Kuralan kuukauden esine, tuulimoottorin torni - ”Frans-setä oli rohkein ja uskalsi kiivetä torniin”

 

Taidatte tietää Kuralassa Jaaninojan laaksossa kohoavan rautatornin hämähäkinjalkoineen? Monelle on tuttua tätä nykyä myös, että tämä noin satakymmenvuotias rakennelma on liittynyt Kuralan kylän maataloushistoriaan: se on tuulimoottorin torni, jäänne kylän 1910-luvulla suorittamasta yhteisponnistuksesta eli Kuralan vesijohtolaitoksesta. Arvannette myös, että tornin huipusta puuttuu oleellinen osa, tuulen voiman kaappaava ratas siipineen. Kurala on saamassa lahjoituksena erään toisen tuulimoottorin siivet, mutta ainakin ensi alkuun ne jäävät maan tasalle ihmeteltäväksi. Vanha torni ei kenties kestäisi enää tositoimiin joutumista ja sitä vääntöä, jonka siipien pyöriminen sille aiheuttaisi.

Tuulimoottorin torni Kylämäen maisemassa. Kuvat Raakkel Närhi 2019, Turun kaupunginmuseo

Tuulimoottorin voimalla vesi pumppautui Kylämäen korkeimmalle laelle eli entiselle Myllymäelle vuonna 1914 rakennettuun vesisäiliöön. Säiliöstä vesi taas valui omalla paineellaan maahan upotettuja johtoja pitkin käyttöpaikkoihin, etenkin navetoihin ja talleihin. Niissähän vettä kului enemmän kuin ihmisasunnoissa. Vesijohtolaitos poisti valtaosan päivittäisestä veden kantamisesta, ja hankkeeseen osallistuivatkin lopulta kaikki kylän talot. Iso-Kohmon väki empi jonkun aikaa, olihan heillä navettansa kupeessa vielä silloin hyvä kaivo. Vesijohtohankkeen vetäjänä toimi suurimman talon eli Iso-Rasin isäntä Urho Haavisto.

Tuulimoottorin tornin kohdalla on syvä putkikaivo. ”Kamalan hieno ajatus sikäli kun siel Jaaninojan vierellä on niit lähteensilmiä”, on museon väelle todennut Kuralan naapurustossa lapsuutensa viettänyt Salme. Kaivo on tehty yhteen lähteensilmään upottamalla maahan kymmenmetrinen putki ja kaksi kaivonrengasta; näin voi päätellä Haaviston suvulla säilyneiden kuittien perusteella. Putkikaivon pohjan ja vvesisäiliön välille jäi peräti 34 metrin korkeusero.

Moottori siivekkeineen kääntyi tornin päässä pyrstön avustuksella tuulen myötä aina edullisimpaan asentoon. Ainakin alkuun kovat tuulet tuottivat myös ongelmia. Vähä-Rasin talon tytär, vuonna 1907 syntynyt Anni on muistellut että ”kovalla tuulella ratas oli irrotettava, ettei vettä pumppautunut liikaa. Frans-setä oli rohkein ja uskalsi kiivetä torniin ratasta irrottamaan.”

Varhainen kuva tuulimoottorista Suomessa, tosin vasta näytteillä. Piirros esittää Turun Maanviljelijäkokousta Turussa v.1881, piirt. Alex Federley1882. Museovirasto, lähde Finna

Aino-tuulimoottori E& J. lienon hintaluettelossa vuodelta 1916. Lähde kansalliskirjaston digitoidut pienpainatteet

Sekä tuulimoottori että vesisäiliön rakennusmateriaali olivat aikansa uutta tekniikkaa. Aino-merkkinen tuulimoottori torneineen, pumppu ja putket oli hankittu suoraan valmistajalta, salolaiselta E. & J. Leinon tehtaalta, joka myös toteutti rakennustyön. Tuulimoottori oli keksitty Amerikassa 1800-luvun puolivälissä, ja kyllähän me kaikki muistammekin lännenfilmien preerioilla omia aikojaan kitisevät tuulimoottorit! Suomeen keksintö alkoi rantautua jo 1800-luvun lopulla, ja amerikkalaiseksi tuulimoottoriksi sitä kutsuttiin, tietenkin. Kuralan vesisäiliö puolestaan on muurattu Turun Rautabetonivalimon valmistamista ja vain pari vuotta aiemmin patentoiduista Tapani-laatoista (joista lisää alempana).

Vesijohtolaitoksesta säilyneet rakenteet lisäävät Kuralan kyläkokonaisuuden arvoa menneisyyden todistuskappaleena. Osien hankintoihin liittyvät kuititkin ovat yhä tallella, kiitos Urho Haaviston kirjanpidon. Hanke on hieno kappale sekä maatalouden koneellistumista että varsinaissuomalaista teollisuushistoriaa!

Ilmoitus Turun Sanomissa 22.12.1914, lähde Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet

                                                                 

Kuralan vesisäiliö uutena vuonna 1914. Kuva Turun kaupunginmuseo

 

 

  

 

 

 

 

 

 

 

 

 

                                                                    

Vesisäiliö kesällä 2025

Tapani-laatta oli keksijänsä Juho Tapanin vuonna 1913 patentoima* rautabetoninen rakennusharkko tai nykykielellä ontelolaatta. Onton laatan ulko- ja sisäpinnan väliin jäävän ilmatilan ajateltiin riittävän sellaisenaan rakennuksen eristeeksi. Pian kuitenkin todettiin, että asuinrakennusten ulkoseinissä ontto tila oli syytä täyttää esim. hiekalla, turvepehkulla tai sahanpurulla. Parhaimmaksi eristeeksi havaittiin koksimurske, joka ei kostunut eikä painunut. Harkko oli pohjasta ja päältä avoin. Kerroksia päällekkäin muurattaessa harkon etu- ja takapintojen väliin jätetyt pienet ontot ulokkeet jätettiin täyttämättä eristeellä. Vasta jälkeenpäin niihin työnnettiin pystysuora raudoitus, jonka ympärille valettiin löysää sementtiä.

