Taidetta tarjottimella

Näyttelysuunnittelun taholta tullut pyyntö antoi aiheen käydä läpi ennestään digitoimattoman kokoelmien osan, suuret peltiset tarjottimet. Niiden koristeina oli usein monenlaisia joko maalaamalla tai painamalla tehtyjä kuvia (kuvat saa suuremmaksi klikkaamalla).

Vanhimmissa (?) malleissa oli usein erilaisia naishahmoja.

Ikuisen nuoruuden jumalattaren Heben kulta-ajan länsimaisessa taiteessa sanotaan sijoittuvan vuosien 1750 ja 1880 välille. Siihen sijoittuu epäilemättä häntä kotkan kanssa esittävä tarjotinkin.

Varsin veikeä oli tämä hieman ITE-taiteelta näyttävä nainen maisemassa.

Tämän tarjottimen alkuperämaasta ei liene epäilystä. God save the queen!

Englannista oli myös tämä painokuva, jossa komeilee Westminster Abbey.

Pari muuta painokuvaa kuvasivat hempeää perhekohtausta renessanssiajalta...

...ja vielä hempeämpää kohtausta kolmen lapsen ja koiran kesken.

Uusrokokootyylisesti muotoiltuun tarjottimeen oli maalattu goottilaisen synkkä maisema.

Sokerina pohjalla oma suosikkini, kiivaasti kiitävä venäläinen kolmivaljakko eli troikka.

Kyydissä olevan upseerin olkalaatoissa on Nikolai I:n (1825-55) monogrammi, sellainen on myös hänen rintaansa vasten painamassa laukussa. Tsaarin kuriiri?

Ainoana tarjottimista tässä oli myös jonkinlainen alkuperätieto. Pohjan paperileima mainitsee Pietarissa toimineen Kondratieffin.

Kaikki löytyvät vastdes myös Finnasta.

Kulttuuriperintöä tallentamassa

Viime keväänä tuli eteen tilanne, että normaalin valokuvauksen ja sanallisen tallennuksen sijaan piti taas ryhtyä ihan konkreettiseen rakennusperinnön tallennukseen. Toki sitä aina jonkun verran on tehty, erityisesti purkutalojen kohdalla. Nyt oli kuitenkin kyseessä talo, joka ei ollut purku-uhan alainen. Eikä oikeastaan minkään uhan alainen. Vanha talo oli pitkään viettänyt hiljaiseloa, ei ole tehty lastulevyremonttia eikä muutakaan tuhoa. Heti ensimmäisellä käynnillä paljastui, että rakennuksen seinässä olivat tallella aidot 1700-luvun tapetit. 

Koska omistajan tarkoitus on ollut korjata taloa pikkuhiljaa ja pääosin omin voimin ei mihinkään pelastusoperaatioon ollut tarvetta. Olin pyhästi vannottanut, että tapetteja EI SAA tuhota ja kertonut että ne ovat todella arvokkaat ja tärkeät säilyttää. Koska tänä päivänä paljolti nähdään, että kulttuuriarvot pitää säilyttää siellä, missä ne ovat, ei voinut sanoa, että nämähän pitää viedä museolle turvaan. Monta kertaa toki vuosien kuluessa kävi mielessä, että mitä jos omistaja sittenkin korjauksen yhteydessä repäisee ne tapetit roskiin. Olisiko sittenkin pitänyt heti sanoa, että  ” nämä on sitten muuten museokamaa ja lähtee nyt museoon”!  Eihän kaikki usko, mitä museoväki sanoo. 

Ja sitten tuli se päivä, kun omistaja soitti ja sanoi, että  ”Ottaako museo nämä? Ei niitä täällä pysty säilyttämään” Asia oli mielessäni ehtinyt kypsyä siihen pisteeseen, että suusta ei tullut muuta kuin:  ”Ilman muuta ottaa”. Onneksi oli tullut pomon kanssakin asia sovittua jo etukäteen, että toteamuksella oli katettakin.  Museoita kun vaivaa sama kuin keski-ikäisten ja kai hiukan nuorempienkin huusholleja, että tavaraa on liikaa ja on ahdasta. Museon varastossa on tosi ahdasta ja uusia tiloja etsitään jatkuvasti. Kaikkea ei voida ottaa.

