Kuralan kuukauden esine, paloruisku - ”Isä lähti sinne pruutan kans”

Ikinä, ikinä emme toivottavasti tätä esinettä tule käyttämään tositarkoitukseen! Tulipaloa saa aina pelätä ja siksi siihen viisaasti varaudutaan sammutuskalustolla, mutta jos jokin toimiva esine Kuralan opetuskokoelmassa saisi jäädä oikeaan tehtäväänsä käyttämättä niin tämä.

Tukholmalaisen AB S. Henrikssonin valmistama paloruisku on kulkeutunut Kuralaan jo aivan museon ottaessa alkuaskeleitaan. Jonkin aikaa se jökötti ihailtavana Iso-Kohmon navetassa seuranaan kivimankeli, rattikelkka ja potkukelkka. Nuo muut olivat Kuralan talojen omia tavaroita, mutta paloruisku kuului lahjoitukseen, joka sisälsi mm esineitä Kaarinan Kuusiston Korsnäsin talosta. Voisiko näin suuri ruisku olla peräti maalaiskylän yhteisesti omistama, aprikoimme tuolloin.

No, ei se ehkä ole, sillä kyläkuntaruiskut olivat suurempia laitoksia yli satalitraisine vesialtaineen. Meidän ruiskumme on toki sankoruiskuja eli vakuutusruiskuja suurempi, mutta luokitukseltaan vain talo- tai kartanoruisku.  - Tällainen hieno jaottelu koon perusteella käy ilmi paloruiskuja valmistaneiden tehtaiden ja verstaiden tuoteluetteloista. Esimerkkinä ohessa ote salolaisen E. & J. Leinon tavaravalikoimasta vuonna 1926.

Lähde Kansalliskirjasto, digitoidut aineistot

 

AB S.

Patenttihakemuksen piirrosliitteet

Henrikssonin ruiskutehdas & mekaaninen verstas haki tälle mallilleen patentin vuonna 1899. Kovin yleisiä Henrikssonin ruiskut eivät Suomessa ehkä olleet, sillä omaakin tuotantoa meiltä löytyi. Omakotiasutuksen yleistyessä alettiin joka taloon hankkia pieniä sanko- eli vakuutus- eli assuranssiruiskuja, sillä ”palovakuutusmaksut ovat huomattavasti halvemmat, jos ruisku on saatavissa”. Useille tuttuja merkkejä olivat mm REKO, TURVA, SIRI, VESI-HIISI, APU, VARMUUS ja turkulaisen F. E. Wahlroosin valmistama SAMPO.

Pienillä vakuutusruiskuilla ei toki selvitty kuin alkusammutuksesta. Jos palo pääsi kunnolla riehumaan ennen suuremman avun saapumista naapureista tai palokunnalta, lisää vettä saatiin pihakaivosta tai sen puutteessa pihalle järjestetystä tynnyristä. Sen luona pidettiin alaspäin voimakkaasti suippenevia palosankoja, joiden pohjassa saattoi olla kahva. Paloämpärin muotoilu helpotti täyden sangollisen heittämistä tositilanteessa ja esti tehokkaasti sen joutumisen pois paikaltaan muuhun arkikäyttöön.

 

Ylempänä palosankoja Verlan tehdasmuseossa, alempana kankaisia palosankoja Naantalin museossa. Finna

                                                                        ***

Kuralan taloissakin on varmasti varustauduttu tulipalojen varalle. Maaseudun palokalusto lienee saman tapainen kuin kaupungeissakin. Turussa jokaiselta talonomistajalta tuli ainakin 1700-luvulta alkaen löytyä palon varalta tikkaat, vesisaavi, ämpäri, kirves ja oman kaivon puuttuessa vesitynnyri. Kirveen lisäksi tarvittiin koukkupäistä palohakaa, mikäli palon rajaamiseksi jouduttiin repimään palava rakennus hajalle. Käsikäyttöinen paloruisku, nahkaiset paloämpärit ja kasteltava köysiluuta täydensivät turkulaistalon palokaluston jo erinomaiselle tasolle.

 

Köysiluuta, paloruisku ja nahkaämpäri Luostarinmäen museon kivipainorakennuksessa

Palokalustolle on Kuralassa todistetusti tullut tarvetta. Sanomalehtiartikkeleiden perusteella kylässä tiedetään sattuneen kolme tulipaloa. Viimeisin niistä – Iso-Rasiin silloin jo sulautetun Iso-Huhkon palo vuonna 1917 – oli Kuralan seudulla asuneiden muistissa vielä 1990-luvullakin: ”Isä lähti sinne pruutan kans ja me katottiin äitin kans paitasillaan keittiön ikkunasta miten se paloi”, muisteli 80-vuotias Salme, joka oli tapahtuneen aikana vuonna 1917 ollut viiden vanha.

