Kaupungin viimeiset sontakärryt?

Ei sitä nykyaikana, jolloin jätteet häviävät sanamukaisesti käden käänteessä wc:stä näkymättömiin, tule ajatelleeksi, miten läheisesti niiden kanssa aiemmin elettiin. No, pihan perällähän käymälä sentään aina sijaitsi, mutta sen monilukuinen läsnäolo tiiviissä kaupunkiasutuksessa ei päässyt unohtumaan. Nurkantakusen tuoksu kesäkuumalla muistutti siitä päivittäin, vaikka käymälän ruumaa olisi ahkerasti kalkittu. Kaduillakin tuoksu leijui, kun täysi lantakuorma ajoi ohi.

Kerron jäljempänä, miksi aloin tätä ajatella juuri nyt. Ensin muutama sana käymäläjätteen eli makkilannan,  kaupungin ja maaseudun välisistä suhteista noin sata vuotta sitten.  

Nykyisinhän kiinteistöt tekevät jätesopimuksen valitsemansa yrityksen kanssa, ja aivan samoin olivat kiinteistön omistajat aikoinaan velvolliset järjestämään käymälöidensä ruumien tyhjentämisen ja makkilannan pois kuljettaminen. Poliisijärjestys saneli, mihin vuoden ja vuorokauden aikaan haisevat kuljetukset liikkuivat. Avokärryillä kuljettamista rajoitettiin ankarammin kuin umpikärryillä kuljettamista:

Ote Sanomia Turusta –lehdestä  24.3.1896

Käymälöiden tyhjentämisestä huolehtivat asiaan erikoistuneet kuorma-ajurit eli lantakuskit, yhden miehen ja hevosen työparit, jotka kävivät kukin määräpaikoissaan tyhjentämässä sontaruumat. Ruuman sisältö lapioitiin kärryyn, joka poikkesi maalaistalojen vastaavista karjanlannan kuljetuskärryistä. Nehän olivat melko matalia ja usein takalaidasta avoimia tai avattavia, jotta lannan levitys pellolle sujui turhia nostelematta. Ihmislanta taas kuormattiin syvään tiiviiseen laatikkomaiseen kärryyn, jonka takasivu oli jyrkästi viisto kaiketi kuorman ulos kippaamisen helpottamiseksi. Yllä olevassa sanomalehtiuutisessa mainituiksi "peitetyiksi kärryiks" ne muuttuivat, kun päälle asetettiin saranoidut kannet.

Kärryn määränpää saattoi olla jokin kaupungin vuosittain määrittelemistä luvallisista lannan kaatopaikoista. 1900-luvun alussa niitä oli useita:

Ote Sosialisti-lehdestä 16.8.1910

Noihin aikoihin makkilanta oli jo muuttunut jätteestä myyntituotteeksi; ihmiskullaksikin

sitä näet nimitettiin. Suomen kaupunkien jätehuoltoa alettiin järjestää jo 1830-luvulla, jolloin Helsinkiin syntyi myös ensimmäinen lantaa jalostava pudrettitehdas. Pudretilla tarkoitettiin jollain lisäaineella jatkettua ja siten kuivitettua ”jauhelantaa” (Kyllä: putretti-sanan takana on tietenkin ranskan murusia tarkoittava sana poudrette, joten putretti on sanallista sukua jauheelle ja myös puuterille...)

1800-luvun lopulla makkilantaa alettiin kuljettaa kaupunkeja ympäröivän maaseudun pelloille lannoitteeksi, ja makkilannan hoidosta tuli yksi edistyksellistä viljelyä ajavien tahojen lempiaiheista. Maanviljelysseurat järjestivät makkilannanhoitokilpailujakin tehdäkseen asiaa tutuksi. Makkilannan käyttöä helpotti se, että vuosisadan vaihteessa myytiin jo yleisesti erinomaista kuivikeainetta, turvepehkua. Sitähän kuivatettiin soista mm rakennusten eristeeksi.

 

Näinkin innokkaasti makkilannan hoitoa harjoitettiin. Ote Uudenkaupungin Sanomista 16.6.1904

Lantakuskit ja kiinteistönomistajat tekivät tyhjennyssopimukset keskenään, ja kuskien välillä oli varmaankin olemassa epävirallisia aluejakoja. Erilaiset laitoks, kuten tehtaat, koulut ja kasarmit saattoivat myydä lannan tyhjennyksen ja itse lannan joko yhdessä tai erikseen kuorma-ajureille, tai sopia jonkun lähiseudun viljelijän kanssa tyhjennyksestä, ja tämä sitten hoitaa sen omin voimin tai ostaa kuorma-ajurin tekemään työt; käytäntöjä lienee ollut monenlaisia. Tiedetään myös, että ne kaupunkien lähellä asuneet karjanomistajat, jotka veivät itse maitoa kauppoihin, saattoivat ottaa paluupostissa samalla vaivalla kyytiin makkilantalastin. Maitotonkan ja makkilannan kuljettaminen yhdellä ja samalla kärryllä tai reellä oli  aivan mahdollista, ei ollut vielä puhettakaan nykyisistä hygieniavaatimuksista ja bakteerikammosta!