Kauniina keväisen päivänä  lähdettiin matkaan neljän hengen voimin. Ei se kuitenkaan ole ihan pikkujuttu ottaa kahden huoneen tapetteja ehjinä talteen. Kuten sanottu, tapetit siis ovat 1700-luvun tapetit. Ne oli myöhemmin käännetty nurin ja takapuolelle on tehty uudet seinäpinnat. Ja sen jälkeen vielä tapetoitu monta monituista kertaa. Tapettien irrotusta helpotti itse asiassa tosi paljon se, että ne oli, 1800-luvun alkupuolella ilmeisestikin,  käännetty ja kiinnitetty vain reunoistaan hirteen. Eivät siis olleet koko pinnaltaan liisteröityinä seinään, onneksi.

Aika vaikea uskoa todeksi, että näin isot ehjät luomukset olivat vielä jossain tallella. Pääosa säilyneistä lienee viimeistään 50-luvun museoinnostuksissa jo museoihin siirretty ja museonäyttelyihin laitettu. Ovat ne sen verran harvinaista tavaraa. Kyllä maakuntamuseossakin on paljon talletettuja tapetteja, mutta pääosa vain näytteinä ( nähtävissä  https://www.finna.fi/  )  ja suurin osa isoista tapeteista on pinkopahvin päällä olevia (= merkittävästi nuorempia).

Nämä ovat siis aivan mahdottoman fantastiset tapetit. Näettehän itsekin. Ja nyt tallella museossa säilytettävinä hamaan tulevaisuuteen.

Eija Suna

Vanhoja kylätontteja tarkastamassa

Kevät on otollista aikaa maastossa liikkumiseen, sen johdosta lähdimmekin tiistaina 10.3. tarkastamaan Turussa tiedossa olevia autioituneita kylätontteja.

Ensimmäinen kohde oli Hirvensalossa Unkilan kylätontti, joka on autioitunut 1600-1700-luvun vaihteessa sen jälkeen kun Unkilan yksinäistalo oli liitetty viereiseen Maanpään kylään. Vanha kylätontti oli vielä merkitty v. 1697 veronpanokarttaan.

Kylätontilta löytyi vielä kiviperustojen jääneitä, syödyn pupujussin jäänteitä (karvatupsuja siellä ja täällä) ja kevään ensimmäinen kyykäärme, joka meidän onneksemme oli vielä aika kohmeessa.

Hirvensalon Meltoisten kylätontin läheisyydessä havaitsimme vanhan louhoksen. Kallioleikkauksessa oli näkyvissä pitkiä poran jälkiä jälkiä ja ympäristössö oli runsaasti louhintajätettä, joka on jäänyt aikoinaan kuljettamatta pois. Kivilouhimo toimi 1940-50-luvuilla. Viimeksi kiveä on louhittu 1980-luvulla, jolloin Katariinan hautausmaan kiviaidan kivet haettiin täältä.

Seuraava kohteemme oli Kakkaraisen yksinäistalo, jota 1900-luvun alusta lähtien oli kutsuttu Koivulaksi. Sen vanha asuintontti tyhjeni 1980-luvulla, jolloin siellä olleet rakennukset purettiin. Alue olikin aika hyvin tasattu, joitakin betoniperustoja ja muutama luonnonkiviperustakin löytyi.

