Museoammattilaiset opettajina - Turun yliopiston, Åbo Akademin ja Museokeskuksen opetusyhteistyö

Museologian opetus järjestetään Turun yliopiston ja Åbo Akademin yhteisenä opetuksena. Lukuisilla kursseilla käy luennoimassa Museokeskuksen väkeä, osa käy antamassa vain yhden luennon, osa puolestaan opettaa pidempiä kokonaisuuksia. Museologian yliopisto-opettaja Sofia Paasikivi ja Kokoelmien ja rakennetun ympäristön hoito –kurssilla opettava Sanna Kupila istuivat yhdessä alas pohtimaan yhteistyötä ja sen vaikutuksia niin yliopiston kuin Museokeskuksenkin puolella.

Museologian opiskelijat kävivät Sannan opastuksella tutustumassa rakennettuun kulttuuriympäristöön Kuralan Kylämäellä.

Sanna ja Sofia kumpikin kokevat, että ammattilaisten kanssa tehty opetusyhteistyö on suunnattoman tärkeää alalla, joka tähtää akateemisen osaamisen ohella myös ammatilliseen osaamiseen. Museologia on yliopistossa hieman poikkeuksellinen oppiaine, sillä painopiste on voimakkaasti käytännön töissä. Myös opiskelijoilla työelämä on selvästi voimakkaasti läsnä jo opintojen alkaessa ja palo päästä käsiksi oman alan konkreettisiin tehtäviin on suuri.

Tärkeintä museoalan asiantuntijaopetuksessa on kyky välittää oma ammattiosaaminen opiskelijoille. Jos siis Museokeskuksesta löytyy vielä lisää ihmisiä, jotka haluaisivat osallistua museologian opetukseen, niin oppiaineeseen kannattaa olla yhteydessä!

Mitkä ovat olleet yhteistyön hedelmällisimpiä hetkiä?

Sanna: ”Minua on ilahduttanut luennoilla erityisesti se, että opiskelijat kysyvät kun haluavat lisätietoa tai eivät jotain ymmärrä. Tämä auttaa kehittämään omaa opetusta. Pari luentoa, jotka olen pitänyt ovat olleet todella mukavia hetkiä, saan kertoa itselleni tärkeästä asiasta kiinnostuneille opiskelijoille. Opiskelijoiden tekemien kysymysten kautta olen saanut myös pohtia asioita uudesta näkökulmasta. Ja huomannut, että itselleni itsestään selvät käsitteet saattavat olla opiskelijoille vieraita. Yritänkin itse oppia miten kertoa näistä asioista selkeämmin ja ymmärrettävämmin.”

Sofia: ”Kun aloitin työt museologiassa vuonna 2018, oli hienoa huomata miten laajat verkostot museologian oppiaineessa oli jo valmiiksi. Opetuksesta sopiminen museoväen kanssa on sujunut alusta asti hienosti ja on kivaa huomata että museotyöntekijät haluavat olla mukana kouluttamassa alalle myös tulevaisuuden tekijöitä.”


Mitä eri osapuolet ovat saaneet itselleen opetuksesta?

Sanna: ”Opetuksen myötä olen miettinyt omaa osaamistani tarkemmin. Tiedänkö asiasta riittävästi, mistä siitä saa lisätietoa? Asioita on pitänyt miettiä hieman eri näkökulmasta. Ennen kaikkea opetus on tuonut arkiseen normaalityöhön jotakin uutta.”

Sofia: ”Opetusyhteistyö on tarjonnut myös itselleni paljon uutta! Kulttuuriperintöala on laaja, eikä yksi ihminen voi osata kaikkea. Vierailevien opettajien myötä pääsen itsekin kuuntelemaan luentoja monista itselleni vieraista aiheista ja osaan myös huomioida niitä muualla opetuksessa. Esimerkiksi Sannan luennoilla opin itsekin paljon uutta rakennetusta kulttuuriperinnöstä.”

Sanna: ”Parasta on tietenkin se, jos saa jonkun ymmärtämään kulttuuriympäristön säilyttämisen tärkeyden. On ollut myös mukava huomata, että kyllä sitä jo näin runsaan 20 vuoden rakennustutkija kokemuksella jotakin tietää.”