Vasemmalla periaatepiirros tapanilaattaseinästä patenttihakemuksessa vuonna 1913. Oikealla vastaava kuva vuonna 1920 julkaistussa Turun Rautabetoni-Valimon esitteessä

Juho Tapani oli syntynyt Laitilassa vuonna 1873 ja muutti erinäisten vaiheiden jälkeen perheineen Turkuun vuonna 1905. Itseoppinut rakennusurakoitsija ja keksijä perusti vuonna 1911 Kaarinaan Piispanristille Turun Rautabetoni-Valimon, jonka konttori sijaitsi Turussa osoitteessa Horttokuja 1. Vuonna 1913 valmistunut Horttokujan rakennus toimi samalla Tapanilaattojen esittelypaikkana, sillä se oli ensimmäinen kyseisistä laatoista muurattu turkulaisrakennus.

Tapanilaatoista muuraaminen sujui nopeammin ja tuli halvemmaksi kuin perinteinen täystiilestä muuraaminen. Myös välipohjat voitiin tehdä Tapanilaatoista, kun ne tiilitaloissa olivat yleensä puiset. Laatat herättivät innostusta heti markkinoille tullessaan, ja erityisesti kotimaisuus miellytti arvioiden antajia. Jäljittelijöitäkin löytyi, ja ainakin yhden kopioversion laatija joutui oikeuteen Tapanin patenttioikeuksien rikkomisesta.

"Tapanilaattojen keksijä ja yritteliäin nykyisistä rakentajista"

Kuvia esitteestä vuodelta 1913, kts lähdeviittet tekstin lopussa

Tapanilaatoista oli vuoteen 1920 mennessä tehty Turun Rautabetoni-Valimon omien tietojen mukaan yhteensä 60 rakennusta, joista 8 oli asuintaloja ja 24 navettoja. 1920-luvulla Juho Tapani rakenni erityisesti asuinkerrostaloja Turkuun. Näistä ovat edelleen jäljellä kerrostalot osoitteissa Aurakatu 22, Maariankatu 12, Sirkkalankatu 8, Puolalanpuisto 1a, Puutarhakatu 7 ja Läntinen Pitkäkatu 20. Lisäksi rakennettiin Jousi Oy:n tehdas osoitteessa Läntinen pitkäkatu 13 ja autojen säilytyshalli osoitteessa Rauhankatu 11. Autohallissa oli säilytyspaikkoja asiakkaiden autoille, mutta sieltä sai myös asiantuntevaa huoltoa, polttoainetta ja öljyä, jopa ajo-opetustakin. Suurempi, peräti Pohjoismaiden suurin autohalli Tapanilaatoista syntyi vuonna 1925 Helsinkiin osoitteeseen Vuorikatu 14.

Tapanilaatattoihin kohdistui myös epäilyjä. Kun Tapani alkoi vuonna 1919 rakennuttaa viisikerroksista asuintaloa Turkuun Aurakatu 22:een, laattojen kestävyys niin suurena rakenteena kyseenalaistettiin. Tapani antoi arkkitehtien Elias Aspin ja Alex Nyströmin laatia keskeneräisestä rakennuksesta mittauksia ja julkisia koekuormituksia, joilla epäilyt kumottiin. ** Liki vuosikymmen tätä episodia myöhemmin arkkitehti Alvar Aalto kiinnostui tapanilaatoista, edustivathan ne funktionalismin perusperiaatteisiin kuuluvan standadimitoituksen sekä pienessä mittakaavassa myös moduuliajattelun ja elementtirakentamisen tuomista rakennustekniikkaan. Aallon suunnittelema standardivuokratalo Läntinen Pitkäkatu 20 valmistui tapanilaatoista vuonna 1928.

Aallon uralla standardivuokratalo oli yksi nuoruuden voimannäytteistä, mutta Juho Tapanin uralla eräänlainen joutsenlaulu. Tapanin elämäntyötä tutkineet*** ovat todenneet, että rakentaminen oli vielä 1920-luvulla vanhakantaisen käsityövaltaista ja sekä rakennusmestarit että viranomaiset vierastivat rakennusalan modernisointia. Tapanilaattoja käytettiin vain Tapanin itsensä rakennuttamissa  kerrostaloissa ja vain hänen luottomiestensä johdolla. Juho Tapanilla ei ollut taloudellisia rahkeita kohottaa Tapanilaattoja rakennuselementtien kotimaisesta pioneerista yleisesti hyväksytyksi ja käytetyksi tekniikaksi, ja 1930-luvun lama lakkautti myös Turun Rautabetoni-Valimon. Juho Tapani kuoli vuonna 1935.

Turun kaupunginmuseolla on valokuva-arkistossaan 58 kuvan kokonaisuus Juho Tapanin työkohteista ja perheestä. Osa niistä on nähtävissä Finna- palvelun kautta tästä linkistä . Varsinaissuomalaista lukijaa saattavat kiinnostaa oheiset kuvat jo kadonneista Paimion Juntolan ja Alastaron (Loimaan) Haitulan silloista. Viimeksi mainittu on purettu ja korvattu uudella sillalla vasta 2010-luvulla. Juho Tapanin kuuluisin ja samalla Suomen ainoa rakennusperintölailla suojeltu silta on Alvettulan silta Hauholla.

