityksistä. Moni museovieras on ottanut keinuprojektin tarkkailun omakseen ja käynyt useita kertoja kesän mittaan ihailemassa verstasrenkien työntekoa.

Lauri Heikkilä veistelee penkin selkänojan ja istuinpuun liitosta.

Alkukesästä suunniteltiin keinun valmistamisen työvaiheita ja laskettiin materiaalin menekkiä. Osa puutavarasta löytyikin Huhkon navetan vintiltä. Suurin osa jouduttiin hankkimaan puutavaraliikkeestä. Nykyajan kauppapuu on kuusta, joten keinu valmistui siitä. Onhan se kuusi kevyttä ja sillä on muitakin hyviä ominaisuuksia, kuten kohtalainen kosteudenkestokyky. Ihan kaikkea puuta ei saatu halutun levyisenä. Osa sahattiin itse ja useammin valikoitiin sellaista puuta, mitä kaupasta löytyi. Niin olisi 50-luvun isäntäkin tehnyt. Siitä hän olisi rakentanut, mitä oli saatavilla. Tosin puut olisivat luultavasti omasta metsästä.

Liitokset tehtiin ilman ruuveja. Puutapeilla varmistettiin osien pysyminen toisissaan. Tässä kuvassa Janne Aakko taltta kädessään.

Varsinainen keinun rakentaminen aloitettiin juhannuksen tietämissä penkeistä. Ajateltiin lähteä liikkeelle kaikkein kiinteimmistä osista ja sisältä ulospäin. Toisaalta nämä penkit olivat kokoonsa nähden kaikkein työläimpiä. Keinu toteutettiin vuoden 1949 piirustusten mukaan, siten myös istuimet noudattivat näitä muotoja. Moni museovieras on keinuttuaan todennut, miten ryhdikäs ja miellyttävä siinä on istua. Tästä saadaan tietysti viimekädessä kiittää piirroksen laatijaa.

Penkkien rimoitusta täytyi suunnitella ja sovitella, jotta keinuminen olisi mukavaa ja turvallista.

Penkkien valmistuttua olikin keinun lattian vuoro. ”Tämä on minun suosikkikohta tässä keinussa.” Sanoi Kuralan kylämäen infossa kesän työskennellyt Anna. Lattia rakentui reunapuista ja kapeista rimoista, jotka erityisesti miellyttivät Annan ja monen museokävijän silmää. Kesän aikana keskusteltiin museovieraiden kanssa vanhoista puutarhakalusteista. Eritoten tällaisissa rimoituksissa oli kävijöiden mielissä sitä menneen ajan henkeä, oli kyseessä pöytä, penkki tai sitten keinun lattia.

Keinun tekeminen oli rankkaa puuhaa, mutta onneksi väliin mahtui muutama pyhäpäivä banaanivadelmaleipineen.

Seuraavana oli aika siirtyä keinun kehikkoon. ”Mahtuukohan keinu sisälle verstaaseen?”, ”Miten aiotte saada sen ulos täältä?” Keinun runkoa kootessa vastaan tuli monia kysymyksiä. Tarkoitus oli tietenkin tehdä keinua verstaan sisällä niin pitkään kuin suinkin oli mahdollista, jotta yleisökin näkisi työn etenemisen. Päätettiin tehdä osiin väliaikaiset kiinnitykset, jotta lopullinen koonti voitaisiin tehdä väljemmissä tiloissa. Päädyt saatiin ulos takaoven kautta ja varsinainen kasaaminen voitiin suorittaa verstaan vintillä. Kehikon rakentuessa yleisönkin oli helpompi hahmottaa, mitä oltiin tekemässä. Kävijöiden muistot palasivat lapsuuden kotipihoille tai menneisiin aikoihin. Lähes kaikilla museovierailla oli jonkinlainen muistikuva vastakkain istuttavasta puutarhakeinusta. Joillakin sellainen koristi pihamaata yhä tänä päivänä. Eräs kävijä kertoi meidän tekevän ’morsiokeinua’.

Keinu ensimmäistä kertaa koossa.

Keinun rakennepiirroksiin oli merkattu erinäisiä rautaosia. Työläimpiä olivat vahvikelenkit, jotka tukivat lattian sekä heilurivarsien päitä. Vahvikeraudat olivat sen verran ohutta materiaalia, jotta ne taipuivat muotoonsa ilman ahjotulta. Kierretangon reikiä poratessa saattoi ilmoille päästä muutama ärräpää. Myös akselit, joiden varassa koko keinumekanismi lepäsi, aiheuttivat päänvaivaa. Piirroksessa ne eivät olleet suoria vaan päihin oli tehty pienet taitteet. Näin tehtiin, vaikka ilman noita mutkia keinun kehikko olisi voitu kasata vaivattomammin.

Heilurien varret saivat päihinsä rautaiset vahvikkeet.

E. & J. Leinon tehtaan vanhassa mainoksessa myytiin puutarhakeinuja ja niissä oli värivaihtoehtoina vihreä ja zinoberin punainen. Kuralan kylämäen keinusta päätettiin tehdä punainen, vaikka se äkkiseltään vaikutti hiukan räikeältä. Ennen muinoin elämä saattoi olla värikkäämpää kuin tästä päivästä nähtynä arvelisi. Esimerkiksi Iso-Kohmon kesävieraat näyttivät View Master-laitteella, kuinka turkulaisen Elinankadun keinu oli maalattu kelta-punaiseksi. Maalikaupasta haettiin lämpöisen punaista maalia, jonka myyjä pieni hymy suupielessään sekoitti. Itse maalaustyöt täytyi askaroida verstaan vintillä. Siellä ei liuottimen käry niin paljoa haitannut.

