Korvikelunta

Vielä ehtii hankkia lunta, jos sitä ei ole taivaalta siunaantunut! 

Tiedämme Kuralan kylämäessä tämän niksin taustaa 1930-luvun alkuun asti, mutta kuka ja missä sen varsinaisesti on keksinyt, on toistaiseksi jäänyt selvittämättä.

Vuonna 1930 ilmestyi uuden uutukaisen Emännän tietokirjan ensimmäinen osa. Neliosainen sarja oli syntynyt Kotiliesi –lehden aloitteesta ja sitä toimittivat lehden tekijävahvuuteen kuuluneet Mandi Hannula, Hedvig Gebhard, Laura Harmaja ja Mary Ollonqvist. Uljaita nimiä, uranuurtajia naisten yhteiskunnallisen aseman edistäjinä. Emäntä tietokirjan nimessä viittaakin kirjasarjan tarkoitukseen valistaa kodin hyväksi työskenteleviä naisia, ja luoda lopulta emännyydestä ammatti muiden rinnalle. ”Välttämätön tietokirja perheenemännille maalla ja kaupungissa!" julistaa takakannen esittelyteksti.

Sarjan ensimmäiseen osaan mahtuvat hakusanat joulu, joulukalja, joulukinkku, joulukutsut, joulukuusen koristaminen, joulukuusi, joulukynttilät, joululahjat, joululeikit, joululyhteet, joulumerkki, joulupukki, joulupöydän koristeita, jouluruoat, jouluruusu, joulutervehdys, joulutonttu, joulutähti ja viimeksi vielä kootusti jouluvalmistukset. Siinäpä oppia jokaiselle, joka ei ennestään tuota kaikkea hallinnut! Sopii kysyä, kuinka paljon Kotiliesi –lehti ja Emännän tietokirja ovat kenties muokanneet ja yhtenäistäneet joulutapojamme!

Joulukuusen koristaminen on kirjassa havainnollistettu usein esimerkein ja kuvin. Ensimmäisenä esitetään ”Pohjolan joulukuusi”, joka valmistuu seuraavasti:

Liisteri ja suola -ohjetta neuvottiin sitten pitkin 1930- ja 1940-lukuja sekä Kotiliedessä että sen 1930-luvun alussa ilmestyneessä Oma koti-nimisessä sisarlehdessä. Emännän tietokirjan viimeinen laitos valmistui 1950-luvun lopussa, ja samat kuusenkoristeluohjeet löytyvät vielä siitäkin. Naisjärjestöt kuten martat levittivät edelleen tekolumikonstia kursseillaan. Suolan asemesta huurteena opittiin käyttämään myös perunajauhoja.

Yllä ote Oma Koti-lehdestä (hallussani on irallinen arkki, josta vuosiluku  ei käy valitettavasti  ilmi)  ja alla ote Kotiliesi-lehden numerosta 22 vuodelta 1942. Artikkelin on laatinut Anni Kirjalainen

Kuralan Kylämäen jouluohjelmaan korvikelumikonstin toi 1990-luvulla vapaaehtoinen ”vanha emäntämme”, martta Elsa Lindahl. Kaarinan Martat  - joihin Kuralan talojen emännät olivat kuuluneet -  olivat nimittäin myös opetelleet lumen tekoa joulukoristelukurssillaan vuonna 1951.

Kuralan joulussa tekolumi on vaikuttanut ja jaksaa edelleen vaikuttaa kuin taikatemppu. Hyvin harva aikuinen on vuosien varrella ilmoittanut tuntevansa ja muistavansa konstin vanhastaan, joten yleistiedoksi saatikka perimätiedoksi se ei ole muuttunut.

Olemme laatineet tempusta yksinkertaisen reseptin, jota jaamme kaikille, jotka joulutapahtumassa haluavat kokeilla oksan huurruttamista. Tieto ohjeesta on kiirinyt vuosien varrella kauas: jälleen tänäkin vuonna saimme puhelun - tällä kertaa muistaakseni jostain itäsuomalaisesta lehdestä – jossa ohjetta kysyttiin ja tiedettiin, että Turun museokeskuksen Kuralan kylämäestä sitä saa:

Käytämme lunta joka vuosi joulukka-asetelmissa. Yhtenä vuonna kokeilimme myös, kestääkö korvikelumi ulkosalla, toki kuitenkin katoksen alla. Koristelimme silloin tallivajan seimen ääreen ”metsän väen kuusen”. Odotetusti suolalumi imi ilman kosteutta ja suli olemattomiin, mutta perunajauholumi kesti moitteettomana.