Paimion Juntolan silta ja koski

 

Paimion Juntolan silta ja koski yläjuoksun puolelta

Alastaron, nyk. Loimaan Haitulan silta

* 

 

 

*Patenttiasiakirja Tapanilaatoille 1913, patenttinumero 5215 Espacenet- Alkuperäinen julkaisu  

Myös vuonna 1912 oli annettu patentti näille laatoille, patenttinro 4775 Espacenet- Alkuperäinen julkaisu

Juho Tapanin muut patentit:

        Betoni-ikkuna ja -ovikehys 1912 Espacenet- Alkuperäinen julkaisu

        Rautabetonista tehty uuni 1912 Espacenet- Alkuperäinen julkaisu

        Tapani-rautabetonikatto 1912 Espacenet- Alkuperäinen julkaisu

        Lastausalusta Tapani-rautabetonilautta 1914 Espacenet- Alkuperäinen julkaisu

        Tapanilaatoista tehty siltarakenne Tapani-silta 1918Espacenet- Alkuperäinen julkaisu

** julkista keskustelua mm lehdissä Uusi Aura-lehti 12.3.1920 12.03.1920 Uusi Aura no 70 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto  ja Uusi Aura 14.3.1920 14.03.1920 Uusi Aura no 72 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Aspin ja Nyströmin mittauksia julkaistiin sekä Turun Rautabetoni-Valimon esiteessä 1920 Rakentaa siltoja, asuin- ja maatalousrakennuksia, Turku 01.01.1920 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto ja varhaisempia teknisiä tietoja Tapanilaattojen esitteessä vuodelta 1913 Käytännöllinen uutuus rakennusalalla, Turku 01.01.1913 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

*** Kivistö, Terhi – Kivistö, Markus: Tehtailija Juho Tapani ja Turun Rautabetoni-Valimo - Tapanilaatta ja sen turkulainen kehittäjä. Artikkeli kokoomateoksessa Tienraivaajia ja jälleenrakentajia. Suomalaista yrityshistoriaa itsenäistymisestä jälleenrakentamiseen, 2023

 *** Kankaanpää, Jari: Tapanilaatta ja rakentamisen kulttuuri: turkulainen keksintö asuntorakentamisen käytännössä 1920-luvulla. Suomen historian pro gradu-tutkielma, Turun Yliopisto, 1997

Yli 100 vuotta leikkikenttätoimintaa Turussa

 ”Leikkikentillä on kaupunkioloissa suuri merkitys. Onhan otettava huomioon, etteivät läheskään kaikki kaupunkilaislapset pääse viettämään suvikautta maaseudulle, mikä koulutyön lomassa olisi heidän luonnollinen ympäristönsä. [--] Kaupunki on katsonut asiakseen, kuten oikein onkin, pitää juuri tällaisten lasten viihtyisyydestä huolta ja yhden puolen tässä pyrkimyksessä muodostavat leikkikentät.” Näin totesi Turun Sanomien reportteri vuonna 1935.

Tänä päivänä Turun kaupunki tarjoaa maksutonta leikkipuistotoimintaa alle kouluikäisille lapsille osana avointa varhaiskasvatusta. Vain harva kuitenkaan tietää, että toiminnalla on yli 100 vuoden historia! Turun leikkikentillä nimittäin järjestettiin aktiivisesti leikkikenttätoimintaa jo viime vuosisadan alussa. Tuolloin ulkopuoliset lasten hoitomahdollisuudet olivat aivan lapsen kengissä. Toiminta kytkeytyi laajempaan kansainväliseen ja yhteiskunnalliseen ilmiöön kaupunkilaislasten ”pelastamisesta” ohjatun leikin avulla. Toiminnalla oli myös kansalaiskasvatukseen tähtääviä päämääriä, jotka ilmenivät esimerkiksi sukupuolirooleja vahvistavissa käytänteissä.

Tämän blogipostauksen kirjoittaja on Kuralan Kylämäen korkeakouluharjoittelija, joka valmistuu pian kulttuurihistorian maisteriksi. Blogipostaus pohjautuu hänen Pro gradu- tutkielmaansa (2024) Lasten ulkoilmakamari: Turun leikkikentät ja leikkikenttätoiminta kaupunkiympäristössä ja kansalaiskasvatuksessa 1918–1945. Työ sai Turun kaupungin kannusteapurahan, jota on myönnetty vuodesta 2013 lähtien Turun kaupunkitutkimusohjelmaa toteuttaville opinnäytetöille.

Vaikutteita rapakon takaa

Leikkikenttätoiminnan periaatteet kantautuivat meille Yhdysvalloista, jossa ohjattua leikkikenttätoimintaa on harjoitettu jo 1800-luvun lopulta lähtien. Toiminnassa voi nähdä yhteneväisyyksiä muihin vuosisadan vaihteessa vaikuttaneisiin filantrooppisiin liikkeisiin. Yhdysvalloissa toiminut ja kansainvälisesti vaikuttanut leikkikenttäliike ajoi turvallisten leikkipaikkojen perustamista ja leikinohjaajien palkkaamista nopeasti kasvaviin kaupunkeihin. Suomessa toimintaa johti liikuntakasvatuksen pioneeri Anni Collan (1876–1962) joka oli tutustunut toimintaan Yhdysvalloissa. Hän kirjoitti aiheesta kokonaisen opaskirjan sekä useita lehtiartikkeleita. Collanin johdolla Helsingissä aloitettiin ohjattu leikkikenttätoiminta vuonna 1914.

