Museotoimintaa 140 vuotta: Museo puskutraktoreiden edessä

 Hökkeleiden puolustajat

De som har kämpat för de typiska åbomiljöerna har ofta fått höra, att de talar för gamla ruckel och att sådana måste bort. De anklagas också för att vilja bevara allt gammalt utan urskiljning. Må det därför framhållas, att allt som är gammalt ingalunda behöver bevaras, men att allt som bör bevaras inte heller behöver vara gammalt. Viktigare är att vi uppmärksammar ”genius loci”, stadens själ, det som gör att Åbo är Åbo och olikt alla andra städer.

Näin kirjoitti Turun historiallisen museon johtaja Carl Jacob Gardberg vuonna 1970 Porthan-instituutissa järjestetyn pohjoismaisen rakennussuojelusymposiumin jälkimainingeissa. Kirjoitus on säilynyt hänen käsikirjoitusarkistossaan Åbo Akademissa ja antaa harvinaisen välähdyksen niistä turhauttavistakin tuntemuksista, joita museoammattilainen oli kokenut toimiessaan vanhan rakennuskannan puolesta Turussa edeltävien puolentoista vuosikymmenen aikana. 

Maaherran makasiinina tunnetun rakennuksen 1900-luvun alussa toteutettu lisäosa kuului nuoruudestaan huolimatta Gardbergin puolustamiin rakennuksiin, koska sen purkaminen olisi hänen mukaansa tehnyt kohtalokkaan loven kirkkoa ympäröivien empirerakennusten riviin. Tämä rakennus säästyikin, vaikka jo kertaalleen päätettiin purkaa. Kuva: C. J. Gardberg, 1957 (rajattu). TMK, valokuva-arkisto. 

Kuvatessaan sitä, miten vanhan Turun miljöiden puolustajia syytettiin turhien hökkeleiden suojelusta, hän viittasi tapahtumiin Turun kiihkeän purkamisen ja uudisrakentamisen aikana. Tämä Turun tautina surullisenkuuluisaksi tullut aikakausi alkoi 1950-luvun puolivälissä ja huipentui Hamburger Börsin rakennuksen purkamiseen vuonna 1976. Vaikka vasta Börsin purku aiheutti näkyvää mielenosoitusvastarintaa, silloisen museonjohtajan Knut Draken myötävaikutuksella, oli vanhoja turkulaisia rakennuksia pyritty suojelemaan purkuaallon alusta asti. Näissä pyrkimyksissä Turun historiallisella museolla oli keskeinen rooli.

Kaupunki kasvaa juurestaan

Näkyvä ilmaus museon roolista oli vuoden 1955 lista kulttuurihistoriallisesti arvokkaista rakennuksista, jotka pitäisi säästää purkamiselta. Listan laativat museonjohtaja Irja Sahlberg ja amanuenssi Gardberg museolautakunnan toimeksiannosta ja se käsitti ruutukaava-alueella 68 rakennusta 32 tontilla. Gardbergin mukaan kaupunginjohtaja Kalervo Pellinen reagoi listaan vihamielisesti. Lisäksi lista sai julkisuudessa moitteita Turun asemakaava-arkkitehdilta Olavi Laisaarelta, joka piti välttämättömänä purkaa ainakin kaksi kolmasosaa listan rakennuksista. 1990-luvun alussa Gardberg teki katsauksen listan rakennusten kohtaloon ja totesi hieman alle neljäkymmentä prosenttia puretuiksi, näiden joukossa erityisen surullisia menetyksiä kuten Piispankadun puuempirerakennusten rivi sekä Nobelin ja Richterin talot.

Gardberg dokumentoi vuonna 1957, miten Turun paloa edeltävältä ajalta peräisin olevaa kivirakennusta purettiin Porthaninkadulla. Kuva: C. J. Gardberg, 1957 (rajattu). TMK, valokuva-arkisto.

Irja Sahlberg kamppaili erityisen sitkeästi Qwenselin tontin rakennusten puolesta. Gardberg puolestaan nosti toistuvasti esiin tuomiokirkon ympäristön empirerakennusten arvoa ja alkoi vuosien kuluessa puhua yhä vahvemmin myös muiden yhtenäisten miljöiden puolesta. Kyse ei ollut pelkästään rakennuksista ja niiden arvosta, vaan kaupunkiympäristöstä ja siitä, millaiseksi se oli muotoutunut vuosisatojen kuluessa. Esimerkiksi Luostarinmäen talojen arvo oli Gardbergin mukaan paljolti siinä, että ne yhä sijaitsivat alkuperäisillä paikoillaan, ”kasvoivat juurestaan.”