Opetuksessa rimalaudan oikeaoppista korjausta; alareuna tulee sahata viistoon, jotta vesi ei jää liitoskohdan päälle vaan valuu pois.

Entä millaiselta näyttää museokeskuksen ja museologian oppiaineen yhteistyö tulevaisuudessa?

Sanna:  ”Eiköhän se yhteistyö jatku tulevaisuudessakin. Opetusyhteistyön tarkoituksena on tuoda tiedoksi mitä me tutkijat museolla oikein teemme ja mikä on sitä arkista museotyötä. Olen huomannut, ettei se ole kaikille aina selvää. Vaikka esimerkiksi minun nimekkeeni on tutkija, emme ehdi tekemään sellaista tutkimustyötä kuin yliopistolla tehdään. Työnkuvaan ei kuulu mitään omaa tutkimusprojektia. Työstämme kertominen toivottavasti auttaa myös opiskelijoita alanvalinnoissaan.”

Sofia: ”Toivon että opetus jatkuu tiiviinä ja käytännönläheisenä! Toivottavasti saamme jatkossakin museokeskuslaisilta paitsi erikoisasiantuntijoiden luentoja, myös kiinnostavia ekskursioita kulissien taakse sekä käytännönläheisiä yhteisprojekteja.”

Rakennetun kulttuuriperinnön kurssit ovat vain osa opetusyhteistyötä. Museokeskuksen henkilökuntaa osallistuu opetukseen monella eri kurssilla ja eri yksiköistä. Osa opettaa laajempia, useamman luennon kokonaisuuksia, osa taas käy antamassa yhden luennon vuodessa. Välillä myös tehdään projektikursseja Museokeskukselle. Opetusyhteistyö on mainio tapa myös tutustua hieman opiskelijoihin – eli toivottavasti tuleviin kollegoihin!


Sofia Paasikivi, museologian yliopisto-opettaja

Turun museokeskus, Turun yliopisto ja Åbo Akademi ovat käynnistäneet vuosille 2018–2019 hankkeen, jonka tavoitteena on kehittää ja syventää organisaatioiden välistä yhteistyötä. Tämän vuoden aikana Museokeskuksen blogeissa julkaistaan yhteistyön moninaisuudesta kertovia blogikirjoituksia.

Varsinais-Suomen vuoden museo 2019: Wirtala Retro Gaming Museum

Varsinais-Suomen museot ry ja Varsinais-Suomen maakuntamuseo myöntävät vuosittain Varsinais-Suomen Vuoden museoteko -tunnustuspalkinnon aktiivisesta museotoiminnasta ja ansiokkaasta paikallisperinteen hyväksi tehdystä työstä. Nyt tunnustuspalkinto jaetaan 22. kerran.

Tänä vuonna palkinto myönnetään yläneläiselle 11-vuotiaalle Eemil Nuortimolle, joka on perustanut kotinsa kanalaan toiminnallisen pelimuseon nimeltään Wirtala Retro Gaming Museum. Eemil Nuortimo on kerännyt muutaman sadan vanhan tietokone- ja konsolipelikokoelman, sekä yli 20 toimivaa pelikonetta 1970-luvun malleista aina vuoden 2012 malleihin. 

Alkujaan innostus lähti vanhoista Super Mario -peleistä, joista sittemmin kokoelma lähti laajenemaan muihin pelikoneisiin ja peleihin. Mario-pelit ovat kuitenkin yhä Wirtala Retro Gaming Museumissa keskeisessä ja näkyvässä roolissa. 

Wirtala Retro Gaming Museum on avoinna tiettyinä teemapäivinä, jolloin pelikoneet laitetaan käyntiin ja kävijät saavat pelata niillä. Kulttuuriperintöä on monenlaista ja ensimmäisten pelaajasukupolvien tullessa iäkkäämmiksi, alkaa vanhoilla tietokone- ja konsolipeleillä olla myös kulttuuriperintöarvoa. Uusien kulttuuriperinnön muotojen tunnistaminen onkin tärkeä osa museotyötä. Lisäksi Wirtala Retro Gaming Museumissa on ymmärretty, että vanhojen pelien elämys ei aukea vain katsomalla pakkauksia, vaan pelejä pitää päästä myös pelaamaan. Vanhat pelit kiinnostavat myös nuorempia polvia, mistä alakouluikäinen museomies Nuortimo on elävä todiste.