Löähde Kansalliskirjaston digitoidut aineistot

 

Joulukuussa 1853 Iso-Rasia oli kohdannut tallin ja heinäladon palo, jossa menetettiin myös edellisen kesän heinäsato ja neljä hevosta; tuntuvia iskuja talonpidolle. Viimeistään tästä viisastuneina kylän taloille otettiin palovakuutuksia. Niinpä seuraavan onnettomuuden kohdatessa vuonna 1879 sekä Iso- että Vähä-Rasia ainakin näillä molemmilla taloilla oli jo vakuutus Finska brandstodsbolaget för landet -nimisessä yhtiössä. Tässä tulipalossa menetettiin näiden talojen ulkorakennukset, jotka olivat sijainneet seläkkäin tonttien rajalla. Palo oli saanut alkunsa heinäladosta ja siinä menehtyi 20 lammasta. Täysin puille paljaille ei toki oltu jouduttu ennen palovakuutusyhtiöiden aikaa, sillä jo keskiajalta lähtien kukin kihlakunta oli velvoitettu järjestämään paloapua korvaamaan rakennuspalojen aiheuttamia aineellisia menetyksiä.

Kuralan kylä kuului Kaarinan kuntaan vielä tuon vuoden 1917 tulipalonkin sattuessa. Niinpä apuun riensi silloin Kaarinan VPK. Yhdistys oli perustettu 1899 samoin vielä Kaarinaan kuuluneella Nummenmäellä. Kuten yllä olevasta Åbo Underrättelsenin uutisesta ilmenee, myös Turun palokunta lähetti vahvistusjoukkoja sammuttamaan Iso-Huhkoa mukanaan yksi käsikäyttöinen ruisku ja (vesi)saavi, kenties alla olevan kuvan mukaiset.

 

Ruisku ja vesisaavi Turun linnan pihalla. Kuva Turun museokeskus, G. Welin 1939

Kaarinan VPK:n talo ja sen uusi kalustorakennus Nummenmäellä Kirkkotiellä. Kuva Turun museokeskus, Turun Sanomat 1939

 

 

 

Kansallispukusivistystä

 

Kuralan Kylämäessä käytössä oleva Someron kansallispuku

Onko naisväen kansallispuku nuoren tytön prinsessahaave, tanhu- tai kuoroesiintyjän ”työasu”, keski-ikäisten roolipukuleikkiä vai arvokas juhlapuku? Ihana vai kamala? Kaikkea samaan aikaan? Kansallispukuharrastus on kokenut nousukausia ja taantumia 140-vuotisen olemassaolonsa aikana. Tuon ajanjakson alkupuolella harrastuksella oli vahva kytkös maan itsenäistymishaaveisiin, isänmaallisuuteen ja kotiseuturakkauteen. 

Kansallispuvut perustuvat tavallisen maaseutuväen eli ns. rahvaan 1700- luvulla ja 1800-luvun alussa käyttämiin juhla-asuihin. Jo 1800-luvun jälkipuolella niistä oli alettu luopua ja omaksua tilalle yksinkertaisempia, puuvillakankaisiakin hame- ja puseroyhdistelmiä tai leninkejä. Tiukimmin vanhojen juhla-asujen kirjavaa maailmallisuutta vierastettiin ajan herätysliikkeissä, joilla siis oli osuutensa vanhan vaateparren väistymisessä.

Sitä mukaa kun aito kansa hylkäsi vanhat juhlapukunsa, alkoivat ylemmät säädyt tuntea kiinnostusta niitä kohtaan. Kansalle ominaisesta tuli kansallista ja kansallisromanttista. Häviävää kansankulttuuria talletettiin ja ylläpidettiin levittämällä se ylempien säätyjen tietoisuuteen. Sieltä käsin kansa opetettiin sitten omaksumaan omat entiset perinteensä uudelleen.

Kansallispukuharrastusta ilman kansallispukuja. Tuntemattomia nuoria naisia kansallispukua mukailevissa asuissa noin 1900-luvun alussa. Kuva: Turun kaupunginmuseo, Kuralan Iso-Rasin talon albumi
 

Ensimmäiset suomalaiset kansallispuvut nähtiin julkisuudessa 5.8.1885. Silloin suuriruhtinaskunnassaan vierailevalle keisari Aleksanteri III:lle ja hänen puolisolleen lahjoitettiin alamaisten kunnianosoituksena Suomelle tyypillinen esine, soutuvene. Venettä soutaneet 8 neitoa ja perää pitänyt rouvashenkilö olivat pukeutuneet eri paikkakunnilla aikoinaan tunnettuihin juhla-asuihin. Sanattomana viestinä tämä ele tietenkin kertoi keisarilliselle parille, että suomalaiset ovat oma kansansa, jolla on oma kulttuuri.

