Raunistulan täydennysinventointiprojekti 2025

Valokuva Virusmäentiestä 18.11.2025. Valokuvaaja: Samu Nygren

Raunistulan täydennysinventointiprojekti 2025

Raunistulan asukkaita informoitiin tiedotteilla syksyllä, että Samu Nygren inventoi Raunistulan vanhaa rakennuskantaa. Kyseessä on siviilipalvelukseni Turun kaupunginmuseolla, ja se kestää yhteensä 11 kuukautta vuosien 2025 ja 2026 aikana. Toimin rakennusinventoijana, ja ensimmäinen projektini oli Raunistulan rakennuskannan inventointi syksyllä 2025. Kyseessä oli täydennysinventointi, jossa täydensin Raunistulan aikaisempien inventointien tietoja ja keräsin myös paljon uutta tietoa alueesta.

Raunistulan rakennusten täydennysinventointiprojekti valmistui marraskuussa. Tietoa rakennusperinnöstä on kerätty jo vuosikymmenten ajan ja sitä tarvitaan esimerkiksi ympäristön suunnittelun pohjaksi, ja erilaisten hankkeiden ympäristövaikutusten arviointia ja kaavoitusta varten.

Valokuva Saramäentieltä 18.11.2025. Valokuvaaja: Samu Nygren

Museo kertoo inventoinnista sivuillaan seuraavasti: ”Rakennusinventoinnissa kerätään perustietoa alueen rakennuskannasta eli tarkastellaan rakennusten ulkoasua, antikvaarista säilyneisyyttä ja edustavuutta kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Kohdeinventointien osalta aineistoon sisältyvätkin muun muassa kohteen sijainti, nimi ja kiinteistötunnus sekä lyhyt yhteenveto kohteen rakennuksista, kulttuurihistorialliset arvot, arvoluokitus ja valokuva.”

Raunistulan alueen tiedot olivat suurimmaksi osaksi melko puutteelliset. Joistakin rakennuksista puuttui esimerkiksi rakennusaika tai tiedot rakennusmateriaaleista. Joukossa oli myös kiinteistöjä, joita ei ollut vielä inventoitu ollenkaan, kuten esimerkiksi alueen uudet rakennukset. Isoin projekti oli kuitenkin saada jokainen kiinteistö valokuvattua.

Työtehtävät

Suurimmaksi tehtäväksi asettui siis valokuvaaminen. Kiinteistön jokainen rakennus valokuvattiin mahdollisimman monesta eri kuvakulmasta, jotta kokonaiskuva kiinteistöstä olisi eheä ja informatiivinen. Oli tärkeää ottaa myös yleiskuvia alueesta, jotta ympäristö hahmottuisi paremmin. Valokuvat ovat tärkeä osa kulttuuriperintöä, sillä ne näyttävät esimerkiksi sen, kuinka rakennukset ja alueet ovat ajan myötä muuttuneet. Valokuvat käytiin läpi ja talletettiin Museon Informaatioportaaliin (MIP), joka toimii Varsinais-Suomen kulttuuriympäristön parissa työskentelevien viranomaisten työkaluna. MIP:in sisältämää informaatiota on tarjolla rajoitetusti laajalle yleisölle Raari.fi-palvelussa.

Valokuvaamisen lisäksi täydentävää tietoa kerättiin Raunistulan asukkailta. Asukkaita haastateltiin talojensa ja alueen historiasta. Asukkaiden kertomuksista laadittiin koosteet, jotka myös päivitettiin Museon Informaatioportaaliin. Tämän lisäksi asukkaat saivat antaa erilaisia historiallisia dokumentteja taloistaan, kuten esimerkiksi vanhoja asukasluetteloja, pohjapiirustuksia ja valokuvia. Nämä dokumentit käytiin läpi ja skannattiin, jonka jälkeen ne palautettiin omistajille ja talletettiin myös MIP-palveluun.

Projektin tarkoituksena oli täydentää puuttuvat tiedot Raunistulan alueesta ja dokumentoida alueella ajan myötä tapahtuneita muutoksia, kuten esimerkiksi mitkä rakennukset on purettu ja mitkä ovat uusia, vailla minkäänlaisia tietoja.