Wirtala Retro Gaming Museum on avoinna kesäkaudella sopimuksesta ja erityispäivinä. Aukiolopäivistä tiedotetaan museon Facebook-sivuilla https://www.facebook.com/eemilinpelimuseo/

Oppeja englantilaisesta ulkomuseosta

Museokeskuksen keskeinen kehittämiskohde on tällä hetkellä Luostarinmäki. Museon kehittämisen malliksi haetaan inspiraatiota myös ulkomaisista ulkomuseoista ja niiden toimintatavoista. Erasmus+ -rahoituksen avulla Luostarinmäen kehittämistyöryhmä pystyi lokakuun lopussa matkustamaan pohjois-Englantiin, Beamishin ulkomuseoon, joka on tunnettu laadukkaasta toiminnastaan etenkin vapaaehtoisten parissa. Vierailuumme kuului kaksi kokonaista päivää tutustumista Beamishin museoon, osittain henkilökunnan seurassa, osittain omaehtoisesti. Lisäksi saimme osallistua illalla järjestettyyn museon Halloween-tapahtumaan.


Heti alkuun on todettava, että resurssien puolesta painimme Suomessa aivan täysin eri skaalassa: Beamishia pyöritetään lähes 500 työntekijän ja vielä useamman vapaaehtoisen voimin. Musealue on myös valtava: aikalaistensa, eli 1900-luvun puolessa välissä perustettujen ulkomuseoiden (Beamishia rakennettiin 1950- luvulta 1970-luvulle) tapaan Beamish on järjestetty useisiin eri "kyliin", jotka ovat noin 10 minuutin kävelymatkojen päässä toisistaan; 1900-luvun alun kaupunkikortteli, kaivostyöläisten kylä, 1820-luvun maatila, jne. Museoalue kattaa kokonaisen laakson ja vilkkaimpina aikoina alueella voi olla jopa yli 7 000 kävijää samanaikaisesti. Kylien väliä pääsee kävelemisen lisäksi kulkemaan historiallisilla busseilla, raitiovaunuilla ja jopa höyryjunalla. Tällaisen kokonaisuuden ylläpitäminen vaatiikin jo resursseja.


Museon tarjoaman miljöön ja kuvaston tunnistettavuus on selvästi Beamishin valttikortteja. Vaikka omat viitekehykseni brittiläisen populaarikulttuurin kuvastoon ovat varmasti verrattain köyhät, on kuitenkin lähes kaikki ympärilläni tutun oloista, oli se sitten elokuvista tai kirjallisuudesta; kuten uniformuihin sonnustautuneet raitiovaununkuljettajat, jotka rituaalimaisesti ohjaavat matkustajia vaunuihin ja pois tai 1900-luvun alkupuolen koulu joka on niin monesta brittielokuvasta tutun oloinen että tuntuu melkein kuin olisin itse käynyt sitä. 1820-luvun maatilan kasvimaita hoitavat isännät taas ovat mielestäni ilmeisiä hobitteja. Kaikki tuntuu kuitenkin hieman liian mukavalta. Kukaan ei ole ankara, epäkohtelias, köyhä tai sairas, vaan kaikki hyväntuulisia "setiä ja tätejä". Museon henkilökunta ei toimintaa esitellessään piilotellut nostalgian tarkoituksenmukaisuutta. He esimerkiksi myönsivät auliisti, että museon joulutapahtuma perustuu "Dickenslaisen tunnelman" luomiseen.

Museoalue on laaja, ja siellä pystyy liikkumaan historiallisilla busseilla ja raitiovaunuilla.

Toinen asia, jonka panen merkille, on kuinka paljon englantilaiset ulkomuseot muistuttavat toisiaan. Olen aiemmin käynyt Birminghamin seudulla teollisuushistoriaa esittelevässä Black Country Museumissa sekä Blist´s Hill-ulkomuseossa. Beamish muistuttaa erittäin vahvasti niitä molempia. Niissäkin oli kaupunkikorttelit, toimivat pubit, sekä runsaasti vanhoja kulkuvälineitä, joiden kyydissä sai ajella. Jos aina ei nojata sokeroituun nostalgiaan, saattaa mytologisointi mennä myös toiseen suuntaan; Black Country Museumin hiilikaivos-osuus on puolestaan melkoista kauheuksilla ja kurjuudella mässäilyä.