Samalla suomalaisuusaatteeseen pohjautuvalla innolla museokokoelmiin päätyneitä kansan asuja tutkittiin edelleen 1890-luvulla. Theodor Schvindt julkaisi pukumalleja mm Koti- ja yhteiskunta -lehden liitteinä ja sittemmin  kirjana. Pukuja saattoi hankkia jo valmiinakin mm Suomen Käsityön Ystäviltä. Ruotsinkielisten pitäjien pukuja välitti puolestaan 1910-luvulta alkaen Brage-yhdistys. 

Aukeama U. T. Sireliuksen  Suomen kansallispukuja II -vihkosesta

 

Varsinaiseen maalaiskansaan asti pukutietoisuus ja -innostus suodattui koulutetulta säätyläisväeltä viimeistään itsenäisessä Suomessa. U. T. Sirelius julkaisi 1920-luvulla kaksi kuvitettua vihkosta, Suomen kansallispukuja I ja II. Niissä esiteltiin yhteensä 16 pukua valmistusohjeineen. Osa ohjeista kuitattiin melko ylimalkaisesti esim. viittaamalla piirroskuvaan. Sanomatta on selvää, etteivät ohjeiden perusteella kotioloissa valmistuneet puvut voineet olla keskenään samanlaisia. Hameiden pituus ja leveys, hamekankaaseen käytettyjen lankojen paksuus, puseroiden yksityiskohdat ja liivien leikkaukset saatettiin viime kädessä muokata saatavilla olevan materiaalin, oman maun ja vallitsevan muodin mukaisiksi. 

Kaksi kuvaa luultavasti samasta tilanteesta, arviolta 1920-luvulla. Ainoa tunnistettu henkilö on ylemmän kuvan Lyyli Kohmo (7. vasemmalta). Alemmassa kuvassa näkyy seinässä katuosoite Kirkkotie 34. Puvuista voi tunnistaa kolme: eturivin 1. vasemmalta Puulavesi, 2. vasemmalta Peräpohjola ja  4. vasemmalta Sortavala. Kaikki nämä löytyvät tekstissä mainituista U.T. Sireliuksen  julkaisuista. Puvut, joissa on vaakaraitainen helma lienevät ahvenanmaalaisia.  Turun kaupunginmuseo, Kuralan Iso-Rasin talon albumi 

 

Kun yritysmaailma astui kuvaan, kotitekoisetkin puvut alkoivat yhtenäistyä. Helmi Vuorelman perustama kutomo alkoi valmistaa kankaita ja pukuja jo 1910-luvulla ja siitä sukeutui suomenkielisten pitäjien suhteen kansallispukujen pääasiallinen valmistaja ja myyjä. Selkeän hankintapaikan kuten juuri Vuorelman tai Bragen olemassaolo edesauttoi pukujen suosiota ja hankkimista.

Kansallispukujen suosion kulta-aika sijoittui sotien molemmin puolin, 1930- ja 1950-luvuille. Kansallispukuja saatettiin lopulta käyttää melko sumeilematta jopa työasuina ravintoloissa tai matkailualalla. Tämä herätti huolestumista kansallispukuasiantuntijoiden joukossa; olihan vaate kuitenkin alkujaan juhlaan eikä arkeen tarkoitettu. Toinen huolestumisen aihe oli kansallispuvun mukauttaminen muotiin.  Esimerkiksi vuonna 1952 piirretyssä kuvastossa puvut näyttäytyvät silloisen maun mukaisina: kapeauumaiset mallit liihottelevat ihmeen kevyiltä näyttävissä, kellohelmaisia muotiasuja muistuttavissa hameissa. Myös aitojen vanhojen liivien moninaiset mielenkiintoiset leikkaukset oli tyylitelty tyköistuvaksi kaavamaiseksi malliksi. 1960-luvun aikana hameita taas lyhennettiin ja kavennettiinkin muodin uusien tuulien mukaan.

