Arvokkaita kouluja Turussa

Koulujen sisäilmaongelmat ja niiden myötä alkava keskustelu koulujen säilyttämisestä ja purkamisesta ovat jatkuvasti kysymyksenä myös Turussa. Samalla esiin on noussut pohdittavaksi mitkä meidän kouluistamme ovat rakennushistoriallisesti arvokkaita? Millaisia arvoja niillä on ja mitkä pitäisi säilyttää?

Tähän ja Turussa valmisteilla olevaan Yleiskaava 2029 liittyen Turussa on tehty täydennysinventointeja, joissa on keskitytty keskustan ulkopuolisiin asuinalueisiin ja erilaisiin laitoksiin. Sektorikohtaisia inventointeja tehtiin kouluista, päiväkodeista ja lastenkodeista, vanhainkodeista ja hoivalaitoksista sekä teollisuusperinnöstä. Inventointien jälkeen rakennukset arvotettiin ja työ saatiin päätökseen 2016.

Raunistulan koulu, valmistunut 1931. Suunnittelija J.E. Hindersson. Arvotettu 1. luokkaan.

Arvottaminen tehtiin yhteistyönä museokeskuksen, rakennusvalvonnan ja kaupunkisuunnittelun kanssa. Tämä oli työn kannalta erittäin hedelmällistä, sillä nyt näkemykset ovat laajempia ja koulujen suojeluesitysten takana ovat nyt myös rakennusvalvonta ja kaupunkisuunnittelu eikä pelkästään museo.

Tämä Turun yhteistyömalli löytyy yhtenä esimerkkinä eri toimijoiden välisestä yhteistyöstä Museoviraston Kansakoulusta peruskouluun – koulurakennuksia kolmelta vuosikymmeneltä –sivustolta.

www.koulurakennus.fi sivustolta löytyy erilaisia esimerkkejä koulujen säilyttämiseen tähtäävästä toiminnasta. Käy kurkkaamassa ja tutustu tarkemmin Turun kouluinventointiraporttiin. Siitä löytyvät tiedot koulujen rakentamisajoista ja niiden suunnittelijoista.

Kupittaan koulu, entinen Kupittaan yhteistkoulu valmistui 1957. Suunnittelija Arkkitehtitoimisto Ehojoki & Kahra. Arvotettu 1. luokkaan.

Puropellon koulu eli entinen Itäinen kansalaiskoulu valmistui 1958. Suunnnittelija Unto Toivonen, talorakennusosasto. Arvotettu 2. luokkaan

Turun koulurakennukset on työryhmässä arvotettu luokkiin 1–3. Työryhmä esittää ensimmäiseen luokkaan kuuluvia kohteita valmisteilla olevan yleiskaavan suojelukohteiksi. Toisessa luokassa ovat kohteet, joiden säilyminen on toivottavaa, mutta joita ei pääsääntöisesti esitetä yleiskaavaan suojelukohteina. Tämän luokan kohteiden säilyttämistarpeiden ja -edellytysten tarkempi tutkiminen voi olla tarpeen mahdollisten muutosten tullessa ajankohtaisiksi. Kolmannen luokan kohteille ei ole asetettu säilymistavoitteita.

Selvityksessä olivat  mukana myös 2. asteen oppilaitokset ja ammattikoulut. Juhannuskukkulan ammattikoulun suunnitteli talorakennusosastolla Olof Holmberg 1956. Ammattikoulu on rakentunut vesitornin ympärille. Arvotettu 1. luokkaan.

Selvityksessä esitetellään niitä kouluja, jotka on aikoinaan rakennettu juuri kouluiksi. Arvotus on tehty Turun keskustan ulkopuolisten alueiden kouluista, sillä näitä kouluja ei ole aiemmin inventoitu ja laajemmin tarkasteltu.
Koulurakentamisen määrään eri aikoina ovat vaikuttaneet ensin kaupungin nopea kasvu ja suuren ikäluokan kasvaminen kansakouluiästä oppikouluikään, seuraavaksi 1970-luvulla määrään vaikutti suuren ikäluokan lasten tuleminen kouluikään. Kouluverkosto Turussa rakennettiin pääasiassa 1950–80-luvuilla. Keskustan ulkopuolisia alueita koskevassa inventoinnissa löytyi tältä ajalta kolme perus- tai kansakoulurakennusten päätyyppiä:

• maaseudun pienet koulukokonaisuudet eri-ikäisine rakennuksineen

• 1950–60 -lukujen suuret ja monumentaaliset kaupunkikoulut korkeilla paikoilla sijaiten väljästi asutuksen reunalla

• 1970–80-lukujen rationalistiset ja asutukseen integroidut lähiökoulut

Maaseudun koulukokonaisuutta edustaa Vähäheikkilän koulu, jonka puurakennukset valmistuivat 1906 ja 1912 ja kuvassa näkyvä Onni Tourun suunnittelma nk. kivikoulu valmistui 1928. Rakennukset on arvotettu 1. luokkaan.

