Varsinais-Suomen saaristolla tarkoitetaan Salon kaupungin eteläisimmästä osasta Särkisalosta aina Kustaviin saaristoon ulottuvaa, n. 20 000 saaren muodostamaa aluetta Saaristomerellä, joka jaetaan kolmeen maisema-alueeseen, ulko-, väli- ja sisäsaaristoon. Aluetta ei suotta pidetä maailman kauneimpana saaristona tuhansine kallioisine luotoineen, harvinaisine luonnonympäristöineen sekä pienipiirteisine kylämaisemineen ja saaristolaisyhdyskuntineen. Luonnollisesti myös saariston arkeologinen kulttuuriperintö on rikas ja ainutlaatuinen sisältäen muinaisjäännösalueita ja -tyyppejä, jotka ovat harvinaisempia muualla Suomessa, ja jotka valottavat saariston omintakeista ja osittain hyvinkin karua merellistä historiaa erittäin kiehtovalla tavalla.
Yksi huomattavimmista Etelä- ja Lounais-Suomen saariston ja rannikon arkeologisista kokonaisuuksista ovat Venäjän vallan aikana perustetut linnakkeet rannikkotykistöineen, joita rakennettiin kuumeisesti 1910-luvulla Suomenlahden pohjukassa sijaitsevan Venäjän silloisen pääkaupungin Pietarin turvaksi. Tähän niin kutsuttuun Pietari Suuren merilinnoitusketjuun kuuluneen Turun-Ahvenanmaan saaristoaseman rakentaminen alkoi vuosina 1914 ja 1915. Linnoitusketjun muodostaminen raukesi Venäjän vallankumouksen aikana, ja siihen kuuluneet linnakkeet siirtyivät suomalaisten haltuun vuonna 1918. Varsinais-Suomen saariston alueella merilinnoitusketjuun lukeutuivat Utön, Örön, ja Katanpään (Lypertö) linnakkeet, joihin rakennettiin mm. tykistö- ja ilmatorjunta-asemia, teitä, juoksuhautoja sekä miehistö- ja talousrakennuksia. Seuraavaksi esitellään lyhyesti näiden kolmen merkittävän sotahistoriallisen linnakkeen arkeologinen kulttuuriperintö, joka valottaa ihmisen toimintaa saarilla myös ennen linnoitusvaiheen alkua.
Utö, portti Suomen sisäsaaristoon
Strategisesti merkittävällä kohdalla, Suomen sisäsaaristoon johtavien meriväylien suulla sijaitseva Utön linnake oli venäläisten merilinnoitusketjun ulommaisin osa. Nykyisin Paraisten kaupunkiin kuuluva Utö on Suomen eteläisin ympärivuotisesti asutettu saari lähes 90 kilometriä Turusta lounaaseen. Saaren luonnonympäristöä hallitsevat paljaat kalliot, kivikoiden lomassa paikoitellen kasvavat matalat katajikot sekä kanervanummi- ja heinikkoalueet. Osa saaresta kuuluu Saaristomeren kansallispuistoon. Utön pinta-ala on 81 ha ja sillä sijaitsee linnakkeen lisäksi historiallisesti arvokas majakka- ja luotsiyhdyskunta, jonka vuoksi saari on kokonaisuudessaan määritelty valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi (RKY-alue).
Merenkulkuväylän tiedetään kulkeneen Utön vierestä jo 1200-luvulla, ja se on ollut keskiajalta lähtien tärkeä satama- ja luotsipaikka. Saarelle rakennettiin vuonna 1753 Suomen ensimmäinen majakka, joka tosin räjäytettiin Suomen sodan aikana. Tänä päivänä Utön rakennettua maisemakuvaa hallitsee kallioalueelle saaren korkeimmalle kohdalle (n. 15 m mpy) vuonna 1814 pystytetty harmaakivimajakka. Vuosina 1824–1921 saarella toimi tulliasema ja 1830–1840-luvuilla koleraepidemian karanteeniasema. Utön sääasema, joka aloitti toimintansa 1880-luvulla, on Suomen toiseksi vanhin. Linnoitustyöt alkoivat Utössä vuonna 1914 ja kestivät ensimmäisen maailmasodan ajan. Toisen maailmansodan aikana vanhoja linnoitteita kunnostettiin ja uusia puolustusvarustuksia rakennettiin. Sodan loputtua saarella koulutettiin varusmiehiä. 1970-luvun alussa Utö muuttui ensin vartiolinnakkeeksi ja sen jälkeen yksinomaan sotilaskoulutukseen tarkoitetuksi linnakkeeksi vuonna 1978. Utön linnake lakkautettiin vuonna 2005.
Utön harmaakivimajakka on hallinnut saaren maisemaa kaksi vuosisataa. Kuva: Sotamuseo.
Utön arkeologinen kulttuuriperintö on iältään nuorta ja liittyy linnakkeen toimintaan eri aikakausina. Ainoat linnoitusvaihetta vanhemmat muinaisjäännökset ovat 1700- ja 1800-luvuille ajoittuvat kalliohakkaukset majakan ympäristössä sekä jossain päin saaren keskiosaa sijainnut kivilabyrintti, joka valitettavasti hajotettiin sotilaiden toimesta toisen maailmansodan aikana. Kalliohakkaukset liittynevät Utön majakoiden valmistumisvuosiin 1753 ja 1814. Toinen, epämääräisempi kalliohakkausalue sijaitsee majakasta noin 350 metriä itään. Keskeisin ensimmäisen maailmansodan aikainen puolustusvarustus on Västeruddenille rakennettu 6 tuuman tykkipatteri, jonka työmaata suojaamaan rakennettiin Kesnäsille toinen, väliaikaiseksi tarkoitettu neljän tykin patteri. Myös Kattrompanille rakennettiin kevyt ilmatorjuntapatteri. Linnoitusvarustusten lisäksi vuosien 1914–1916 aikana saarelle rakennettiin myös varuskuntarakennuksia, sata metriä pitkä laituri satamaan, rautatie sekä mukulakivin päällystetty tykkitie, josta on vielä nykyisinkin pätkiä säilyneenä. Edellä mainittujen muinaisjäännöskohteiden lisäksi Utössä on useita nuorempia kulttuuriperintökohteita, jotka liittyvät suurilta osin saaren ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen puolustusvarusteluun ja varuskuntatoimintaan.