Kansallispukuja-kuvasto vuodelta 1952

Muodin lisäksi aatevirtaukset vaikuttivat pukuharrastukseen. Kansallispuku ei välttämättä enää 1960-luvulla ollutkaan nuoren naisen haave, eikä sitä toivottu ylioppilaslahjaksi. Varsinkin poliittisesti tiedostavan nuoren mielessä kansallispuku alkoi tuntua menneisyyden tunkkaiselta jäänteeltä. Tätien kotiseutumuseohommia, tuhahti nuori polvi. 1970-luvulta alkaen perinteisten kädentaitojen arvostus alkoi kuitenkin kasvaa. Virallisella taholla Kansallispukuneuvostossa päätettin samoihin aikoihin  suorittaa ryhtiliike ja palauttaa kansallispuvuille niiden ansaitsema kunnioitus – pois häilyvä muodinmukaistaminen ja työpukukäyttö! 

Kansallispukuneuvosto ja sen seuraaja Suomen Kansallispukukeskus alkoivat edistää myös pukumallien uudistamista lähemmäs alkuperäisiä esikuviaan. Siksi monista puvuista on nyt olemassa sekä vanha malli että ns tarkistettu puku. Kokonaan uusia pukuja suunniteltaessa noudatetaan nykyisin alusta alkaen mahdollisimman uskollisesti esikuvina toimivien vanhojen vaatekappaleiden leikkauksia ja kankaita. Puvuissa saattaa olla mukana vaihtoehtojakin, kuten useampi erilainen esiliina. Osaan puvuista on pystytty sommittelemaan jopa päällysvaatteita. 

Monille nykyharrastajille ja pukuja ammattimaisesti valmistaville yrittäjille on tärkeää, että esikuvia noudatetaan myös valmistustekniikkojen suhteen. Todella hard core -kansallispukuharrastaja ompelee pukunsa käsin pellavalangalla ja itse kutomistaan kankaista, sekä hankkii hyppysiinsä taidon valmistaa tykkimyssykoppa sekä siihen kuuluva oikeaoppinen pitsi. Käsityötaidon ja perinteen uskollinen säilyttäminen ja aitouden kunnioitus ovat näillä harrastajilla korkeassa kurssissa. Syvimpänä pontimena lienee silti aina kiinnostus historiaan  – pukuhistoriaan, omaan sukuhistoriaan, kotiseudun historiaan, kotimaan historiaan, Euroopan historiaan.

                                                                        ***

Kuralan kuukauden esineeksi on valittu kansallispuku, koska toukokuun ajan verstaan taitotiistaissa on haettu inspiraatiota kansanpuvuista. Facebookissa julkaistu teksti on aiheeseen liittyvä kuvitteellinen kohtaus Iso-Kohmon salissa 1950-luvulla.

Siinä esitetty kansallispuku on opinnäytteenä valmistunut Someron puku. Pukumalli on suunniteltu vuonna 1953, eikä sitä ole ainakaan toistaiseksi tarkistettu edellä mainittuun tapaan vastaamaan puvun alkuperäislähteitä. Aikuisen naisen päähinettä eli tykkimyssyä ei Kuralan puvussa vielä ole, ja sellainen lainattiin kuvaushetkeä varten. Kalliina hankintana päähine jäi usein puuttumaan myös 1950-luvun kansallispukuharrastajalta. Puvun koru on valmistettu Luostarinmäellä hopeasepänverstaassa.

 

 

"Aaltoili teräinen vilja" - Kuralan huhtikuun esine, viljanäytekansio

  

Oletteko joskus aprikoineet mitä viljoja ja viljalajikkeita tuuli huojutteli Kuralan pelloilla sillä aidolla 1950-luvulla, jota museo esittää nykypäivän olosuhteiden rajoittamalla tavalla?  Pitikö Iso-Kohmon Kosti-isäntä kannattavampana viljellä Toivo-ruista vai Varma-vehnää, vai oliko suosikki vuodesta toiseen sittenkin Tammi-ohra? 

 

Se on varmaa, että uusien lajikkeiden jalostamista ja niiden ilmestymistä markkinoille seurattiin silmä tarkkana myös Kuralan taloissa. Pellervosta tai Käytännön Maamiehestä luettiin kunkin lajikkeen sopivuudesta erilaisille viljelysmaille ja erilaisiin käyttötarkoituksiin. Viljan jalostustoimintaa harjoitettiin mm maatalouden koeasemilla, kuten Jokioisilla ja Vantaan Tammistossa. Viimeksi mainittu oli Keskusosuusliike Hankkijan omistuksessa. Sotien jälkeen uusia lajikkeita saatiin markkinoille jo harva se vuosi.