Toiminnan tarkoituksena oli järjestää vähävaraisten työläisperheiden lapsille turvallista ja tervehenkistä ohjattua toimintaa kaupunkiympäristössä. Huoli kaupungissa ilman valvontaa kulkevista lapsista herätti aikalaisissa paljon huolta. Lapset joutuivat viettämään kauniit kesäpäivänsä pölyisillä betonipihoilla ja vaarallisilla kaduilla. Toimettomina he altistuivat huonolle seuralle ja ilkivaltaisuuksille. Ohjattu leikkikenttätoiminta levisi nopeasti myös muihin kaupunkeihin, mm. Tampereelle ja Turkuun.

Kuva 1.

Leikkikenttätoiminta Turussa

Turussa järjestettiin ohjattua leikkitoimintaa ensimmäisen kerran kesällä 1918. Todennäköisesti toiminnan aloittamista vauhditti juuri päättynyt sisällissota ja huoli kaupungin punaorvoista. Helsingin leikkikenttätoimintaa kattavassti tutkineen Essi Jouhkin mukaan sisällissodalla oli merkittävä vaikutus toimintaan, sillä valkoiset pyrkivät estämään vaarallisten aatteiden leviämisen punaorpojen keskuudessa. Leikkikenttätoiminta oli sosiaalipoliittinen työkalu lasten kontrolloimiseksi ja ohjaamiseksi haluttuun suuntaan, mutta samalla se antoi rasittuneille äideille lepohetken lastenhoidosta. 

Turussa leikkikenttätoimintaa järjestivät aluksi vapaaehtoiset, nimettömiksi jääneet tahot. 1920-luvulla Turun lastensuojelu otti leikkikenttätoiminnan osaksi kaupungin kesävirkistystoimintaa. Kunnollisten leikkipaikkojen valmistuttua leikkikenttätoiminnasta alkoi vakiintua jokakesäinen aktiviteetti. Kupittaan puisto sekä Mikaelinkirkon aukean leikkikenttä (Mannerheimin puisto vuodesta 1942) olivat toiminnan keskipisteessä ainakin vuoteen 1945 asti. Myös muita kaupungin leikkikenttiä valjastettiin osaksi toimintaa sen kasvattaessa suosiotaan 1940-luvulle tultaessa. Parhaimmillaan ohjattua leikkiä järjestettiin seitsemällä kentällä Turussa.

Leikkikenttätoiminnasta uutisoitiin laajasti myös sanomalehdissä. Olen tutkielmassani konstruoinut sanomalehtien pohjalta leikkikenttätoiminnan vuosikellon ja laatinut kattavan selvityksen Turussa toimintaan osallistuneista tahoista ja leikkikentistä. Alkuperäiset lehtijulkaisut löytyvät digitoituna Kansalliskirjaston digitaalisista aineistoista. Lehtijulkaisut antavat meille mahdollisuuden nähdä, miten toimintaa tuotiin yleisön tietoisuuteen. Juttujen lukuisat valokuvat paljastavat meille myös vilahduksia siitä, miltä leikkikentillä näytti ja mitä toimintamahdollisuuksia ne tarjosivat lapsille.

Kasvattavia keitaita kaupunkimme kivierämaassa

Ennen kunnallista päivähoitoa erityisesti kesäaika muodostui perheille suureksi ongelmaksi lastenhoidon suhteen. Kaupungissa oli joitain yksityisiä lastenseimiä ja lastentarhoja, mutta ne noudattivat pääasiassa koulujen aukioloaikoja ja olivat kesäisin suljettuna. Turun lastensuojelu järjesti lapsille mahdollisuuksia ottaa osaa kesäsiirtoloihin, joissa vähävaraisten työläisperheiden lapset pääsivät kesäkuukausina pientä maksua vastaan tai jopa ilmaiseksi maaseudulle raikkaaseen ja terveelliseen ympäristöön keräämään energiaa talven varalle. Kesäsiirtoiloihin oli kuitenkin enemmän hakijoita kuin vapaita paikkoja. 

Kuva 2.

Leikkikenttätoiminta oli viimesijainen mahdollisuus valvottuun toimintaan kesäpäiviksi niille kaupunkilaislapsille, jotka eivät päässeet kesäsiirtoloihin. Leikkikenttätoimintaan osallistuminen oli lapsille täysin ilmaista matalan kynnyksen päivätoimintaa. Palkatut leikinohjaajat pitivät huolen siitä, että leikit pysyivät opettavaisina ja tarkoituksenmukaisina. Oikeanlainen leikkiminen yhdistettiin itsekuriin sekä hengen ja ruumiin hallitsemiseen. Sukupuolirooleja korostava kansalaiskasvatus oli ajalle tyypillistä. Kenttien varustelu oli paikoin vielä varsin niukkaa, mutta niitä pyrittiin järjestämään kansainvälisten esikuvien mukaisesti. Tutkimuksessani tuli ilmi, että vaikka leikkikentät olivat aikuisten suunnittelemia lasten paikkoja, pystyivät lapset silti omaksumaan ne myös omiksi paikoikseen.

Kuva 3. Nykyisen Mannerheiminpuiston kahluuallas on ollut lasten suosiossa jo vuodesta 1936

Ajatukset lasten kesävirkistyksen tarpeesta kytkeytyvät 1900-luvun alun ihanteisiin puhtaasta ilmasta ja auringonvalosta sekä kaupungin ja maaseudun välisestä vastakkainasettelusta. Puistoihin pyrittiin tuomaan luonnonläheisiä elementtejä, vehreyttä ja kasvillisuutta. Ihanteena oli muodostaa niistä keidas keskelle kaupunkia. Ennen sotavuosia leikkikenttätoiminnassa tehtiin lähes viikoittain retkiä lähialueille, kuten Kupittaalle ja Ruissaloon, joissa lapsilla oli uintimahdollisuus. Retkien ajateltiin lisäksi kasvattavan lasten ympäristötietoisuutta.