Raunistulan historiaa: Vätti, Konsa ja Lonttinen

Valokuva Vätin talosta (Virusmäentie 6) 13.11.2018. Valokuvaaja: Sanna Kupila

Raunistula sijaitsee Turun ydinkeskustan pohjoispuolella ja kuuluu nykyään osittain Runosmäki-Raunistulan ja osittain Länsikeskuksen suuralueeseen. Raunistulan alueeseen kuuluu Aurajoen ja Raunistulan puistotien välinen alue Aninkaistensillasta Maarian kirkkosillalle. Raunistula oli alun perin osa Maarian kuntaa, mutta se siirrettiin osaksi Turun kaupunkia vuonna 1944. Raunistula on historiallisesti rikas alue, jonka juuret ulottuvat keskiajalle asti. Ensimmäiset maininnat siitä ovat jo vuodelta 1359, jolloin alueella oli kolme taloa: Vätti ja Konsa, jotka ovat säilyneet nykypäivään saakka, sekä Lonttisen talo, joka on kadonnut aikaan. 

Valokuva Vätin talosta vuodelta 1958. Valokuvaaja: Reuna Rusko

Vätin maalle alkoi muodostua esikaupunkiasutusta, koska Turun kaupunki vuokrasi sen valtiolta vuonna 1891 ja ryhtyi vuokraamaan maata eteenpäin. Tätä ennen Vätin talo oli kirkollisessa omistuksessa 1400-luvulla, kunnes omistus siirrettiin kruunulle vuonna 1545. Tämän jälkeen se lahjoitettiin Halikon Joensuun omistajalle panttitaloksi, ja pysyi sellaisena vuodesta 1575 1600-luvulle asti. Vätti toimi myös Turun Akatemian professorien palkkatilana vuonna 1640, ja sen tilaa viljeli talonpojat 1800-luvun alulle saakka.

Valokuva Yli-Konsan talosta, nykyisestä Konsan kartanosta
 (Virusmäentie 9). 15.10.2025. Valokuvaaja: Samu Nygern

Myös Konsan talo lahjoitettiin Halikon Joensuun panttitaloksi, mutta se luovutettiin vuonna 1650 Turun maistraatin palkkatilaksi. 1700-luvun puolivälissä se jakautui kahtia Yli-Konsan ja Ali-Konsan taloiksi. Yli-Konsan osti verotilakseen Otto Matinpoika, tilan silloinen isäntä. Ali-Konsa jäi maistraatin palkkatilaksi, mutta 1800-luvulla Yli-Konsan omistaja vuokrasi sen tilukset käyttöönsä, ja tilat olivat yhdysviljelyksessä pitkään. Yli-Konsa oli samalla omistajasuvulla 1800-luvusta vuoteen 1986, jonka jälkeen rakennukset siirtyivät valtiolle.

Valokuva Tarmon työväentalosta 30.10.2025, entisen Yli-Lonttisen tontti. Valokuvaaja: Samu Nygren

Kolmas kantatalo, Lonttinen, oli myös Turun kaupungin maistraatin palkkatilana vuodesta 1650 aina 1860-luvulle asti. Sitä ennen se oli vuonna 1435 lahjoitettu kirkolliseen omistukseen , ja myöhemmin vuonna 1572 se annettiin turkulaiselle porvarille Valpuri Innamaalle, ja se säilyi hänen omistuksessaan vuoteen 1600 asti. Vuonna 1782 tila jaettiin kahtia, kun sen aikainen omistaja, Johan Grelsson, kuoli. Tila jaettiin hänen kahden poikansa kesken. Syntyi siis Yli-Lonttisen ja Ali-Lonttisen talot. Turun kaupunki lunasti Yli-Lonttisen vuonna 1890 ja Ali-Lonttisen vuonna 1924. Yli-Lonttisen tontin vanhat rakennukset on purettu viimeistään silloin, kun vuonna 1902 rakennettiin Tarmon työväentalo. Ali-Lonttisen rakennukset purettiin myös 1900-luvun aikana.

Elämää Raunistulassa

Valokuva Raunistulasta, Lonttisen alue rautatien eteläpuolella oleva osa kuvattuna
 Jokikadulta Aurajoen vastarannalta (1959). Valokuvaaja: Carl Jacob Gardberg

Raunistula oli maaseutua, ja Aninkaistensillan kohdalta alkoi kaupunki. Siinä sijaitsi Aninkaisten tulli, kuin myös raja Maarian kunnan ja kaupungin välillä. Tulliaidan ulkopuolella ei kaupungin rakennusmääräyksiä tarvinnut noudattaa, niin vähävaraisemmat alkoivat rakentaa mökkejä kaupungin ulkopuolelle. 1870-luvulta alkaen Raunistulaan alkoi ilmestyä tiivistä torppariasutusta, ja uusia tontinpaikkoja vapautui vähitellen lisää. Vuoteen 1914 mennessä Raunistulassa oli torppia ja mäkitupia yhteensä 346.