Kakkarainen on keskiaikainen yksinäistalo, josta varhaisin maininta on v. 1456. Talo oli säätyläisten omistama rälssitila, jonka omistusoikeus peruutettiin kruunulle eli valtiolle 1683. Tilasta muodostettiin sen jälkeen henkirakuunarykmentin välskärin eli sotilas”lääkärin” virkatalo ja valtion omistama virkatalo se oli vielä 1950-luvulla. Tilalla oli vielä 1960 12 rakennusta, joihin kuului mm. kaksi asuinrakennusta, talli ja todella suuri navetta.

Kakkaraisen päärakennus lännen suunnasta kuvattuna.

Kuva TMK/Markku Saarinen 1976

Päärakennus etelästä. TMK/Markku Saarinen 1976.

Vanhalla talon paikalla näköjään asutaan edelleen? Kuva idästä.

Samalla reissulla katsastimme vielä lähellä olleen Haritun kylätontin, joka olikin nyt kauniisti näkyvissä, kiitos kaupungin puisto-osaston raivauksen. Haritun kylästä varhaisin kirjallinen maininta on jo vuodelta 1378. Tilan rakennukset on purettu 1960-luvun jälkeen. Valitettavasti museon arkistosta ei löytynyt yhtään kuvaa vanhasta rakennuskannasta.

Sanna Kupila ja Kaisa Lehtonen

Rotta satimeen. Näin se käy

Kirjoitin karmivasta kuukauden esineestä, hirttävästä hiirenloukusta. Olin laittanut postaukseeni kuvia muistakin Turun museokeskuksen kokoelmiin päätyneistä pyydyksistä, mm jykevästä rotanloukusta. Sain kommenttina siihen linkin  Paraisten kotiseutumuseon tekemään videoon, hienoon esittelyyn museon hiiren- ja rotanloukkujen toimintaperiaatteesta.

Niiden viritystapa vastaa pohjoisten pyyntikansojen vanhaa pyydystä, sadinta. Nimi sadin viittaa satamiseen eli putoamiseen, laskeutumiseen. Pyydyksen tapauksessa alas saaliseläimen päälle sataa painava kansi. Kannen alle jäänyt saalis pysyy suojassa haaskalle tulijoilta. Mittakaavaa suurentamalla ja kannen painoa lisäämällä satimeen jää vaikka karhu.

Museokeskuksen opetuskokoelmien rotanloukku vastasi päällisin puolin Paraisten museon mallia. Heti seuraavan tilaisuuden tullen hain loukkumme esinevarastosta ja totesin, että yksityiskohdista löytyi eroja. Aivan samalla tavalla sitä ei voinut virittää kuin paraislaista.

Olin tuskin ehtinyt aloittaa tämän loukkuversion toimintaperiaatteen tutkailua, kun työkaverini saapui paikalle muissa asioissa ja totesi, että onpa tuttu esine - hän on noita lapsena mummolleen viritellyt. Että voivat joskus asiat loksahtaa kohdalleen! Teknisesti lahjakkaana ja käsistään kätevänä hän lupasi saattaa esineen toimintakuntoon. Ansan laukaisumekanismi oli kulunut käytössä ja naru väärin laitettu.

Viikon päästä sain nähdä tulokset.

Ansan vanha "kieli" (suokaa anteeksi, en tiedä osan virallista nimeä) on kuvassa etualalla ja uusi paremmin toimiva paikoillaan. Vanhassa on reikä molemmissa päissä, uudessa toisen reiän korvaa matala ura.

"Kieli" on saranoitu toisesta päästä paikoilleen narulla ja kapulalla -  toinen reikä on siis tuota narua varten.

Tarkalleen tarvittavan pituinen naru on kiinnitetty paikoilleen loukun kannen putoamista säätelevään vipuun. Narun toisessa päässä on pikkuinen tikku...

... tarkemmin katsottuna kynsimäinen puupala.  Nuo mustat merkinnät selventävät, mitkä kohdat kuuluvat vastakkain.

Tikku on ehkä ansan tärkein osatekijä. Se asetetaan loukun reunaan tehtyyn koloon, kynnen terävä pää kielessä olevaan uraan tuettuna.