Kun museoissa mennään elämykselliseen suuntaan, joissa asiat liikkuvat ja toimivat, ja kävijät saavat koskea, tehdä ja maistaa itse, saattaa nopeasti saada kuulla, että museo on muuttumassa huvipuistoksi. Hyvin toteutetussa pedagogisessa ulkoilmamuseotoiminnassa, jossa tekeminen on kontekstualisoitua, eli tehdään oikeita asioita oikeilla materiaaleilla oikeassa ympäristössä niin että kävijä oppii siitä jotakin, tämä syytös menee mielestäni täysin ohi. Sen sijaan juuri näissä brittiläisissä ulkomuseoissa huvipuistomaisuus tulee hieman enemmän liki. Täällä pääpaino tuntuu olevan siinä, että ajellaan jännittävillä menopeleillä, ostetaan kojuista lempiherkkuja ("vanhan ajan tapaan" valmistettu fish and chips sekä perinteinen suklaapuoti ovat selkeästi paikan suurimpia vetonauloja) ja tavataan hauskan nostalgisia hahmoja. Ollaanko silloin vielä kiinni museon perustehtävissä - vai voiko museon perustehtävä olla vain tarjota nostalgisia elämyksiä rahasta?


Museolla oli kuitenkin myös opetuksellisia ohjelmia. Kaupunkikorttelin kaduilla näkyi kulkue osoittamassa mieltään naisten äänioikeuden puolesta. Löytyi myös toinen kulkue, naisten oikeuksien vastustajat. Nämä olivat osa ohjelmaa, johon kävijäryhmät voivat ottaa osaa. Lopussa osapuolet vietiin istuntosaliin jossa käytiin keskustelua ja kummankin oli argumentoitava asiansa puolesta (naisten oikeuksien vastustajien oli selkeästi vaikeampi löytää argumentteja jotka eivät menneet hupiosastolle).

Erittäinkin runsas esinemäärä tekee museointeriööreistä uskottavia.

Mielenosoitus osana museon opetustoimintaa.

Tarvitseeko toisaalta sisällön opetuksellisuuden tai informatiivisuuden aina olla kerronnallistettua? Ulkomuseoiden kantavana ideana on ympäristön immersiivisyys - se, että minne, ikinä katsot, siellä on jotakin opettavaista. Sanotaan vaikka visuaalisesti, tilallisesti tai aistillisesti opettavaista, jos ei muuten. Tässä suhteessa Beamish loistaa, erityisesti esineiden runsaudella. Kaikkialla hylly- ja pöytäpinnat ovat täynnä tavaraa, mikä tekee miljöistä paljon uskottavampia, kuin jos siellä olisi vain yksi tai kaksi "viitteellistä" esinettä.
Tämän taustalla on Beamishin perustajan Frank Atkinsonin keräilypolitiikka, eli "ei-valikoiva kerääminen". Atkinsonin periaate oli että kaikki otetaan vastaan, niin hyvä- kuin huonokuntoiset tavarat, ja kuinka monena kappaleena vaan, sillä koskaan ei voi tietää jos niitä tarvittaisiin. Tällainen kokoelmapolitiikka on useimpien museoammattilaisten kauhu, mutta ulkoilmamuseon kaltaista totaalista museoympäristöä varten tarvitaan varsinainen esineiden runsaus. Ulkomuseoiden asiantuntija Sten Rentzhog kuvailee Beamishin esinerunsautta näin: "Esineiden määrä on ylitsevuotava, rikkaan vaihteleva ja kaiken kattava. ... Täällä ei ole vain esimerkkejä, täällä on kaikki se mitä aikanaan on ollut."


Rentzhog onkin kuvaillut Beamishia yhdeksi "museotaivaan kirkaimmista tähdistä", mutta kritisoi myös museota liian sokeroidun ja idyllisen historiakuvan esittämisestä. Kenties juuri epäsovinnaiset menettelytavat kuten kokoelmien hallitsematon kartuttaminen sekä häpeilemätön nostalgialla ratsastaminen ovatkin avaintekijöitä museon menestykseen ja keino, jolla pystytään houkuttelemaan laajempia kävijäjoukkoja ajanvietteen pariin, joka kuitenkin loppujen lopuksi on sivistävää?