Tiiviistä asutuksesta ja väenrunsaudesta alkoi syntyä Raunistulaan epäkohtia. Oli järjestyshäiriöitä, työttömyyttä, viina- ja huumekauppaa sekä siveettömyyttä. Raunistula sai lopulta pahan maineen, ja järjestystä oli mahdotonta valvoa katuvalottomalla seudulla. Pahamaineinen leima säilyi Raunistulassa pitkään, 1900-luvulle asti.

Raunistulan levottomista vuosista kuulee tänä päivänäkin, kun alueella kiertelee. Kauan Raunistulassa asuneet asukkaat muistelevat vieläkin kaikkea sitä rikollisuutta, päihdekauppaa ja sekasortoa, mitä kaupunginosassa tapahtui aikoinaan. Erään asukkaan mukaan Raunistulassa oli jopa oma poliisi, koska ajat olivat olleet niin sekavia, että ylimääräinen poliisivoima oli tarpeen. Monille ulkopuolisillekin Raunistulan kyseenalainen maine on jäänyt voimakkaasti mieleen. Vuonna 2024 Linnateatterilla oli ohjelmistossaan Raunistula-näytelmä, jossa käsiteltiin kaupunginosan levottomuuksia.

Valokuva Konsantieltä 18.11.2025. Valokuvaaja: Samu Nygren

Raunistula on kuitenkin nykyään ilmapiiriltään täysin erilainen. Alue on melko hiljainen ja erittäin rauhallinen. Siellä kiertäessä voi huomata, kuinka värikäs historia kukoistaa joka kulmalla. On kantataloja ja muita vanhoja rakennuksia, on myös uudistettuja tai upouusia taloja. Sen lisäksi on taloja, jotka ovat vaarassa unohtua. Niitä ympäröivä ylikasvanut luonto piilottaa ne niin, että niitä ei ilman etsimistä löydä.

Raunistula on todella kaunis. Se on täynnä värejä ja hienoa arkkitehtuuria. Ympäristö sopeutuu hyvin myös kotieläimille, jotka saavat luksusmaisia kävelylenkkejä Raunistulan hiekkateillä. Asukkaat ovat puheliaita ja lämpimiä ja tyytyväisiä asuinalueeseensa.

Valokuva Suutarinkadulta 18.11.2025. Valokuvaaja: Samu Nygren

Siviilipalvelushenkilön ensimmäinen kokemus museoinventoijana

Raunistulan täydennysinventointi oli ensimmäinen iso projektini siviilipalvelushenkilönä Turun kaupunginmuseolla. Vietin yli kuukauden Raunistulan parissa, kävelemässä sen sorateillä, koputtelemassa ovilla ja valokuvailemassa pihoja. Siinä ajassa opin tietenkin paljon alueen historiasta, mutta erityisesti myös museotyöstä ja jopa itsestäni.

Projekti jännitti aluksi melkoisesti, koska työ edellytti ihmisten pihoille astumista ja uusille ihmisille esittäytymistä.

Minut kuitenkin otettiin todella lämpimästi vastaan Raunistulassa. Olin positiivisesti yllättynyt, kuinka paljon asukkaat tiesivät Raunistulan alueesta ja kuinka mielellään he kertoivat minulle sen historiasta. Tapasin runsaasti mukavia ihmisiä ja kuulin paljon mielenkiintoisia tarinoita. Ihmisille puhuminen, haastatteleminen ja muistiinpanojen tekeminen oli erittäin innostavaa ja mieluisaa työtä, ja siitä tulikin lempiosani työntehtävässä. Projektini Raunistulassa paransi huomattavasti itsevarmuuttani ja sosiaalisia taitojani.

Opin paljon myös teknisiä taitoja projektin aikana, kuten museon tietojärjestelmän käytön ja historiallisten dokumenttien skannaamisen. Projektin aikana opin myös käyttämään luontevammin kameraa, minkä uskon olevan erittäin hyödyllinen taito tulevaisuuttani ajatellen.