Pernon koulun vanhin osa valmistui 1963 ja voimistelusali 1965. Rakennuksen suunnitteli arkkitehtitoimisto Olavi ja Kauko Reima. Perno edustaa vielä 1960-luvun monumentaalista koulua. Koulu on arvotettu 1. luokkaan.

Hepokullan koulun suunnitteli talorakennusosastolla Raija Lundsten 1976. 3. luokkaan arvotettu koulu edustaa lähiöasutukseen integroitunutta rakennusta.

Sanna Kupila

Kulttuuriperintönä kaupungin karjan muinais-DNA

Vierailevana kirjoittajana akatemiatutkija, arkeo-osteologian dosentti Auli Bläuer   Luonnonvarakeskuksesta (Luke) ja Turun yliopistosta

Nykyiset suomalaiset maatiaiseläinrodut ovat ihmisen muokkaama osa elinkeinohistoriaa, siis osa elävää kulttuuriperintöämme. Maatiaiskarjan historia ulottuu pitkälle menneisyyteen, tuhansien vuosien taakse. Hieman yllättävästi karjaeläinten historian tutkimuksessa keskeisessä asemassa on keskiaikaisen Suomen urbaani keskus – Turku.

Muinaisia eläimiä tutkitaan pääasiassa arkeologisilta kaivauksilta löytyneiden luiden avulla. Suomen maaperä on kuitenkin hapanta, ja tuhoaa luut nopeasti. Pääsääntöisesti esihistorialliselta ajalta meillä on säilynyt vain pieniä palaneita luunsirpaleita, joiden informaatioarvo on vähäinen. Turussa tiivis kaupunkiasutus ja runsas rakentaminen kerrostivat menneisyydessä paljon orgaanista materiaalia, jonka uumenissa karjan luut ovat säilyneet hyvin keskiajalta tähän päivään saakka.

Kuva 1. Emakon ja porsaiden luurankoja kaivetaan esille. Kuva: Elina Saloranta / TMK.

 Kuvassa 1 kaivetaan esille emakkoa porsaineen uuden pääkirjaston tontilla (2003). Kyseessä lienee jonkinlainen tragedia, ehkä emakko oli kuollut porsiessaan lattian alle tekemäänsä pesään. Tällaista Suomessa ainutlaatuisen hyvin säilynyttä materiaalia on otettu talteen useilla, Turun vanhan keskustan alueella tehdyillä arkeologisilla kaivauksilla. Turun aineistossa ovat säilyneet myös maaseudun eläimet. Suuri osa kaupungissa teurastetuista ja syödyistä eläimistä oli peräisin Turun ympäristöstä, vaikka myös kaupungissa kasvatettiin jonkin verran karjaa.

Kuva 2. Suomenlampaita. Kuva: Auli Bläuer.

 Suomen alkuperäisrotuihin kuuluvat esimerkiksi suomenlammas (Kuva 2), länsisuomenkarja, suomenvuohi, suomenhevonen ja suomenpystykorva.  Muinaiskarjan ja niiden nykyjälkeläisten ominaisuudet ja perimä ovat muovautuneet ihmisyhteisön historian pyörteissä. Sotaisat tai rauhanomaiset kontaktit ympäröiville alueille, muuttoliikkeet, karjatuotteiden arvostus yhteiskunnassa ja uudet maatalouden keksinnöt ovat vaikuttaneet siihen, millaista karjaa Suomessa on kasvatettu ja minkälaisia ominaisuuksia niissä arvostettu tai vaadittu. Lopputuloksena oli sitkeä ja vaatimaton karja, jonka avulla nykysuomalaisten esivanhemmat kävivät omaa selviämistaisteluaan maatalouden pohjoiselle rajalla. Tätä perintöä suojelee Luonnonvarakeskuksen koordinoima eläingeenivaraohjelma (https://portal.mtt.fi/portal/page/portal/www/Tietopaketit/Elaingeenivarat).

Maatiaiskarjan menneisyyttä voidaan tutkia luuaineistosta yksilön elämänhistoriasta populaatiotason muutoksiin saakka. Tutkimukset karjakannan ja karjanhoitotapojen muutoksista ovat tärkeitä tietolähteitä nykyisten maatiaiseläinten suojelijoille.

Kuva 3. Keskiaikaisen lampaan tai vuohen lantioluu Åbo Akademin tontin kaivauksilta (1998). Kuva: Auli Bläuer, TMK.

Keskiaikainen lampaan tai vuohen lantioluu (Kuva 3) kertoo karua kieltä karjan arkitodellisuudesta Varsinais-Suomessa. Kyseisen yksilön reisiluu on mennyt sijoiltaan eli noussut ylös lantioluun kuopasta. Eläintä ei ole teurastettu, vaan irrallinen reisiluun pää on ajan mittaan kovertanut uuden paikan lantioluuhun. Ehkä tapaturma on sattunut kesäaikaan saarilaitumella, missä ravintoa ja suojaa on riittänyt rammallekin yksilölle.