Leikkikenttätoiminta näytteli suurta roolia myös sota-ajan Turussa. Toiminta pyrittiin pitämään käynnissä ja uusia kenttiä otettiin ripeällä tahdilla osaksi toimintaa. 1940-luvulla leikkikenttätoimintaan osallistui jo lähes 1000 lasta. Samaan aikaan Turun työvalmiusnaiset aloittivat yksityisen puistotätitoiminnan. Puistotädit ja laajentunut leikkikenttätoiminta on tarjonnut arvokasta lastenhoitoapua kaupunkilaisäideille, joiden oma aika on täyttynyt lukuisista työtehtävistä ja elintarvikkeiden jonottamisesta.

Kuva 4. Toiminta oli varsin sukupuolittunutta

 

Leikkiä ja ilo turkulaisille lapsille pian jo 110 vuotta

Monet leikkikenttätoiminnassa mukana olleet leikkipuistot seisovat edelleen samoilla paikoilla ja ovat osa kaupunkimme kulttuuriperintöä. Leikkipuistot ja niiden luomat toimintamahdollisuudet kantavat mukanaan usein monimerkityksellisiä ja kaupunkilaisten jakamia ylisukupolvisia kokemuksia. Vuonna 2028 Turun leikkikenttätoiminnan aloittamisesta tulee kuluneeksi tasan 110 vuotta. Tämän merkkivuoden voisi huomioida myös kaupungin museotoiminnassa. Lähes unohduksiin painunut aihe avaa useita mahdollisuuksia tuottaa kaupunkiympäristössä, esimerkiksi kaupunkimme leikkipuistoissa, eri-ikäistä yleisöä monipuolisesti osallistavaa tietoa ja toimintaa.

Kirjoittaja on halunnut tällä tekstillä nostaa tärkeää, mutta aikaisemmin tutkimatonta aihetta kaupunkimme historiasta. Museoharjoittelu on innoittanut häntä pohtimaan, miten tutkittua tietoa arvokkaasta leikkikenttätoiminnasta voisi tuoda esiin ja hyödyntää myös museoympäristössä.

 

Lähteet ym.

Ataruwa, Milla (2024) Lasten ulkoilmakamari: Turun leikkikentät ja leikkikenttätoiminta kaupunkiympäristössä ja kansalaiskasvatuksessa 1918–1945. Pro gradu -työ. Turun yliopisto. https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe20241219105812

Jouhki, Essi (2023). Politics in play: the playground movement as a socio-political issue in early twentieth-century Finland. Paedagogica Historica, 60(4), 668–688.  https://doi.org/10.1080/00309230.2022.2155481

”Lapset leikkikenttien iloissa.” Turun Sanomat, 18.06.1935, nro 161, s. 1.

 Kuva 1. Uusi Aura 18.6.1935

Kuva 2. Turun Sanomat 13.7.1938

Kuva 3.Turun Sanomat 2.8.1939

Kuva 4. Sosialisti 29.8.1929

Kuralan kuukauden esine, räsymatto - ”Kyynärä pohjaa, kortteli raitaa”

    

     Onko leppoisampaa yhdistelmää kuin lämmin kesäpäivä ja laatikollinen matonkuteiksi kelpaavaa         riepua! Emännälle kuteiden leikkaaminen on melkein kuin lepoa kahvikupposen ääressä, ihan                 toista kuin seisominen kuuman hellan ääressä tuvassa tai kasvimaan kitkeminen selkä vääränä – ei          sillä, tärkeitä töitä kaikki, mutta räsymattoasiat saavat rintaan aina mieluisan juhlavireen. 

Matonkuteita leikataan entisen Alhaisten torpan pihalla Kuralassa. Turun museokeskus, n.1960-luku

Jo vanhan vaatteen muuttaminen vähitellen kasvavaksi kudekeräksi ja maton värien ja raitojen sommittelu keriä lajitellen on kuin runoa laatisi, ja silkkaa mukaansatempaavaa huumaa on lopulta itse kutomistyö - jumalaista kuin uuden luominen, hyödyttömän taikomista taas kauniiksi ja tarpeelliseksi. Sananparsi väittää, että vain sika ja seppä saavat vanhasta uutta, mutta kyllä sen taitaa matonkutojakin!

Ja entäs sitten se juhlahetki, kun valmis matto rullataan pois kangaspuiden tukilta ja leväytetään ensi kertaa auki lattialle. On jotain syvästi rauhoittavaa siinä, miten maton taitavasti sävytetyn pohjavärin kanssa vuorottelevat kirkkaat väriraidat asettuvat juuri oikeisiin keskinäisiin mittasuhteisiin, levollisesti ja säännöllisesti kuin sydämen lyönnit. 

Kuralan Iso-Kohmon salikamari (ylin), sali sekä lähikuvana tuvan matot (alin)

Edellisten kuvien Iso-Kohmon räsymatot ovat edesmenneen museon ”vanhan emännän” Elsa Lindahlin käsialaa. Hän suunnitteli ja kutoi räsymatot jokaiseen päärakennuksen huoneeseen, osaan kahdetkin mattokerrat. Museokävijöitä jututtaen hän selvitti, että toisten mielestä vierekkäiset matot mitoitetaan asettumaan raidat vierekkäin, toisten mielestä taas raidat lomittain. Jälkimmäistä periaatetta Elsa noudatti salin pitkissä matoissa, mutta pienemmissä huoneissa rinnakkaiset raidat näyttivät levollisemmilta.