Pidän siitä, että työni on melko itsenäistä, ja että saan edetä omalla tahdillani. Olen erittäin motivoitunut jatkamaan tulevien projektien äärellä ja odotan innolla uusia aikaansaannoksia ja itseni kehittämistä. 

Täydensin inventointitietoja ja valokuvasin Raunistulassa yhteensä 227 kiinteistöä. Näistä kiinteistöistä 89 oli sellaista, joilla ei ollut aikaisempia tietoja päivitetty Museon Informaatioportaaliin. Valokuvia rakennuksista ja alueesta otin yhteensä 8 548.

Valokuva Konsantiestä 18.11.2025. Valokuvaaja: Samu Nygren

Kirjoittanut Samu Nygren.

Lähteet:

https://finna.fi/Record/tmk.161017695438600?sid=5186180981

https://www.turku.fi/museopalvelut/rakennustutkimus

https://fi.wikipedia.org/wiki/Raunistula

https://finna.fi/Search/Results?filter%5B%5D=%7Eformat_ext_str_mv%3A%220%2FImage%2F%22&filter%5B%5D=free_online_boolean%3A%221%22&lookfor=Raunistula&type=AllFields&view=grid

Kirja: Turun Museokeskus – Kylistä kasvoi Turku (2022) s. 182-187

 

---

Kuralan marraskuun esine, tilkkutäkki - enemmän kuin tilkkujensa summa

 

”Ken säästää saaressas, sill on ottaa tarvittais”. Kuukauden esineemme, tilkkutäkki on todiste tästä toimivasta viisaudesta. Täkki on peräisin paimiolaisesta maalaistalosta, jonka vuodevaatevarasto oli kulunut ja huvennut niin, että sodan jälkeen 1940-luvun lopulla kaivattiin jo uusia vanutäkkejä. Niitäpä ei tuona pula-aikana noin vain haettu kaupasta. 

Parempina aikoina perheelle oli ommeltu vaatteita ostokankaista, ja ylijääneet tilkut oli luonnollisesti tarkkaan säästetty. Yhtä itsestään selvästi kuluneiden vaateriepujen parhaat palat oli leikelty talteen; näin tehtiin hyvinäkin taloudellisina aikoina kaikissa taloissa, koska se nyt vain oli tarkkaa ja viisasta talonpitoa. Osa tilkuista tarvittiin yleensä vaatteiden paikkapaloiksi, isoimmat kappaleet kelpasivat matonkuteiksi ja loput jätettiin odottamaan määrän karttumista niin suureksi, että ne riittäisivät tilkkutäkkiin.

Paimiolaisessa talossakin tilkkuja koottiin pidemmän aikaa. Lopulta saalis vietiin Tarvasjoella asuvalle sukulaiselle, kotiompelijalle joka oli erikoistunut miesten alusvaatteiden ja tilkkupeitteiden valmistamiseen. Ompelija sommitteli aineksista kaksi erilaista peittoa käyttäen luultavasti jo hyväksi havaitsemiaan malleja. Toinen peite koostuu reilut 10 x 10 cm tilkuista, toinen eli kuukauden esineemme kapeammista eri pituisista kaistaleista, joista on koottu noin 20 x 20 cm neliöitä käyttäen tunnettua ”hirsimökki” -mallia. Tilkkutyömaailmassa tällaisen yksittäisen koosteen nimi on blokki. 

Yksittäinen "hirsimökki" kuukauden esine-tilkkupeitteestä ja periaatepiirros kirjasta Åsa Wettre: Gamla svenska lapptäcken

Jokaisen hirsimökin toinen kulmaus koostuu tummista ja toinen vaaleista kangaskaistoista. Jos niin haluaa nähdä, nämä puoliskot symboloivat yötä ja päivää tai surua ja iloa. Saman ajatuksen mukaan keskimmäinen tilkku leikataan punaisesta kankaasta, koska se edustaa hirsimökin tulisijaa ja lämpöä. Useista blokeista saa peitteeseen koostettua erilaisia kuoseja. Tarvasjokinen ompelija on valinnut Amerikassa ”kattotuoleiksi” nimetyn muodon, jossa tummat osat muodostavat täkin keskelle ristin ja sen ympärille toinen toistaan suurempia sisäkkäisiä neliömäisiä kehiä, vuorotellen vaalean osuuden kanssa.