Karjakannan ominaisuuksia voidaan tutkia arkeologisesta materiaalista vaikkapa sarvellisuutta ja sarvettomuutta tutkimalla.  Muinais-DNA-tutkimuksen avulla voidaan selvittää eläinten sukulaisuutta joko lähialueiden muinaiskarjoihin tai nykyisiin maatiaiseläimiin verrattuna. Turusta arkeologisilla kaivauksilla löydetyt lampaan ja naudan luut olivat mukana muinais-DNA-tutkimuksessa, jossa selvitettiin nykyisen suomenkarjan ja suomenlampaiden varhaista historiaa. Vanhoista näytteistä paljastui karjakannassa sekä jatkuvuutta että muutosta. Osa rautakautisista ja keskiaikaisista sukulinjoista on kadonnut, osa löytyy edelleen maatiaiseläimistämme. Esimerkiksi Åbo Akademin kaivauksilta (1998) löydetty naudan luu paljastui tutkimuksissa sonniksi tai häräksi, jonka Y-kromosomi oli nyt jo suomenkarjasta väistynyttä Y2-tyyppiä.

Kuva 4. Muinais-DNA-näytteen otossa keskiaikaiseen naudan luuhun porattuja reikiä. Tästä luusta ei DNA:ta saatu ikävä kyllä eristettyä, ehkä sen vuoksi, että luuta ympäröinyt maakerros oli ehtinyt kuivua modernin rakennustoiminnan seurauksena. Kuva: Auli Bläuer.

Karjanhoidon tavoitteet ja menetelmät heijastuvat esimerkiksi eläinten teurastusiässä tai eri lajien yleisyydessä. Eläinten ruokintaa voidaan tutkia luiden hiili- ja typpi-isotooppiarvojen avulla.  Turun keskiaikaisia lampaiden ja nautojen luita on käytetty osana laajempaa isotoppitutkimusta karjan ruokinnasta Suomessa.

Kuva 5. Turkulaisten lampaiden (punainen kolmio) korkeat typpi-isotooppiarvot voivat johtua ravinnoksi annetuista lehtikerpuista. Kyseessä voi olla myös seuraus niiden kevättalvisesta nälkiintymisestä, joka on vaikuttanut aineenvaihduntaan. Nautojen (vihreä neliö) matalat arvot voivat viitata metsäpainotteiseen laidunnukseen. Kuvaaja: Bläuer et al. 2016, muokannut A.B.

Turkulaiset lampaat näkyvät kuvassa 5 punaisina kolmioina, naudat puolestaan vihreinä neliöinä. Turun lampaiden typpi-isotooppiarvot (δ 15N) olivat korkeita. Lampaiden ruokinnassa on saatettu käyttää erityisen paljon typpipitoisempaa ravintoa, kuten proteiinirikkaita lehtikerppuja. Kyseessä saattaa olla myös seuraus eläinten kevättalvisesta nälkiintymisestä, joka on vaikuttanut niiden aineenvaihduntaan. Nautojen matalat hiili-isotooppiarvot (δ 13C) voivat puolestaan olla osoitus metsäpainotteisesta laidunnuksesta. Avoimessa maastossa kasvavilla kasveilla on korkeammat δ 13C-arvot kuin metsäkasveilla.

Kulttuuriperintöä löytyy siis yllättävistäkin paikoista. Turun kaupungin hyvin säilyneet karjanluut tarjoavat mainiota aineistoa karjanhoidon historian tutkimukselle ja maatiaiseläinten suojelutyölle.

 

Lähteet:

Bläuer, Auli 2015. Voita, villaa ja vetoeläimiä. Karjan ja karjanhoidon varhainen historia Suomessa. Karhunhammas 17. Arkeologian oppiaine, Turun yliopisto.

Bläuer, Auli, Arppe, Laura, Niemi, Marianna, Oinonen, Markku, Lidén, Kerstin, Taavitsainen, Jussi-Pekka & Kantanen, Juha 2016. Inferring prehistorical and historical feeding practices from δ15N and δ13C isotope analysis on Finnish archaeological domesticated ruminant bones and teeth. Fennoscandia Archaeologica XXXIII, 171–188.

Niemi, Marianna, Bläuer, Auli, Iso-Touru, Terhi, Harjula, Janne, Nyström Edmark, Veronica, Rannamäe, Eve, Lõugas, Lembi, Sajantila, Antti, Lidén, Kerstin & Taavitsainen, Jussi-Pekka 2015. Temporal Fluctuation in North East Baltic Sea Region Cattle Population Revealed by Mitochondrial and Y-Chromosomal DNA Analyses. PLoS ONE 10(5): e0123821. doi:10.1371/journal.pone.0123821

Niemi, Marianna, Bläuer, Auli, Iso-Touru, Terhi, Nyström, Veronica, Harjula, Janne, Taavitsainen, Jussi-Pekka, Storå, Jan, Lidén, Kerstin, & Kantanen, Juha 2013. Mitochondrial DNA and Y-chromosomal diversity in ancient populations of domestic sheep (Ovis aries) in Finland: comparison with contemporary sheep breeds. Genetics Selection Evolution 45:2.