Naru kiristyy juuri sopivasti ja pitää kokonaisuuden tasapainossa, kunnes...

 

... kielen päälle asetetun eväsleivän palani haistanut uhri liikauttaa kieltä ja vapauttaa tikun sekä tikun myötä laukaisuvivun. (Tässä varmuuden vuoksi linkki yllä olevaan videoon suoraan YouTubessa). Viiden sekunnin draama saa kamerakäteni tärisemään.

Kansi on laskeutunut. Saalis on jäänyt satimeen.

Mutta voin vakuuttaa, että videota tehtäessä ei vahingoitettu eläimiä. Saaliini on teippirulla. Sen muovirengas murtui; näin olisi käynyt myös rotan kallolle.

Rulla painaa vain 6,5 grammaa, ja vaikka se saa lisävoimaa siitä, että heitän sen ansaan,  kokeilu osoittaa, että jo hyvin pieni painon lisäys kielen päälle riittää laukaisemaan mekanismin. Niinkuin alussa mainitussa Paraisten kotiseutumuseon loukussakin. Työkaverini mukaan kieleen saatettiin  naulata alta käsin pieniä nauloja niin että niiden kärjet pistivät esiin yläpinnasta. Kun syötti asetettiin näihin piikkeihin, rotta ei saanut sitä siepatuksi liian nopeasti. Varma Murska voisi olla tämän esineen tuotenimi!

Museokeskuksen loukku on kotoisin Turun Nummenmäeltä ja sitä on käytetty lahjoittajan arvion mukaan 1920- ja 1930-luvuilla. Työkaverini loukkutietous on peräisin Mynämäeltä kolmea vuosikymmentä myöhemmältä ajalta.

Siirtokuvia Turusta Turkkiin

Turun Kivipaino Oyn:n digitoidussa aineistossa on keraamiselle teollisuudelle toimitettuja siirtokuvia, joiden lopullinen käyttäjä ei tilauksesta aina käy ilmi. Joukkoistaminen on päivän sana, joten päätin kokeilla muutamalla kuvalla facebooksivustollani miten internetin joukkoäly vastaisi. Kuvista ensimmäisen symboliikka viittasi islamilaiseen maailmaan ja merenkulkuun, mutta mihin tarkemmin?

Vastauksen sain jo seuraavana päivänä (kiitokset viime kädessä blogiin Purjeita kuivaamassa). Kyseessä on Turkish Maritime Linesin logo. Turkkilaisvarustamo on lopettanut toimintansa, mutta internetissä löytyy yhtiön laivoille omistettu fanisivusto, jonka valokuvissa logo esiintyy useaan otteeseen. Turun Kivipaino aloitti tilauksen valmistamisen 18.12.1946 ja lopetti sen 4.2.1946, jonka jälkeen siirtokuvat toimitettiin (vuosina 1918-68 toimineeseen) Karlskronan posliinitehtaaseen Ruotsiin. Oletettavasti vuoden 1946 aikana varustamon logolla varustetut astiat (kahta kokoa lautasia?) toimitettiin yhtiön laivoille. Kenties niitä on jossain vielä jälljellä, mutta tämän jätän täkynä posliini- ja merihistorian harrastajille.

Kaksi muuta merkkiä on edelleen identifioimatta, joten esittelen ne tässä. Tätä siirtokuvaa toimitettiin Karlskronan tehtaalle vuonna 1947. Vasaraa pitelevä käsi viittaisi ammattiyhdistyksiin ja työväenliikkeeseen.

Kolmas merkki on perinteisempää heraldiikkaa, kerrassaan vaakuna. Mutta keneen tai mihin viittaavat malja (?), 6-sakaraiset tähdet ja valtakunnaomenaa pitelevä kruunupäinen leijona passant guardant? Myös tätä siirtokuvaa oli toimitettu Karlskronaan, vuonna 1965.

.