Käytettävissä olleiden tilkkujen määrä on rajoittanut tämän hirsimökki-peitteen kokoa – se on huomattavasti kapeampi kuin ruudullinen peitto – ja reunoilla blokit on jouduttu kokoamaan kirjavammista kankaista, joita ei enää yhtä tarkkaan voinut lukea vaaleiksi tai tummiksi.  

 

Hirsimökit muodostavat vaaleita ja tummia vinoraitoja. Täkki vuodelta 1936 Ruotsista, kirjasta Åsa Wettre: Gamla svenska lapptäcken

 

Hirsimökit muodostavat tummia ja vaaleita nelikulmiorenkaita. Morsiustäkki 1880-luvulta Ruotsista, kirjasta Åsa Wettre: Gamla svenska lapptäcken

 

Keskeneräinen lapsen täkki, jossa hirsimökit muodostavat tummia ja vaaleita täyteisiä vinoneliöitä. Turun kaupunginmuseo

 

Toinenkin Paimioon valmistettu, ruudukas peitto lienee koottu ommellen tilkkuja ensin blokeiksi. Tässä tapauksessa blokki on neljän tilkun neliö, jossa vastakkaiset kulmat ovat tummia ja toiset kaksi vaaleita. Näistä on sitten ommeltu pidempiä kaistaleita, jotka on yhdistetty muodostamaan vinoruudutettu shakkilautakuosi. Reunoille jäävät kolmiomaiset kolot on täytetty kolmiomaisilla paloilla ja ympärille on vielä lisätty kolmioista koottu reunus. Pienempää peittoa on kuluneisuudesta päätellen käytetty enemmän, kokonsa puolesta kenties lapsen peittona, suurempi on pysynyt vierastäkkinä.

 

Shakkiruudullinen tilkkupeitto, yllä sen yksi blokki

 

  

 

 

 

 

 

 

Molemmat peitot on täytetty pumpulivanulla ja niiden alapinnan vuorikangas on yksivärinen, kenties sekin kierrätetty. Tikkaus kerrosten läpi on ommeltu käsin käyttäen etupistoja ja tukevaa puuvillaista karhunlankaa. Tikkaus muodostaa täkkien reunoille kaksi yhtenäistä kehää, joiden sisäpuolinen alue on tikattu säännöllisiksi ruuduiksi. 

Kahden tilkkutäkin lisäksi paimiolaisen maalaistalon pula-aikaiseen hankitaan kuuluu kolmas vanutäkki, jonka päällinen ja vuori ovat kumpikin valmista kangasta, ei siis tilkuista koottua. Pula-aika niissäkin ilmenee, sillä kertoman mukaan ”silkkinen” kangas on vaihdettu  Barkerilla työskenneeltä tuttavalta antamalla vastineeksi maalaistalon tuotteita.

 

Ruudukkaan täkin nurjaa puolta

 

 

                                                 

                                                                             ***

Tilkkujen ompeleminen yhteen uudeksi yhtenäiseksi kankaaksi on niin vanha idea, ettei sen ikää ja keksijää tunneta. Herrasväet ompelivat jo varhain arvokkaita peitteitä silkkikangastilkuista, köyhä väki turvautui kotitekoisiin villa- ja pellavatilkkuihin, jopa nahkapaloihin ja vanhoihin säkkeihin.

Arvostetuksi kansanomaisen kädentaidon lajiksi tilkkutyön voi sanoa jalostuneen Amerikassa, minne sen olivat tuoneet eurooppalaiset siirtolaiset. Ruotsalaisen selvityksen mukaan erityisesti englantilaiset, hollantilaiset ja espanjalaiset tulokkaat antoivat alkusysäyksen amerikkalaiselle tilkkutyölle, ja uskollisimmin sitä pitivät yllä protestanttistaustaiset uskonnolliset yhteisöt – tilkkutäkkiinkin nivoutuu siis protestanttinen työn, tunnollisuuden ja säästäväisyyden kolmiyhteys. Naiset valmistivat tilkkupeitteitä usein yhdessä "quilting bee"-kokoontumisissa eli  meikäläisittäin ilmaistuna talkootyönä, ja valmis peite saatettiin antaa sille, jonka perhe sitä eniten tarvitsi.