(viitteet: Rentzhog, Sten. Friluftsmuseerna. En skandinavisk idé erövrar världen. Carlssons 2007)

1820-luvun maatilan kasvimaan kasvit on suunniteltu sillä ajatuksella,
että museossa voi valmistaa niistä ruokaa vuoden ympäri.

Beamishissa on myös toimiva museopubi.

John Björkman

Teknologiaa, yhteistyötä ja tunteita – Arkeologisten löytöjen 3D-digitointi Turussa

Visa Immonen ja Tanja Ratilainen

Arkeologisten kohteiden sekä löytöjen toisintaminen virtuaalisesti on 2000-luvun trendejä. Eräs tämän digitalisoinnin juonne on museoitujen esineiden skannaaminen 3D-muotoon. Tällöin fyysisestä esineestä on malli, jota voi virtuaalitodellisuudessa vapaasti liikutella ja katsella eri etäisyyksiltä. 3D-mallintaminen mahdollistaa esineiden tarkastelun monenlaisilla digilaitteilla ja helpon levittämisen esimerkiksi internetissä. Museoesineiden 3D-digitointia on tehty jo 1990-luvun lopusta alkaen, mutta vasta edellisvuosina teknologian vakiinnuttua ja halvennuttua se on alkanut lyödä itsensä laajasti läpi museo- ja yliopistomaailmassa.

Syksyllä 2019 käynnistyy Turun yliopiston arkeologian oppiaineen, Aboa Vetus & Ars Nova -museon ja Turun museokeskuksen vuoden mittainen hanke, jossa kokeillaan ja kehitetään arkeologisten löytöjen 3D-digitointia. Vaikka keskiössä on uusi teknologia, digitointi on oleellisesti samalla tapa tehdä uudenlaista yhteistyötä. Sillä on myös tunteita kirvoittava ulottuvuutensa.

Kansallista ja kansainvälistä tukea

Turkulaisen kulttuuriperinnön digitointiyhteistyön rahoittaa opetus- ja kulttuuriministeriö. Se jakoi vuonna 2018 erityisavustusta museokokoelmien 3D-digitointiin, ja turkulainen hanke oli suurimpien rahoitustensaajien joukossa. Kaikki erityisavustuksen saaneet museot ovat sittemmin säännöllisesti kokoontuneet kertomaan hankkeidensa edistymisestä ja jakamaan 3D-digtoinnista saatuja kokemuksia.

Koska digiteknologian soveltaminen museotyössä on vielä alussa, 3D-digitointia käynnistelevät museot ovat saaneet paljon tukea toisiltaan. Museoiden erilaiset lähtökohdat ja motiivit ovat samalla piirtyneet esiin. Joissakin museoissa kyse on vain yhden tai muutaman esineen 3D-digitoinnista yleisökäyttöön, toisissa taas laajoista esinemääristä ja kokonaisratkaisujen hahmottelemisesta. Siinä missä yhdet museot ovat ostaneet esineiden skannauksen ulkoisina palveluina, toiset ovat päättäneet hankkia digitointilaitteet ja näin huolehtia kaikista digitoinnin vaiheista itse.

Euroopan unionissa on myös panostettu kulttuuriperinnön digitointiin, ja 24 Euroopan maata allekirjoitti julkilausuman kulttuuriperinnön digitoinnin edistämisestä huhtikuussa 2019. Julkilausumassa yksi toiminnan peruspilareista on yleiseurooppalainen aloite kulttuuriperintöaineiston, muistomerkkien ja historiallisten kohteiden 3D-digitoimiseksi. Institutionaalinen tuki 3D-mallinnoksille näkyy myös muun muassa siinä, että eurooppalaista digitaalisten kulttuuriperintökokoelmien internet-alustaa Europeanaa sekä suomalaista Finnaa kehitetään 3D-objektien jakamiseen sopiviksi.