Anna Perälä (kuvassa) ja Annika Airi osallistuivat keinuprojektiin muun muassa dokumentoimalla sitä.

Valmis keinu kannettiin viimein elokuun puolivälissä uudelle paikalleen Iso-Rasin talon eteläpäätyyn, vaahteroiden ja omenapuun katveeseen. Kyseinen paikka on muuttunut kesän kuluessa avarammaksi, kun pensaikkoa on raivattu vastaamaan enemmän 1940-50-lukujen vaihteen asua. Tuohon miljööseen keinu sopii mitä mainioimmin. Narina kuuluu vastakkain istuttavaan pihakeinuun. Se on ikään kuin tuutulaulua. Verkkainen vauhti taustaäänin höystettynä antaa kävijöille pienen lepohetken museopäivän keskelle.

Valmiista keinusta on iloa niin kävijöille kuin museon henkilökunnalle.

Teksti: Janne Aakko

På museidagsrunda i Egentliga Finland

 

Museidagen firades bl.a. i Rimito museum.

Egentliga Finlands museidag firades den 30.8. i soligt väder. I pressmeddelandet uppmanade jag att besöka så många museer under dagen som man hinner. Den som uppmanar måste ju själv föregå med gott exempel. Då det dessutom blev en vacker dag, tog landskapsmuseiforskaren sin familj med i bilen och åkte iväg på museitur. Första stopp: Nådendal.

 Även på den sista söndagen i augusti saknades det inte turister i Nådendals gamla stad. Jag tror ändå vi var bland de första museibesökarna då vi kom in klockan lite över 11.

 Nådendals museum inryms i gårdarna Humppi och Hiilola, på var sin sida om en öppen skvär i gamla Nådendal. I Humppi finns bl.a. utställningslokaler med miniatyrmodeller om hur det kan ha sett ut i Nådendals kloster och klosterkyrka i slutet av medeltiden. Hiilola i sin tur är en borgargård där man kan se hur en förmögnare familj levt på 1800-talet. Speciellt värdefull blir Hiilola som helhet tack vare den bevarade gårdsmiljön.

Inne i en bod på gårdstunet fanns en miniutställning om 1920-talets spritsmuggling. Smugglingen blev huvudfokus för dagens besök. 

Miniatyrmodellen av klosterkyrkan fängslade våra yngre besökare.

 

Också spritsmugglingens historia fascinerade - både äldre och yngre.

Det finns mycket att se på Nådendals museum. Vår planerade snabbvisit blev närmare en timme lång och då vi efter en matpaus satte oss i bilen igen var klockan nästan ett. Det gällde alltså att sätta fart på om man ville se något mer.

 Till näst styrde vi bilen mot Nådendals skärgård och Rimito. Rimito museum består också av en bevarad byggnadshelhet, gården Maskulainen som med mjölkbodar och lillstugor bildar ett litet slutet gårdstun. Den vackra helheten kronas av en mäktigt äppelträd som påstås vara 200 år gammalt.

 Huset Maskulainen är minst lika imponerande på insidan. Huset har bevarat sin ursprungliga patina, utan större ingrepp eller försök till ”musealisering”, alltså försök av återställande till äldre skick. Vissa rum har ursprungliga tapeter från 1940-talet. Stugans interiör är mörk och sotig. Det är spåren av levt liv som ger Rimito museum sin unika känsla av historiens närvaro.

 I ett uthus demonstreras vinternotfisket med hjälp av en miniatyrmodell. Hembygdsföreningens folk var hjälpsamma och glada att delge av sina kunskaper om livet förr. 

Rimito museum / Gården Maskulainen.

 Men tiden går då man talar om gamla tider och klockan hade blivit halv tre innan vi kunde ge oss vidare. Man tycks inte hinna till så många ställen, trots allt! De flesta museer skulle stänga kring tretiden och det går minst en halvtimme att ta sig från Rimito till närmaste lokalmuseum.

 Vi hade ändå tid att åka norrut. Villnäs slott i Askais deltog också i museidagen och skulle hålla öppet till klockan 17. På Villnäs märktes att museidagens marknadsföring hade nått hem. Gratis inträde till 1600-talspalatset Villnäs hade lockat fram besökare så att parkeringen nästan var full. Då vi åkte iväg, kom det fortsättningsvis nya bilar in – och då var det nästan stängningsdags.

Villnäs är själklart bekant för historievänner – om inte, rekommenderar jag att bristen åtgärdas så snart som möjligt. Flemingarnas och Mannerheimarnas stenpalats från 1650-talet representerar nämligen en arkitektur man nästan inte ville tro att finns i Finland.

Museiverket handhar Villnäs slott och publikmottagningen var professionellt skött. Även om det inte gick att ordna guidade turer, fanns hjälpsamma och vänliga guider som gärna berättade om husets historia till hands. I en av sidobyggnaderna fanns en riddarverkstad för barn, med roliga magnetpussel om heraldik och riddarutrustning.

Tre museer blev alltså dagens saldo: hur man än vill röra på sig snabbt, går det lätt åt en timme på varje museum. Speciellt om man är historieintresserad. Och vilken museibesökare är inte det?

Villnäs slott.

Bagarstugan på Villnäs.

 Text och bild: John Björkman