Siitä vain, olkaa hyvät, perunajauhoilla luomaan lunta paitsi tupaan, myös lasitetulle parvekkeelle tai terassin katoksen alle!

Kattanin poterokaivauksilla tapahtunutta

Painumavaaran vuoksi on nykyisen rakennuksen betonianturan alapuoliset kerrokset kaivettava metrin levyisinä ja 1,5 metriä pitkinä osakaivantoina. Ne täytetään heti dokumentoinnin jälkeen seulotulla kulttuurikerroksella ja sepelillä. Kaivannon keskiosa on jo kaivettu pohjasaveen asti ja täytetty. Seulotut ja kaivamattomat maat pidetään toisistaan erillään suodatinkankaalla.

Kokonaisuus saattaa vaikuttaa sekavalta, mutta kaivaustiimi tietää mitä tekee. Kuva Elina Saloranta.

Myös keskiaikaiseksi poikkikujaksi tulkittu kaivannon koillispää on saatu pääosin kaivettua. Kujassa oli ainakin kolme puukatetta, ja niiden välissä täyttökerroksia, jotka koostuivat pääosin saven sekaisesta puusilpusta ja poikittaisista tukipuista.  Vanhin vaihe oli pohjustettu kivikerroksella.

          

Keskiaikaisen kadun puukatteen alaisia tukia. Oikealla tonttien rajaa liittyvää paalutusta.

Kuva Elina Saloranta.

Salvottu latriini tullaan purkamaan hirsi hirreltä. Mahdollisesti se konservoidaan, jonka jälkeen se voidaan asettaa näytteille.

Löytömateriaali koostuu pääosin puuesineistä ja nahkajätteestä. Myös keskiaikaista keramiikkaa on löytynyt verraten runsaasti.

Lähes ehyenä löytynyt keskiaikainen veitsi, jossa on puukahva jäljellä.

Kuva Elina Saloranta.

 Keskiaikainen luusta valmistettu värttinänkehrä. Kuva Elina Saloranta.

Keskiaikaisia keramiikka-astioiden paloja. Kuva Elina Saloranta.

Kuvat ja teksti: Elina Saloranta

Lauluja ja metsäneläimiä Joulusuklaassa

Näin joulun lähestyessä on joulusiivouksen aika myös museossa. Omalta osaltani se tarkoittaa, että ainakin yritän ehtiä järjestämään myös arkistoaineistoa. Kurkistetaan näin ollen taas kerran museon makeisarkiston aarteisiin. Onhan joulu nyt suurinta suklaansyömisen aikaa.

Aineistoa järjestäessäni löysin Hellaksen Joululaulu -suklaalevyjen kääreitä. En ollut sellaisia aiemmin nähnyt missään ja keräilijä Jukka Vesterinen vahvistikin, että joululaulukääreet ovat melko harvinaisia. Nämä kääreet ovat ns. kaksoiskääreitä, joita kauppiaat ovat voineet joulun aikaan sujauttaa tavallisten suklaalevyjen päälle. Jos jouluisia suklaalevyjä jäi myymättä, jouluinen kääre otettiin joulun jälkeen pois ja kas, taas oli tavallinen suklaalevy hyllyssä. Näitä pieniä, 50g:n Joululaulu –suklaalevyjä on ollut myynnissä jouluna 1968. Kääreitä oli viisi erilaista ja jokaisesta löytyy ensimmäinen säkeistö jostakin tunnetusta joululaulusta.

Seuraavana vuonna 1969 ei Joululaulu-suklaata enää ollut myynnissä. Nyt pienten joulukääreiden teemana oli ollut metsäneläinten joulu.