Amerikkalaiset tilkkupeitemallit oli lähes aina nimetty, usein ajankohtaisen kansallisten tai yksityiselämän tärkeiden tapahtumien mukaan. Kotiliesi-lehden eräässä artikkelissa vuodelta 1935 mainitaan nimet "karhun käpälä, loputon maailma, nuoren miehen päähänpisto, Dolly Madisonin tähti, Nelsonin voitto, Hosianna ja Jobin kyyneleet". Ylempänä tuli jo mainittua nimi hirsimökki, eli ”log cabin”. On hauska ajatella, että pohjoismaiset siirtolaiset veivät aikoinaan hirsirakentamisperinteen muassaan Amerikkaan, missä eräs kaistale kaistaleelta kasvava tilkkupeitemalli yhdistyi ajatuksissa talon kehikon kokoamiseen hirsikerros hirsikerrokselta. Amerikasta malli palasi kuin vastalahjana takaisin meille Pohjolaan.

Vanhastaan tunnettu tilkkutyöperinne sai nimittäin uutta pontta Pohjolassa noin 1880-luvulta alkaen amerikkalaisten innostamana, joko niiltä siirtolaisilta, jotka palasivat takaisin kotimaahan tai kirjeiden välittämänä heiltä, jotka eivät palanneet. Hirsimökki-mallikin opittiin pohjoismaissa nimeä myöten tätä kautta. Ruotsissa mallista tuli ajan mittaan se kaikkein yleisin ja suosituin, ja vähintään yksi suosituimmista myös meillä.

Amerikkalaiskontaktien lisäksi 1800-luvun lopulla alkaneeseen  tilkkutäkkibuumiin löytyy muitakin syitä. Painetut puuvillakankaat yleistyivät ja kävivät lopulta tarpeeksi edulliseksi tavallisenkin kansan käyttöön. Samaan aikaan ompelukone omaksuttiin työtä nopeuttavaksi kodinkoneeksi. Sen avulla tilkkutäkkien valmistamisesta tuli mainio lisätulojen lähde niin maalla kuin kaupungissa. Tilkkuja hankittiin itse leikkaamisen lisäksi ostamalla ja vaihtamalla.

Kangaskaupoista oli tapana pyytää mallitilkkuja kotiin ennen varsinaisen ostopäätöksen tekemistä, ja niilläkin sai kätevästi täydennystä tilkkuvakkaan. Tekstiilitehtaissa työskentelevät saattoivat puolestaan hankkia tehtaan mallikirjoja varten leikattuja tilkkuja kuin luontaisetuna. 

 

Lehdestä Uusi Aura 12.4.1930. Kustaa Färmin puolisoineen käyttämä malli perustuu, kuinkas muuten hirsimökki-blokkeihin

 

Valikoima tilkkutäkkimainintoja lehdissä

Tehtaan mallikirja -tilkkupeitto Forssasta. Kirjasta Outi Honkimaa: Tilkkujen lumo

Jo 1900-luvun alussa tilkkutäkki oli varmistanut meillä paikkansa niin arpajaisvoittona, myyjäisten tarjonnassa, maatalous- ja käsityönäyttelyiden kilpailuesineenä kuin morsiamen kapioissakin. Ruotsista kerrotaan, että tilkkutäkkiä pidettiin vielä 1800-luvun puolella arvostettuna naisten käsityön näytekappaleena. Talon omistamia tai morsianehdokkaan valmistamia täkkejä pidettiin näkyvästi esillä esim tuolille pinottuina.  Arvostus kuitenkin laski nopeasti 1920-luvun lopussa ja sen jälkeen täkkejä valmistettiin enää vähävaraisuuden pakottamana.

Meillä Suomessa jotkin asiat näyttävät sujuneen toisin: ryijyt säilyttivät täällä suosionsa vuodepeitteenä pidempään kuin naapurimaassa, joten tilkkutäkkien valtakausi kansan keskuudessa on alkanut aavistuksen myöhemmin kuin Ruotsissa.  Meillä tilkkutäkit eivät myöskään päätyneet jo 1930-luvulla unholaan, päinvastoin. Tilkkutäkki oli 1930-luvun alussa suorastaan muodikas.Suosiota toki kasvatti 1930-luvun alun lama, ja varsinkin pian seuranneet sota- ja pula-ajat.

