Riehakas Nuutti juo joulun loppuun

Nuorisoa nuutteina vuonna 1972 (kuva: Uudenkaupungin museon kuvakokoelmat).

Joulunviettoon on perinteisesti kuulunut monenmoisia tapoja, joista osa on viime vuosikymmeninä alkanut vaipua unholaan. Esimerkiksi se, että joulu oli ennen pitkä juhla, joka kesti vaihtelevasti 12-20 päivää. Jouluaatto ja joulupäivä ovat olleet erityisen pyhiä päiviä, jolloin kotoa ei sopinut poistua muuta kuin kirkkoon. Mutta jo Tapaninpäivästä alkoi vilkas vieraileminen ja seurustelu, etenkin nuorten keskuudessa.

Tavanomaisempien vieraiden lisäksi taloihin saattoi tupsahtaa myös perin kummallista väkeä. Tapaninpäivänä tuli Tapaninlaulajia ja välipäivinä valkoiseen sonnustautuneita jouluämmiä, kurkia, elefantteja, paimenia ja muita kummajaisia jotka kerjäsivät syötävää ja (etenkin) juotavaa.

Eniten näitä naamiokulkueita tunnetaan joulun vanhalta päätöspäivältä, Nuutinpäivältä. Nuuttina on nimittäin vietetty joulu loppuun ja on aika viedä tynnyristä tappi ja aloittaa arkiset askareet. Nuutinpäivää on vietetty Varsinais-Suomessa vaihdellen joko loppiaisen jälkeisenä päivänä tai 13.1. Koska ihmisillä saattaa muuten olla taipumus venyttää juhlimista, ovat nuuttikulkueet menneet talosta toiseen ja varmistaneet joulun loppumisen – samalla tehden selvän joulun juomista ja muista herkuista.

Kulkueissa liikkuvat hahmot ovat yleensä olleet kylän nuorisoa. Joskus nuutinpäivän kulkueeseen ovat osallistuneet vain nuoret miehet, mutta naistenkin tiedetään ottaneen osaa niihin, kuten myös vanhempien miesten.

Nuutinpäivän kulkueen hahmot ovat olleet vaihtelevia. Mukana on saattanut olla tytöiksi pukeutuneita poikia ja pojiksi pukeutuneita tyttöjä, morsiuspari, paimenia tai erilaisia eläimiä kuten kurkia, karhuja tai elefantteja. Kulkueen johtaja on yleensä ollut joko pukki tai parooni.

Pukki oli kyyryssä kulkeva mies, jolla oli selän yli heitetty lampaan talja. Taljan alla oli keppi, johon oli kiinnitetty pukin pää ja häntä.

Paroonilla puolestaan oli naamio, nurinpäin käännetty takki ja jonkilainen korkea hattu, esimerkiksi oljista tehty. Vyöllä hänellä oli jonkinlainen miekka.

Nuutit ovat usein olleet hiljaa, jotta heitä ei tunnistettaisi, tai puhuneet muunnelluin äänin tai äännelleet kuin eläimet. Nuutit ovat saattaneet tanssia tai mekastaa. Joskus he ovat jahdanneet talon nuoria naisia, joskus taas talon naiset ovat yrittäneet nyhtää nuuttpukilta parran. Tyypillinen leikki on, että talon väki yrittää päästä kurkistamaan nuutin naamion alle. Siksi nuuteilla oli usein märkä vihta tai virtsaan kastettu olkipamppu, joilla he huiskivat niitä jotka yrittivät koskettaa heitä.

Lapsia nuuttikiertueella 1970-luvulla Taivassalossa. (Kuva: Aarre Kupila)

Joskus nuutit ovat sanoneet tulevansa pesemään tynnyreitä, joskus viemään tynnyreistä tapit – ja tarjonneet katajan rangan uuden tapin tekoainekseksi. Joiltain paikkakunnilta on taltioitu myös nuuttien kiitosloruja, tai pilkkaloruja joita lausuttiin jos isäntäväki ei antanut nuuteille tarjottavaa. Seuraava loru on Somerniemeltä:

Rapa on sun tynnyrisäs

koko joulun ollu,

ja enkä ole sun lihas murenaa

ja voitas nährä saanu.

Kaikki hyvii taloi,

ja yks on paska,

kunnes nyt tynnyrin pesijälle

ryyppii antaa jaksa.

Ei sinä minuu ensi kesän elopellol näe.

Nuutinpäivän kulkueet ovat olleet vahva perinne Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa. Vakka-Suomen alueella perinne elää edelleen. 1900-luvun toisella puoliskolla tapa on kuitenkin läpikäynyt muutoksen. Kun nuoriso on siirtynyt viettämään aikaa muualla, on nuuttipukkiperinne hiljalleen siirtynyt lasten omaisuudeksi ja nuuteille annettavat tarjottavat vaihtuneet sahdista ja viinasta makeisiin. Myös pukeutumisperinne on muuttunut uusien kulttuurivaikutteiden myötä. Asuissa käytetään helposti saatavia materiaaleja, kuten sukkahousuista tehtyjä naamioita ja nykyajan nuuttipukkien joukossa nähdään paljon mm. populaarikulttuurista tuttuja hahmoja. 

Uusikaupunkilaisia lapsia nuutteina 1960-luvulla. (kuva: Uudenkaupungin museon kokoelmat)

John Björkman

Lähteitä:

Bregenhoj Karsten & Vento Urpo. Nuutti. Suomalainen karnevaali. SKS 1975.

Harva Uno. Varsinais-Suomen henkistä kansankulttuuria. Varsinais-Suomen historia III:1. Porvoo 1935.

Vilkuna Kustaa. Vuotuinen ajantieto. Vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. Keuruu 1981.

Vanhat merkkipäivät (toim. Jouko Hautala). SKS 1986.