 Sanna Kupila

Paimion käsityömuseo Miila on Varsinais-Suomen vuoden museo / Hantverksmuseet Miila årets museum i Egentliga Finland

 

Varsinais-Suomen museot ry ja Varsinais-Suomen maakuntamuseo myöntävät vuosittain Varsinais-Suomen Vuoden museoteko -tunnustuspalkinnon aktiivisesta museotoiminnasta ja ansiokkaasta paikallisperinteen hyväksi tehdystä työstä. Nyt tunnustuspalkinto jaettiin 17. kerran.

Vuoden museoteko-tunnustuspalkinto päätettiin tällä kertaa jakaa Lyyli Tuomolan säätiön ylläpitämälle Paimion Käsityömuseo Miilalle. Palkinto jaettiin Turun linnassa Varsinais-Suomen museokokouksessa 10.12.

 Museo perustuu halikkolaisen Lyyli Tuomolan kokoelmiin, jotka testamentattiin Paimion kaupungille sillä ehdolla että Paimioon perustettaisiin käsityömuseo, jossa kokoelmaa säilytetään ja esitellään. Tätä tarkoitusta varten perustettiin Lyyli Tuomolan säätiö vuonna 2009. Vuonna 2012 säätiö hankki Paimion Vistalta vanhan funkistalon, joka peruskorjattiin museokäyttöön. Käsityömuseo Miila avasi ovensa yleisölle 1.4. 2014.

 Miilan ammattimaisesti toteutettu perusnäyttely esittelee, museon opaskirjan mukaisesti, ”monellaissi kärentöit”, järjesteltynä teemoittain, aina puutöistä kudontaan ja kirjontaan. Erityistä kiitosta Miila ansaitsee siitä, että käsityö esitellään jatkuvana perinteenä, joka kattaa myös uudempaa esineistöä 1900-luvun jälkipuoliskolta.

 Käsityömuseo Milla on myös onnistunut aktivoimaan paikallisväestöä mm. yhteistyössä kansalaisopiston kanssa järjestetyissä käsityökursseissa ja auttaa näin ylläpitämään kiinnostusta elävän käsityöperinteen ylläpitämiseen.

 Paimion Vistalla sijaitseva Miila on tällä viikolla avoinna torstaista sunnuntaihin klo 12-16. 15.12. museo sulkee ovensa talvikaudeksi, mutta on silti avoinna tilauksesta.

 

Museon verkkosivut: http://www.käsityömuseomiila.fi/

Museosuunnittelija Laura Lankinen sekä toiminnanjohtaja Jouni Lehtiranta
vastaanottivat palkinnon Turun linnassa. Kuva: Anne Sjöström

________

Egentliga Finlands museer rf och Egentliga Finlands landskapsmuseum beviljar årligen ett pris för årets museigärning i Egentliga Finland. Priset beviljas för en aktiv museiverksamhet och hängivet arbete för det lokala kulturarvets väl. I år beviljades priset den 17. gången.

Årets pris utdelades åt Lyyli Tuomolas stiftelse för öppnandet av hantverksmuseet Miila i Pemar. Priset utdelades på Egentliga Finlands museimöte på Åbo slott den 10.12.

Halikkobon Lyyli Tuomola testamenterade sina omfattande hantverkssamlingar till Pemar stad, på villkoret att ett hantverksmuseum grundas i Pemar och samlingarna bevaras och uppvisas där. För att förvalta arvet grundades Lyyli Tuomolas stiftelse år 2009. År 2012 skaffade sig stiftelsen det gamla funkishuset Miila, som sedan grundrenoverades för museibruk. Hantverksmuseet Miila öppnade sina dörrar för publiken den 1.4.2014.

Miilas professionellt uppbyggda grundutställning presenterar mångahanda hantverk, omfattande allt från träslöjd till vävnad och broderi. Miila presenterar hantverket som en oavbruten tradition och grundutställningen omfattar även nyare föremål från 1900-talets andra hälft.

Hantverksmuseet Miila har även redan lyckats aktivera lokalbefolkningen bl.a. i form av hantverkskurser som arrangeras i museets utrymmen i samarbete med medborgarinstitutet. På det här viset bidrar Miila till att uppehålla intresset för en levande hantverkstradition.