Yhtenäisyyden ja alkuperäisyyden ajatukset olivat vastakkaisia modernistisille suunnitteluajatuksille, joiden mukaisesti Turkua ja muitakin kaupunkeja 1950-luvulta lähtien uudistettiin. Äärimmilleen vietynä funktionalistiset ihanteet eivät jättäneet sijaa vanhan säästämiselle, sillä niiden mukaan kaupungin piti muuntautua aina uuden ajan vaatimusten mukaiseksi ja suunnitelmia piti pystyä tekemään puhtaalta pöydältä. Nämä periaatteet sopivat yhteen rakennuttajien taloudellisten intressien, kaupungistumisen luoman asuntokysynnän ja yksityisautoilulle rakennettujen liikenneratkaisujen tilantarpeen kanssa. Museo kuitenkin muodosti kaupungin koneiston sisällä pienen vastarinnan saarekkeen kaupungin suoraviivaiselle uudistamiselle. Vaikka museon edustajat olivat usein alakynnessä ja vailla voimakeinoja, heillä oli virkansa antama mahdollisuus puhua vanhan puolesta keskellä uudistuksen ryskettä. Tätä mahdollisuutta he myös käyttivät.

Gardbergin kuva purkutöistä vuonna 1960 Itäisen Pitkäkadun ja Kerttulinkadun kulmassa. TMK, valokuva-arkisto.

Museo ei pysy seiniensä sisässä

Modernistisessa puhetavassa museoimisella oli kielteinen kaiku. Tämä käy ilmi myös keskusteluista, joilla vanhan arvoa Turussa määritettiin. Museon edustajia syytettiin siitä, että he halusivat tehdä koko kaupungista museon, kun he puolustivat vanhoja rakennuksia ja näkymiä. Modernismin näkökulmasta museo oli hyväksyttävä, jos se oli selkeästi rajattu rakennus tai tietty kohta kaupungissa. Pyrkiessään suojelemaan rakennuksia eri puolilla kaupunkia museon edustajat näyttäytyivät kuitenkin esteenä edistyksen ja uudistamisen tiellä.

Turun purkamisen vuosikymmeninä museon toiminnassa olikin erityistä se, ettei museo pysynyt seiniensä sisällä vaan jalkautui kaupunkiin ja osallistui aktiivisesti keskusteluun siitä, mihin suuntaan kaupunkia oltiin muokkaamassa. Museoammattilaisilla oli kykyä ja velvollisuus antaa tietoa vanhoista rakennuksista osana kaavoitusprosesseja mutta myös työkaluja, joilla tehdä vanhan arvoa näkyväksi. Gardberg esimerkiksi kiersi esittelemässä kaupungin vanhoja miljöitä Turkuseuran tapahtumissa sadoille kiinnostuneille. Vielä laajemmin hän kiersi kaupunkia kameran kanssa. 

Gardberg puolusti myös Läntisen Rantakadun empirerakennuksia. Hänen mukaansa tuomiokirkon ympärys ilman niitä olisi kuin pää ilman ruumista. Kuva: C. J. Gardberg, 1957. TMK, valokuva-arkisto.

Sekä Sahlberg että Gardberg olivat harjaantuneita käyttämään piirtämistä ja valokuvaamista rakennusinventoinnein välineinä. Nyt Gardberg käänsi kameran linssin koko kaupunkiin ja kiersi uutterasti kuvaamassa purku-uhan alle joutuneita rakennuksia. Hänen ottamiaan kuvia Turun katoavista näkymistä 1950- ja 1960-luvuilta on Turun museokeskuksen valokuvakokoelmassa satoja ellei tuhansia. Gardbergin pyöreällä käsialallaan luetteloimat kuvat kertovat pysäyttävällä tavalla siitä, mitä vanhan puolustajat kokivat tuona aikana. Historiaa vastaan kääntyvällä modernismin kaudella he olivat historian katse ja ääni muuttuvassa kaupungissa.

• C. J. Gardbergin kuvia museoiden Finnassa (linkki avautuu uuteen ikkunaan)

Kirjoittaja: akatemiatutkija, dosentti Tiina Männistö-Funk