                                                                        ***

Räsymatto on esine, jonka lähes jokainen 1900-luvulla elänyt tuntee. Mutta vaikka sukupolvi toisensa jälkeen on astellut kotitekoisella räsymatolla, matto johtuu harvoin mieleen keskeisenä ja kuvaavana 1900-luvun kulttuurin tuotteena. Se on silti aina heijastanut kotien taloudellisia olosuhteita, toiminut jopa omistajansa sosiaalisen aseman todisteena ja kytkeytynyt suuriin elämyksiin: ”tuskin on olemassa toista tekstiilituotetta, johon liittyy samanaikaisesti yhtä paljon muistoja, tunnetta, kulttuurihistoriaa ja oman onnistumisen, luovuuden ja osaamisen elämyksiä kuin kangaspuissa kudottuun räsymattoon”, tiivistetään Toini -Inkeri Kaukosen kirjassa Kyynärä pohjaa, kortteli raitaa.

Kansatieteen ja erityisesti tekstiilikulttuurin tutkija, grand old lady Kaukonen esittää kirjassa havaintonsa räsymaton historiasta. Mattoa on Ruotsissa pidetty erityisen ruotsalaisena keksintönä ja ilmiönä, mutta aivan samoin meillä on ajateltu räsymattokulttuurin olevan perisuomalaista. Totta onkin, että näissä kahdessa Pohjoismaassa räsymatoista on tullut arvostettu ja koko kansan tuntema kodin tekstiili, mutta Kaukosen mukaan vanhan ja räsyksi kuluneen vaatteen käyttäminen uuden tekstiilin raaka-aineena on ollut yleiseurooppalainen, ehkä jo keskiaikainen ja viimeksi itäiseen Eurooppaan painottunut ilmiö.

Suomeen tällainen kudonnaisen valmistamistapa on saapunut ensin Karjalan kautta ja tunnettu vähintään 1600-luvulla. Lopulta koko maassa on valmistettu näitä mattoa paljon ohuempia ja mattokudetta kapeammista tekstiilisuikaleista kangaspuissa kudottuja tekstiilejä. Niitä on käytetty etenkin aluslakanoina olkien päällä sängyissä, hevosloimina, vuoteiden päiväpeitteinä ja kaikenlaisina suojavaatteina, mutta myös arkihameen kankaaksi ohut kudonnainen on kelvannut.

Kudonnaisella on kautta maan ollut monta nimeä, kuten Varsinais-Suomessa rääpälvaate tai krottivaate, muualla Suomessa mm nukeri, (nökö)raanu, ryystäkki, alusraanu, tilaröijy, alusmatto ja poppana. Viimeinen nimi onkin monille tuttu. Kun tekniikka elvytettiin perinteen innoittamana 1960-luvulta alkaen, valittiin kudonnaisen nimeksi näistä lukuisista versioista juuri poppana.

Lattiamaton tehtävään räsykudonnainen ei ehkä siirtynyt suoraan poppanasta kehittyen, sillä lattiamatot olivat säätyläispiireissäkin vasta 1700-luvun uutuuksia. Ehkä koko räsykudonnaistekniikka omaksuttiin tavallaan toistamiseen Ruotsista lattiamatto -ajatuksen kanssa? Mattoja varten kuteet leikattiin leveämmäksi kuin poppanaan, ja matoista tuli siten paljon tukevampia kuin aiemmasta räsykudonnaisesta.

 

 

 

 

 

 

Turun kaupunginmuseon vanhimpiin kuuluva räsymatto, 1890-luvulta

 

 

Räsymattoja alettiin vauraimmissa eteläsuomalaisissa taloissa käyttää 1800-luvun alkupuolella ja ensin nimenomaan kamareiden lattioilla; ne olivat samanlaisia varakkuuden ja edistyksellisen kotikulttuurin symboleita kuin öljylamput tai pöytäliinat. 1800-luvun jälkipuolella lattiamattojen käyttö oli Suomessa omaksuttu jo laajalti ja yleisesti. Eräs yllättävä mutta looginen syy mattojen yleistymiseen oli se, että paperia alettiin valmistaa pellavariepujen sijasta selluloosakuidusta. Se kulunut ja käytöstä poistettu vaate, joka aiemmin oli myyty kiertävälle lumppurille, jäikin nyt kotiin uudelleen hyödynnettäväksi.

Tupiin mattoja ei alkuun suvaittu, sillä tupa oli monenlaisten käsitöiden ja puhdetöiden valtakuntaa, koko arkielämän keskiö etenkin talviaikaan. Mattojen suosio koki pienen kolauksen myös hygieniatietouden kehittyessä. Vuonna 1912 uusi Aura -lehti kirjoitti Tuberkuloosikursseja käsitelevässä artikkelissa siitä miten eräässäkin ”kylässä ollaan niin sivistyneitä, että käytetään räsymattoja lattioilla hywin paljon”, mutta nämä matot pestään samassa joessa, josta myös otetaan juomavettä,  ja mattoihin kertyneet tuberkuloosipotilaan syljeksimät yskökset ovat päätyneet samaiseen veteen. Artikkeli poiki 1910-luvun mittaan lisää räsymattoja paheksuvia toisintoja.