Kotiliesi-lehti tuntuu tarkoituksella kannustaneen lukijoitaan tilkkupeittojen valmistamiseen. Se järjesti vuonna 1931 tilkkupeitekilpailun, ja vuoden 1935 lehdessä julkaistiin jälleen monin esimerkkikuvin varustettu artikkeli tilkkupeitoista ja niiden valmistamisesta. Myös vuonna 1933 ilmestynyt Emännän tietosanakirja sisälsi hakusanan tilkkupeitto. Näissä lähteissä kerrotaan muös muiden tilkkumuotojen kuin  kansan käsissä tavallisten neliöiden ja suorakaiteiden käytöstä. Tällaiset vaativammat tilkkumuodot valmistettiin käyttäen apuna pahvista leikattuja pohjia, joiden ympärille kukin tillkku pingotettiin. Tilkut ommeltiin käsin yhteen, minkä jälkeen  pahvimallit poistettiin. Hitaampi työtapa selittää, miksi mm salmiakkineliöistä koostetut tähdet tai kuusikulmioista koostuva hunajakennomalli ovat jääneet meillä harvinaisemmiksi

Jos pohditte, kuten itsekin tein, milloin pumpulivanua alettiin yleisesti käyttää täkkien sisuksena, se lienee tapahtunut samaa tahtia tilkkupeitteen yleistyessä 1800-luvun lopulla.  Ruotsista kerrottujen esimerkkien mukaan vanhempina aikoina täkkiin käytettiin joko karstattua villaa, rohdinpellavaa, tai molempia yhdessä. Kaikenlainen kangasriepu toki kelpasi myös, jos muuta ei ollut saatavilla  Myös vanha täkki jouti sellaisenaan uuden päällisen sisään, ellei vanhaa täkkiä sitten purettu ja sen pumpuleita karstattu uudelleen kuohkeiksi. Kymenlaakson museoon on talletettu tilkkupeite, jonka sisään ommeltiin 1940-luvulla täytteeksi vanha ryijy:

Yllä mainittu Kymenlaakson tilkkutäkki, jonka sisuksena on ryijy. Täkin jokainen blokki on koottu neliöksi satunnaisen muotoisista, kertoman mukaan ompelijan varastoon jäääneistä tilkuista. Kuva Finna.

 

 

Tilkkutäkki on aina enemmän kuin tilkkujensa summa. Ajan myötä kerätyt tilkut ovat kuin mallikirja, dokumentti eri aikoina käytetyistä kankaista, parhaimmillaan katsaus yhden talouden käyttämiin tekstiileihin. Tilkkutäkkiä käytetään myös kuvaannollisesti elämän ja kuluneen ajan symbolina. Puhutaan ”elämän tilkkutäkistä” tai ”elämän kuvakirjasta”. Tämän nimisen liikuttavan kaunokirjallisen tuotoksen voitte lukea vuoden 1930 Herättäjä-lehdestä.

Kaksi kuvaa Finnasta. Yllä tilkkutäkkitalkoot siirtoväen hyväksi vuonna 1940 Karkkilassa. Museovirasto, Kansatieteen kuva-arkisto, Erkki Halme. Alla Helsingin Sotilaskotiyhdistyksen joulumyyjäiset samana vuonna. Kuva Museovirasto, Pietinen

 

 

Kuralan lokakuun esine, "jokamiehen salkku"

 

Mikkelinpäivä meni juuri, se kansan perinteinen merkkipaalu, johon mennessä sato on korjattu ja siirrytään sisätöihin. ”Nauriit kuoppaan ja akat pirttiin”, sanoi vanha kansa niin kovin kauniiseen tapaansa. Mutta mihin sitten miesväki? Ei sentään hetekalle maate, älkää luulkokaan. Rakennusten, koneiden ja laitteiden huoltoa, eläinten hoitamista, metsätöitä, aidantolppien ja polttopuun tekoa riitti syksystä kevääseen. Mutta saattoipa isäntä näin syksyn pimeinä päivinä myös askeltaa salkku kourassa kaupunkiin hoitamaan raha-asioita tai kirkolle yhteiskunnallisiin toimiin – kunnanvaltuuston, koululautakunnan tai maamiesseuran kokoukseen.

Kourassa oli silloin aika varmasti kuukauden esineemme kaltainen ruskea nahkasalkku. Mutta ei se yksinomaan maalaismiesten kapine ollut. Samanlainen keikkui 1950-luvulla hiukan liioitellen joka toisen kadulla kulkevan kädessä. Herraskaisemmat kantoivat sitä kainalossa, eikä se silloin kovin paksu ja painava ollutkaan, vain sellainen elegantti asiakirjakansio, tuskin yhdellä väliseinällä varustettu. Jokamiehen malli oli sen sijaan tarkoitettu ahmaisemaan kahdella tai kolmella pitkittäisellä väliseinällä jaettuun sisukseensa paljon tavaraa. Salkku venyi paksuutta kuin haitari, ja etusivun päälle ommeltuihin taskuihin saattoi upottaa vielä viime hetkellä muistetut tai päivän aikana useimmin tarvitut tavarat. Kansiläppä ja sen kaksi taskujen kohdalle osutettua solkea pitivät kaiken sisällön turvassa.