  

Lannoitteena ihmistuote on tunnetusti aivan erityisen voimaisaa, ja se varattiin tukevinta lannoitusta vaativille viljelyskasveille, kuten rehujuurikkaalle eli turnipsille. Myöhemmin makkilantaa alettiin rahdata erityisesti sokerijuurikkaalle, joka kaipaa tukevaa typpilannoitusta kasvaakseen kunnon järkäleeksi. Sokerijuurikkaasta oli 1910- ja 1920-lukujen taitteessa tullut Varsinais-Suomen alueella uusi ”rahakasvi”, jolla saatiin pieneltä alalta hyvä tuotto. Pontimena viljelyn aloittamiseen oli mm Salon sokeritehtaan perustaminen vuonna 1918. Sinne sato rahdattiin junalla, joten erityisesti rautatien varrella olevissa varsinaissuomalaispitäjissä satsattiin uuteen peltokasviin. Vuonna 1953 perustettiin lisäksi Naantalin sokeritehdas.

Jussi Suopuro ja Kari Hintsala Turun museokeskuksesta sekä hirvesalolainen Aulis Soininen sontakärryjen äärellä. Meneillään pakollinen renkaidenpotkiskeluvaihe.

Syy siihen, miksi ajatukseni alkoivat pyöriä käymäläjätteen ympärillä on se, että Turun Museokeskukselle tarjottiin syksyllä makkilannan kuljettamiseen käytettyjä lantakärryjä. Tuskinpa tarjotaan toiste, ei niitä voi olla jäljellä kovin paljon! Kenties käsissämme olivat peräti kaupungin viimeiset sontakärryt? Tilaisuuteen oli pakko tarttua. Kärryt otettiin vastaan ja liitettiin museokeskuksen opetuskokoelmaan.

Sontakärryt olivat Hirvensalossa, mistä niiden lahjoittajan vanhemmat olivat siirtokarjalaisina saaneet vuonna 1946 lunastaa viiden hehtaarin tilan. Viljelyn ohella perheen isä toimi kuorma-ajurina ja vuodesta 1950 alkaen turkulaisen väriliikkeen kuorma-autonkuljettajana. Näissä töissään hän tuli tietämään, että eräässä Vähä-Heikkiläntien varren kaupungille kuuluneessa peltoladossa lojuivat tarpeettomina vanhat sontarattaat. Elettiin jo 1960-lukua ja sontakuskit olivat jäämässä historiaan.

Pienviljelmällä oli tähän asti selvitty hevosen voimin, mutta kun vuonna 1964 ostettiin traktori, tarvittiin sen perään sopiva kärry. Vanhat sontarattaat sopivat mainiosti vetämään tilan vesiperäisten peltojen sokerijuurikassatoa. Sontakärryt, jotka aikoinaan veivät ihmiskultaa sokerijuurikaspellolle, alkoivat nyt kuljettaa sokerijuurikasta pois pellolta.

 Kärryn renkaita ei vaihdettu niiden siirtyessä uuteen tehtävään, joten näillä kumeilla on jytyytetty myös lantakuormia. Puisten hevosaisojen tilalle sen sijaan laitettiin kärryn pohjaan traktorille sopiva vetoaisa auton rungosta. Autoilusta aina kiinnostuneessa perheessä merkkikin muistettiin: runko on kuulunut Mercedes Bentz 170s vuosimalliin 1950.  Sontakärryn saranoidut kannet irrotettiin mutta talletettiin, ja kärrynlaitoja korotettiin irtolaidoilla, jotta pellolta saatiin kerralla vedettyä mahdollisimman paljon juurikassatoa.

Sanokaa mitä sanotte, mutta kyllä on hieno esine! Tärkeä osa kaupungin historiaa,  kulutuksen ja kaupan virtojen välikappale, ravinteiden kiertokulun mahdollistaja, symbolinen ja sananmukainen linkki kaupungin ja maaseudun välillä!

Värikuvat: Kari Hintsala ja Johanna Viitaharju

Sanomalehtiotteet: Kansalliskirjaston digitoidut aineistot