Pohjavärin ja raidan vuorottelua. Vasemmanpuoleisissa kahdessa matossa pohjaväriin käytettyjä kuteita ei ole pyritty sekoittamaan tasaiseksi, oikeanpuolimmaisissa sellainen pyrkimys näkyy. Turun kaupunginmuseo

Suomalaisiin räsymattoihin oli jo 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa vakiintunut edelleen perinteiseksi mielletty poikkiraitainen malli, jossa värikäs kuderaita toistuu noin puolen metrin välein, ja niiden välinen alue on yritetty muodostaa toisiinsa sulautuvien kuteiden neutraalimman väriseksi pohjaksi – toisin sanoen vallitsi em. kirjan otsikon mukainen periaate ”kyynärä pohjaa, kortteli raitaa”. Matot kudottiin kuten kansanomiset poppanatkin, yksinkertaisimmalla mahdollisella sidoksella eli palttinasidoksella.

Aiemman kuvan räsymatto 1890-luvulta on hyvin kulunut ja viimeksi käytetty pätkittynä kuistin mattona, mutta siinäkin näkyy mahdollinen jäänne värikkäämmästä raidasta. Pohjavärin suhteen näyttää kyseisessä matossa kuitenkin noudatetun ns ”sekaraidoitustapaa”, joka ilmeisesti edelsi tasaisesti sijoitettujen selkeiden väriraitojen aikaa. Sekaraidoituksessa kerrotaan kuteet heitetyn viriöön sekaisessa järjestyksessä sitä mukaa kun vastaan tulivat, eikä erillisiä värikkäitä raitaryhmiä tehty, koska kuteiden värivalikoima oli niukka - vaaleaa, tummaa, harmaata, ruskeaa. Kuteet käytettiin sen pituisina kuin niitä oli saatu leikattua ja ilman erityistä suunnitelmaa. 

Sittemmin, tasaisin välein toistuvia raitaryhmiä käytettäessä niiden välinen pohja alettiin kutoa kahdella sukkulalla heittäen vuoroin vaalea ja vuoroin tumma kude. Pohjasta muodostui kaukaa katsoen yksivärinen ja yleensä harmahtava. Kun taloudessa alkoi jäädä rievuiksi värikkäämpiäkin vaatteita ja etenkin kirjavia ruudullisia tai kukallisia ostokankaita, voitiin tumman ja vaalean kuteen yhteen sovittajaksi lisätä kolmas, kirjava kude. Alussa mainitut Elsa-emännän kutomat Iso-Kohmon matot on kaikki toteutettu tällä periaatteella: pohjan väri muodostuu kolmesta erilaisesta kuteesta vuorotellen. Kolmen kuteen käyttö vuorottain oikealta ja vasemmalta laidalta syötettynä tekee maton reunasta siistimmän.

Maton pohjaväri kudottu kahdella kuteella tasaväriseksi, raidat epäsymmetriset. Turun kaupunginmuseo

Maton pohjaväri kudottu kolmella kuteella tasaväriseksi, keskimmäisessä ja oikeanpuoleisessa raidat symmetriset. Turun kaupunginmuseo

Pohjasta erottuvissa kirkasvärisissä raitaryhmissä punainen oli kautta aikain tavoitelluin väri. Jos punaista ei ollut kertynyt talon matonkudevarastoon, avuksi otettiin jo viimeistään 1920-luvulla teolliset ostovärit. Melko usein vanhoissa matoissa tapaa mm aniliinipunaisia raitoja, joista väriä on liuennut pesujen yhteydessä ympärillekin, ja siitä kuteen tunnistaa kotona värjätyksi. Raitaryhmät olivat kapeimmillaan vain muutaman sentin levyisiä ja epäsymmetrisiä. Leveämmät raidat taas tehtiin tavallisesti symmetriseksi siten, että keskikohdan molemmin puolin värit toistuivat kuin peilikuvana.

Karvalankaraidoituksia räsymatoissa. Turun kaupunginmuseo

Toisinaan raitaryhmä toteutettiin kokonaan tai osittain voimakkain värein värjätyllä karvalangalla. Maalaistaloissa nautojen karvat otettiin eläimiä harjattaessa talteen ja talvista paksumpaa karvaa myös leikattiin varta vasten langan aineiksi. Kehrättävyyden helpottamiseksi joukkoon lisättiin jotain pitkäkuituisempaa, yleensä lampaan villaa tai rohdinpellavaakin. Karvalankaraitoja kudottiin kansanomaisiin pitkiin mattoihin lähinnä Länsi-Suomessa. Turun kaupunginmuseon kokoelmiin näitä karvalankaraitaisia on saatu mm Rymättylästä, Taivassalosta ja Uudestakaupungista.                                                                                                                                     

Kansanomaista räsymattoa eivät suuret tyylisuunnat hipaisseet ennen 1920-lukua. Silloin ensin Ruotsissa ja pian tietenkin myös Suomessa havaittiin, että räsymattokulttuuri – uusi sana – alkoi olla kovin kaavoihinsa kangistunutta. Ruotsissa kansankin käsityönä tunnettua kuvakudostekniikkaa (flamskvävning) ryhdyttiin soveltamaan räsymattoihin. Yksinkertaisimmillaan tämä tarkoitti lyhyiden, maton pohjaväristä erottuvien kudepätkien lisäämistä muun kuteen oheen kapeiksi ja maton leveyttä lyhyemmiksi viiruiksi. Monimutkaisimmillaan koko maton pinta koostui eri muotoisista ja kokoisista geometrisistä kentistä, joiden kuteet oli pujoteltu loimilankojen väliin kuin keskiaikaisessa gobeliinissa. Räsymattoja alettiin kutoa myös leveillä kangaspuilla, jossa tämä funktionaalisen tyylisuunnan mukainen ilmiö pääsi edukseen. Jo 1930-luvulla näistä käytettiin sanaa funkismatto.