Hankkijan Tammiston koeviljelyksiä. Vantaan kaupunginmuseo, Stig Bergström 1966. Finna

 

Kuralan Kylämäen opetuskokoelmasta valittu kuukauden esine, siemennäytekansio on saatu museolle Tuorlan maatalouskoulussa (nyk.osa Liviaa) työskennelleeltä henkilöltä. Kansio on Hankkijan kokoama ja myymä, ja se toimi luultavasti opetusvälineenä peltoviljelyn opiskelijoille. Hankkijan kannalta se oli luonnollisesti myös heidän siemenvalikoimiensa mainos. Useat kansion lajikkeet oli jopa jalostettu edellä mainitulla Hankkijan Tammiston koeasemalla.

 

 

 

Kuukauden esineeksi päätyneen viljakansion lisäksi museon opetuskokoelmaan saatiin Tuorlasta toinenkin Hankkijan siemennäytekansio, joka sisältää nurmi-, kuitu-, öljy-, tuorerehu-, juuri- ja vihanneskasvien siemeniä. Se on viljojen näytekansiota selvemmin opetusväline – siemenet esitellään lajitasolla, eikä kasveista siis mainita lajikkeita tai jalostusvuosia. Tuorlan puutarhaviljelyn opiskelijat ovat sen avulla kuitenkin oppineet mainiosti mm että nauriin siemen on inan verran pienempää kuin muutoin samannäköinen lantun siemen, ja että litteät tillin ja palsternakan siemenet pystyy selvästi tunnistamaan lajilleen koosta ja soikeuden asteesta.

 

Kosti Kohmon merkintöjä Pellervon kalenterissa vuonna 1951

Viljakasvien kansiosta löytyy useita Kosti Kohmon kalenteri- eli päiväkirjamerkinnöissään mainitsemia lajikkeita. Ja arvatkaa mitä? Ruista ei Kohmon talossa viljelty 1950-luvulla lainkaan, ei alussa mainittua Toivoa saatikka mitään muutakaan. Ikiaikaiseksi koettu leipäviljamme ruis oli vielä 1900-luvun alussa ollut varsinaissuomalaisten talojen tavallisin leipävilja, mutta itsenäistymisen jälkeen painopistettä siirrettiin myös vehnään ja ohraan. Aiempi viljan tuonti Venäjältä, ukrainalaisilta mustan mullan pelloilta oli tyrehtynyt. Oman viljanviljelyn monipuolistaminen oli siten osa itsenäisen Suomen huoltovarmuutta!

1930-luvun suotuisat lämpimät kesät mahdollistivatkin vehnän viljelyn laajentamisen eteläisessä Suomessa. Turun seudulla vehnän yleistymiseen vaikutti myös vuonna 1939 perustettu Oy Vehnä Ab, sittemmin osa Raision tehtaita. Kerrotaan, että tehtaan historian ensimmäinen ovista sisään ajettu viljakuorma tuotiin nimenomaan Iso-Kohmon pellolta. Lieneekö ollut Timantti-vehnää, jota Kostin tiedetään viljelleen vielä 1940-luvulla.

Sotien jälkeen myös ohran viljely yleistyi, maassa tarvittiin nimittäin olutmallasta. Kauraa viljeltiin vuosikymmenestä toiseen oman karjan rehuksi, olihan Iso-Kohmon maatilan suurin yksittäinen tulonlähde kuitenkin maitotili, ei viljan myynti.

Kaurana kasvatettiin Kostin muistiinpanojen mukaan rinta rinnan sekä vanhaa Tähti- että uutta Sisu-lajiketta. Lujakortinen ”ryynikaura” Sisu oli jalostettu Tammiston koeasemalla vuonna 1948 ja Kosti otti sen viljelyyn heti siitä pitäen. Vehnälajike vaihtui 1940-luvun Timantista ja Kärnistä vuonna 1953 jalostettuun Varma-vehnään, jota Kosti kylvi ensi kerran 1955. Mutta Kostin luottoviljalajike näyttää olleen Saksassa 1942 jalostettu ja komeasti nimetty Balder-ohra, ”yksi maailman parhaimmista mallasohralajikkeista”.

Käytännön Maamies-lehti 8 / 1957

Ohra tunnettiin Suomessakin jo kivikaudella, tuhansia vuosia sitten. Ja koska ”ohrasta oluen synty”, oluen valmistaminen on uskaliaimpien arvelujen mukaan saattanut alkaa meilläkin jo tuolloin. Eräs Suomen vanhimmista ohranjyvistä on löytynyt aikoinaan Turun Niuskalasta 3500 vuoden takaa. Nykyään Ahvenanmaalta tunnetaan vieläkin vanhempia löytöjä. 

Hauska ajatella, että vielä 1950-luvullakin ja vain kivenheiton päässä Niuskalasta ikivanha oluenhimo kannatteli osaltaan varsinaissuomalaista maataloutta.