Hantverksmuseet Miila, som ligger i Pemar centrum, har öppet denna vecka fån torsdag till söndag kl. 12-16. Den 15.12. stänger museet för vintern, men kan besökas på beställning.

Museets nätsidor: http://www.käsityömuseomiila.fi/

 

 

Tuntemattoman torpan tarina, osa 3

Marraskuussa Sanna ja minä teimme vielä uuden tarkastusmatkan Syvälahden torpan paikalle. Kohteesta ilmoittanut Jussi Kinnunen oli näyttänyt minulle jo elokuussa kaksi rajapyykkiä, jotka hän oli havainnut torpan kivijalasta parisenkymmentä metriä kaakkoon. Tällä toisella maastokäynnillä kiinnitimme rajapyykkeihin kuitenkin vielä uudestaan huomiota, ja aloimme etsiä niitä maaston kohdista, jotka vastaisivat vanhoihin karttoihin merkittyjä palstan rajoja.

Rajapyykit  nro 4 ja 21

Sijaitsevat vain metrin, parin päässä toisistaan. Kummassakin on keskellä korkeampi pystykivi, jonka ympärillä on neljä matalampaa kiveä.

Etualalla on rajapyykki nro 4 ja taka-alalla nro 21

Rajapyykki numero 4

Rajapyykki nro 3

Sijaitsee edellisestä noin 38 metriä koilliseen. Numerokaiverrus oli jo pahoin peittynyt pintaturpeen alle, mutta sammalta rapsuttamalla se saatiin esille. Myös tässä pystykiveä ympäröi ainakin kolme pienempää kiveä.

Rajapyykki numero 3

Rajapyykki nro 1

Tämän rajapyykin löytyminen oli meille ehkä kaikkein ilahduttavinta ja yllättävintä. Se sijaitsee rajapyykistä nro 4 noin 74 metriä länsiluoteeseen. Se oli havaituista rajapyykeistä kaikkein näyttävin. Pystyyn nostetun kivipaaden ympärillä oli neljä pienempää kiveä.

Rajapyykki numero 1

Sanna Kupila etsimässä pyykin numeroa

Rajapyykkiä numero 2 etsittiin tovi, mutta lopulta päädyttiin siihen tulokseen, että se mahdollisesti jäänyt pellonmuokkauksen yhteydessä maamassojen alle tai muutoin vain tuhoutunut.

Syvälahden torpan tilusrajat näkyvät vielä vuonna 1981 painetussa peruskartassa. Karttaan on merkitty rajapyykit 1, 4 ja 3. Numeroa 2 ei enää löydetty.

On aina hauskaa vieläkin löytää metsistä vanhoja viisikivisiä rajapyykkejä. Tämä rajapyykki -malli on määritelty jo vuonna 1442 voimaan tulleessa Kuningas Kristofferin maanlaissa. Rakennuskaaren 26 pykälässä todetaan, että ”Raia on se iosa wijsi kiuiä ouat, neliä ymbärille ia yxi sisällä eli keksellä, nelio eli come kiuiä ei mahda Raiaxi cutzuta. Ioka Tomtin Raiasa pitä wijsi kiuiä makaman.” (Kuningas Kristofferin maanlaki Herra Martin suomentamana)

Nyt löydetyt pyykit on oletettavasti asetettu tai ainakin numeroitu vasta vuonna 1914, jolloin palsta on erotettu Syvälahden tilasta. Palstan osti tuolloin Jänessaaren tilan omistaja, jonka tilusten keskellä tämä Rakuunatontti sijaitsi. Tässä erotuskartassa rajapyykit on numeroitu numeroin 1-4 kuten on maastossakin. Palstan rajat on määritelty jo aiemmin ja vuoden 1817 karttaan on merkitty myös rajapyykkinumerot, mutta tuossa kartassa rajapyykit on numeroitu numeroin XIII-XVI ja näitä numeroita emme nyt pyykeistä löytäneet.

The End


Teksti: Kaisa Lehtonen ja Sanna Kupila

Kuvat: Kaisa Lehtonen