Funkismattosuunnitelmia kapeisiin räsymattoihin. Lähde Kansallisarkiston digitoidut aikakauslehdet, Vas. Käsiteollisuus 1927, Ornamon vuosikirja 1927, Kotiliesi 1928, Käsiteollisuus 1928, Emäntälehti 1932

Funkismattoja. Turun kaupunginmuseo, paitsi kolmas vasemmalta yksityisomistuksessa

Toinen keino rikastuttaa räsymattojen ilmettä oli käyttää kahden polkimen palttinasidoksen sijaan monimutkaisempia sidoksia. Ruusukassidoksella ja kuudella polkimella voitiin yhteen ja samaan loimeen tuottaa mm polvekeraitoja, vinoneliö- ja soikiokuvioita tai pystyraitaa. Näyttäviin tuloksiin yltävä ruusukas omaksuttiin nopeasti kansan keskuuteen, eikä se ole koskaan sen jälkeen suosiosta poistunut.

Yhden turkulaisperheen ruusukasmatot. Turun kaupunginmuseo

Ruusukasta maton raidoissa (vas.) ja koko matossa (oik.) Turun kaupunginmuseo

Kilpikangasmattoja. Turun kaupunginmuseo.

Muitakin erikoisempia sidoksia saatettiin käyttää. Turun kaupunginmuseon kokoelmien räsymattojen joukossa on kolme kilpikangassidoksista mattoa 1930- ja 1940-luvuilta, kaikki eri tekijöiltä. Yhden maton taustatieto kertoo mallin kulkeneen tekijän suvussa, toisen kutoja on saanut mallin talouskoulusta ja kolmaskin on ollut lahjoittajansa kertoman mukaan ”hyvin vanha malli”.

Sotien jälkeen räsymattojen kudontaan alettiin tarjota jälleen yksinkertaisuutta, sillä ”vanhat vuosien takaiset mallit eivät enää oikein vastaa nykyistä makua”. Näin totesi Mary Olki vuonna 1950 ilmestyneen kirjan Uusia räsymattoja alkusanoissa. 1950-luvun tyypillisin uuden suuntauksen räsymatto pelkistyikin tasaraitaan ja palttinasidokseen. Suosituksi ihanteeksi tuli kutoa peräkkäisiä raitoja yhdellä värillä kerrallaan. Aivan tasaleveitä raitojen ei tarvinnut olla. Tavallaan palattiin aiemmin mainittuun sekaraidoitustapaan, mutta nyt suunnitellusti eikä satunnaisesti. 

1950-luvulla kudottuja raitamattoja. Turun kaupunginmuseo, paitsi oikeanpuoleisin. Sen on kutonut 1950-luvun alussa Uudessakaupungissa karjalaissyntyinen rouva, joka sisaret osallistuivat matonkudeaineksien keräämiseen. Kuteista osa värjättiin itse. Matossa on 1950-lukuinen toistuva kapea raidoitus, mutta sidoksena ruusukas.

 

Huolimatta Mary Oljen yllä mainitusta mielipiteestä mattoja koteihinsa kutovat eivät pitäneet ”vuosien takaisia malleja” vanhanaikaisina. Ruusukassidosta käytettiin tavattoman paljon juuri 1950-ja 1960-luvuilla, ja vanha perinteinen pohjavärin ja toistuvien väriraitojen malli on pysynyt suosiossa juuri perinteisyytensä ansiosta. Se mielletään maaseudun matoksi, jollaisia varsinkin vanhassa talossa asuvan sopii suosia.

Eräs uusi piirre mattokuoseihin ilmestyi 1970- ja 1980-lukujen aikana: niitä alettiin kutoa yhdellä värillä sen eri sävyjä käyttäen ja liu’uttaen sävyjä vuoroin tummasta vaaleaan ja takaisin. Mahtoikohan ideaa siivittää mm vanhojen farkkujen yleistyminen matonkuderiepujen joukossa! Toinen selkeä muutos tapahtui mattojen leveyden suhteen. Vanhimmat kotikutoiset räsymatot olivat olleet 50 – 60 cm leveitä, mutta esim. alla olevan kuvan sininen ”liukuvärjätty” matto on ohjeen mukaan 78 cm levyinen. 

Lähde: Riepumattoja. Maatalouskeskusten Liiton julkaisuja n:o 750. Helsinki 1987

 

 

Kolmas mainittava muutos 1900-luvun lopulla oli trikoisen ostokuteen ilmestyminen markkinoille. Mutta voikohan sellaisesta aineksesta kudottua mattoa pitää puhtaasti perinteisenä? Kuteiden leikkaaminen itse ja vanhan saattaminen uudeksi kotikonstein on olennainen osa räsymattoprojektia. Nykykielellä työn ekologinen kierrätysulottuvuus antaa valmiille matolle sen syvimmän merkityksen.

                                                                        ***

Turun kaupunginmuseolla (ent. museokeskuksella) on räsymattoja sekä Kuralan Kylämäkeen sijoitetuissa opetus- eli käyttökokoelmassa että kulttuurihistoriallisessa kokoelmassa. Suuri osa viimeksimainituista on alkujaan kerätty "Käsityö tuotteeksi ja markkinoille" -projektin yhteydessä v. 1998 seuraavilta paikkakunnilta: Vehmaa, Lokalahti, Pöytyä, Uusikaupunki, Mynämäki, Pyhäranta, Pyhämaa, Laitila Halikko, Taivassalo, Kalanti, Rauma ja Rauman mlk.