Kuralaan päätyneiden salkkujen taustatiedot todistavat jokamieskäyttöä. Yksi on turkulaisen vienti- ja tuontiyrityksen omistajan asiakirjasalkku, jota käytettiin vuosina 1945 – 1954, toinen tarvasjokisen maalaistalon isännän asiointisalkku. Kolmas on turkulaisen metallimiehen työsalkku, jossa kuljetettiin eväät eli voipaperiin käärityt voileivät ja villasukkaan pistetty maitopullo. Tähän salkkua käytettiin 1940-1950-luvuilla ja sittemmin se alennettiin – vai ylennettiinkö – ”saarisalkuksi”, jossa säilytettiin merikarttoja perheen moottorivenematkoilla.

Kuukauden esine on neljäs salkuistamme: turkulaisen virkamiehen 1950-lukuinen salkku, joka kesäviikonloppuisin matkasi hänen mukanaan muun perheen luo kesämökille. Silloin sen uumeniin oli piilotettu myös kaupungista ostetut tarpeelliset ruokatavarat. Eihän mies olisi mitenkään voinut kuljettaa niitä näkyvillä jossain naisväen käteen kuuluvassa ostoskassissa tai korissa!

Toistaiseksi ei ole selvinnyt, mitä merkitsee lukkosalpojen valmistusmerkki PUTE

Finnasta löytyy lisää salkunkäyttäjien kirjoa: metsänhoitajan salkku Suomen Metsämuseo Lustossa, palkkarahojen kuljetukseen käytetty salkku tiehallinnon kokoelmissa Mobilia-museossa, virkasalkku Vankilamuseon kokoelmassa, satakuntalaisen nimismiehen virkasalkku, turkulaisen ammatinvalintaohjaajan salkku 1960-luvulta, kansanedustaja E. Stenbergin salkku 1940-luvulta, Helsingin kiinteistötyöntekijäin liiton sos.dem. yhdistyksen salkku, Aero Oy:n DC3-lentokoneen reittisalkku Suomen ilmailumuseossa tai rahankuljetussalkku Sts-pankkimuseon kokoelmista Työväenmuseo Werstaassa ja niin edelleen.

Myös oheisista Finnan valokuvista löydät jokaisesta nahkasalkun.

Satakunnan museo, kuv. Raimo Seppälä, aikaväli 1956 - 1961

Ilomantsin museosäätiö, kuv. Niilo Suihko 1957. Kuvaa on rajattu alkuperäisestä

Helsinki, Hämeenkatu 33. Helsingin kaupunginmuseo, kuv. Mauri Helenius 1965-1966

Metsänhoitaja Tiainen on jäänyt eläkkeelle, ja hänen autonsa muutettu sementtivalimon kuuppakärryksi. Nurmeksen museo, kuv. Teuvo Huotari 1956

Helsingin kaupunginmuseo, Osuusliike Elannon kokoelma, 1958. Kuvaa on rajattu alkuperäisestä

Suomen rakennusmestariliiton kesäkokous Oulussa 1958, seppeleenlasku sankarihaudalle. Museovirasto, Journalistinen kuva-arkisto, Kaleva. Kuvaa on rajattu alkuperäisestä

Nurmeksen markkinoilla, Nurmeksen museo, kuv. Teuvo Huotari 1954

Jätkän kulttuuripäivät Viitasaarella 1972. Museovirasto, Journalistinen kuva-arkisto, Helge W. Heinosen kokoelma

Professori Tauno Nurmela. Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, Pekka Kyytisen kokoelma, aikaväli 1950 - 1953

Suomalaisen Tiedeakateman jäseniä Oulun asemalla 1956. Museovirasto, Journalistinen kuva-arkisto, Kaleva. Kuvaa on rajattu alkuperäisestä

Metsätalousneuvojat ja metsänhoitaja tuomaroimassa leimauskilpailua. Nurmeksen museo, kuv. Teuvo Huotari

Kuvan taakse kirjoitettu "seitoseen viimeistä työvuoroa aloittamaan". Imatra, Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma 1961