Naudan varvasluusta tehty keskiaikainen pelinappula tekstuurilla ja ilman tekstuuria. Kokeilu on tehty Space Spider -skannerilla ja Artec Studio 12 -ohjelmistolla.
Tanja Ratilainen / TMK

3D-digoitoinnin hyödyt

Arkeologisten löytöjen ja museokokoelmien 3D-mallintaminen palvelee monenlaisia käyttötarkoituksia. Vaikka digitointiin liittyy paljon uutuudenviehätystä ilman sen suurempia tavoitteita, teknologian vakiintuessa sille on keksitty yhä uudenlaisia ja tärkeitä sovelluksia. Ensinnäkin esineistä tehtyjä tarkkoja digimalleja voidaan hyödyntää niiden suojelussa, tutkimisessa ja konservoinnissa. Jos museoesineestä on olemassa 3D-malli, sitä ei välttämättä tarvitse tuoda näyttelyyn tai tutkijoiden käsiteltäväksi, koska digiversio voi täyttää tällaisia käyttötarpeita.

Toiseksi 3D-mallit mahdollistavat uudenlaisen tutkimuksen tekemisen. Laadukas 3D-malli voi nimittäin paljastaa tai korostaa sellaisia yksityiskohtia, joita tutkija ei paljaalla silmällä muuten näkisi. Lisäksi 3D-mallien avulla voidaan vertailla rinnakkain yhtä aikaa useassa eri museokokoelmassa olevia esineitä. Joissakin tapauksissa saman esineen fragmentteja on päätynyt eri museoihin, mutta digitaalisesti palaset voidaan liittää toisiinsa – tai vain osittain säilyneitä esineitä voidaan ennallistaa virtuaalisesti.

Kolmanneksi 3D-mallit ovat saaneet käyttöä museoiden yleisötyössä ja kulttuuriperinnön saavutettavuuden lisäämisessä. Näyttelyssä oleviin esineisiin ei tavallisesti saa koskea, vaan vierailijan on tyydyttävä niiden katselemiseen suojalasin lävitse. 3D-mallien avulla hänellä on kuitenkin keino päästä katselemaan esineitä eri puolilta ja etäisyyksiltä. Jos virtuaalinen esine on käytettävissä internetin kautta, museoesineiden tarkastelu on mahdollista lähes missä vain, milloin vain – ja myös niille, jotka eivät museoissa muuten vierailisi. Virtuaaliset esineet onnistuvat herättämään tällaisissakin henkilöissä tunteita ja ehkä jopa kiinnostuksen kulttuuriperintöön. Samoin lisätty todellisuus – eli digitaalisten elementtien lisääminen näytön tai digilasien kautta tarkasteltuun ympäristöön – voi innostaa tai antaa vierailulle lisäarvoa. Tällöin vaikkapa arkeologinen löytö ilmestyy löytöpaikassaan, ja siitä saa digisovellukselta syventäviä tietoja.

Mitä Turussa tehdään?

Turkulaisten museoiden ja yliopiston hankkeessa keskitytään arkeologisiin kokoelmiin vuosina 2019–2020. Sen aikana selvitettäviä keskeisiä kysymyksiä ovat seuraavat:

– Miten museoesineiden 3D-digitointi onnistuu lopputulosten kannalta laadukkaasti mutta samaan      
   aikaan ajankäytöllisesti tehokkaasti?
– Millaisten arkeologisten löytöjen digitointi onnistuu parhaiten ja millaisten esineiden kanssa sitä 
   ei kannata yrittää?
– Miten 3D-malleja kannattaa hyödyntää yleisötyössä?
– Kuinka 3D-malleja pitäisi museoissa käsitellä ja arkistoida?

Vaikka kysymyssarja vaikuttavat varsin teknissävytteiseltä, siihen sisältyy väistämättä kulttuuriperintötyön periaatteellisia teemoja aineistojen valikoimisesta ja arkistoimisesta sekä saavutettavuudesta. Myös 3D-mallien herättämät tunteet – oli kyse sitten kriittisyydestä, välinpitämättömyydestä, toiveikkuudesta tai innostuksesta – ovat projektissa tavalla tai toisella läsnä ja tärkeä osa digitointityötä. Museokokoelmien 3D-mallintaminen on kokonaisvaltaista kulttuuriperintötoimintaa.

Pelinnappulaa voi 3D:nä tarkastella tästä. 

Turun museokeskus, Turun yliopisto ja Åbo Akademi ovat käynnistäneet vuosille 2018–2019 hankkeen, jonka tavoitteena on kehittää ja syventää organisaatioiden välistä yhteistyötä. Tämän vuoden aikana Museokeskuksen blogeissa julkaistaan yhteistyön moninaisuudesta kertovia blogikirjoituksia.