Kalliohakkaus majakan juurella kertoo rakentamisajankohdan. Kuva: MV/P. Sihvonen 2000.
Örö, merilinnoitus upealla luontokohteella
Samaan linnoitusketjuun kuulunut Örön linnake sijaitsee noin 50 km linnuntietä Utöstä itään. Orö on harjusaari, jolla tavataan runsaasti uhanalaisten lajien ja luontotyyppien keskittymiä, kuten rantaniittyjä ja dyynejä, ja kuuluu kokonaan Saaristomeren kansallispuistoon Merkittävän linnakehistoriansa vuoksi saari on määritelty RKY-alueeksi. Utöseen verrattuna Örö on isompi (pinta-ala 195 ha), eikä siellä ole ollut vakituista siviiliasutusta, vaan saari oli 1900-luvun alkuun saakka lähinnä Hiittisten kylän laidunmaata. Jo Suomen sodan aikana Ruotsin laivasto käytti saarta tukikohtanaan, mutta sen varsinainen sotilaskäyttö alkoi vuonna 1915 merilinnoituksen muodostamisen myötä. Vuosina 1915–1917 saarelle rakennettiin tykkipattereita, laitureita, tiestö, kapearaiteinen rautatie, valonheitinasemia sekä satakunta rakennusta ja muuta rakennelmaa. Örön linnakkeen tarkoituksena oli alun perin suojella sisäsaaristoon johtavia väyliä sekä valvoa Hangon länsipuolista meriliikennettä. Örö siirtyi Suomen rannikkopuolustuksen käyttöön ensimmäisen maailmasodan loputtua. Linnake ajettiin alas vuonna 2006, jonka jälkeen saari toimi kylmänä vartiolinnakkeena aina vuoteen 2014 saakka. Tämän jälkeen se siirtyi Metsähallituksen hallintaan.
Örön 120 mm tykkipatterin rauniot. Kuva: TMK/S. Saunaluoma 2022.
Örön vanhin arkeologinen kohde on nyt jo tuhoutuneen rautakautisen hautaröykkiön paikka saaren lounaisosassa tulenjohtotornin lähistöllä. 1800-luvulle ajoittuvia muinaisjäännöksiä saarella ovat mahdolliset Suomen sodan sotilaiden haudat, kalatuvan jäännös sekä lukuisat rajapyykit. Kiinteitä muinaisjäännöksiä ovat myös ensimmäisen maailmansodan aikaiset tykkipatterit tykkiasemineen ja suojatiloineen - 12 tuuman järeät patterit Örön kaakkoisosassa, 6 tuuman patteri Södernäbbetilla saaren lounaisimmassa kärjessä sekä neljän 120 mm patterin jäänteet saaren keskellä. Samanikäisiä ovat myös muutamat kalliohakkaukset saaren sileillä rantakalliolla, 12 tuuman patterin louhealue, venetelakan jäännös, osa rakennuksenjäännöksistä, maakellari, harjoituskenttä, nostolaitteen jäänteet sekä tiestö. Lisäksi saarella on lukuisia tuliasemia, yhdyskäytäviä, taisteluhautoja ja kallioon pultattuja alusten kiinnitysrenkaita, jotka ovat itsenäisyyden ajalta. Uusimmat näistä ovat 1980-luvulta, kuten Örön pohjoiskärjen linnoitteet.
Saaren pohjoispään moderneja linnoitusrakenteita. Kuva: TMK/S. Saunaluoma 2021.
Örön tiemaisema on erityisen arvokas ja linnoituskohteelle hyvin ominainen. Öröseen rakennettiin vuosina 1915 ja 1916 vankityövoimaa käyttäen kaksi pengerrettyä mukulakivin päällystettyä päätietä, lähes 3 km pituinen Pitkä Ikävä ja reilun 2 km pituinen Lyhyt Ikävä, jotka yhdistävät saaren eri aktiviteettialueet toisiinsa. Lisäksi 120 mm:n patterin itäpuolelta pohjoiseen kulkee vieläkin selvästi erottuva päällystämätön n. 380 m pituinen tykkitien pätkä, joka jatkuu 120 mm patterin jälkeen polkuna etelään saaren keskiosaan.
Pitkän Ikävän eteläpäätä lumipuvussa. Kuva: TMK/S. Saunaluoma 2022.
Katanpää, autenttisin kaikista
Kustavin ulkosaaristossa, Lypertön saaren luoteisimmalla niemellä sijaitseva Katanpään linnake oli merilinnoitusketjun pohjoisin osa. Se oli Krimin sodan ajoista, 1850-luvulta lähtien ollut tärkeä osa Venäjän viestiliikennettä Suomenlahdella. Katanpää on monilta osin kuin Örö pienoiskoossa, sillä erotuksella, että Katanpään lähes koko 1900-luvun alun venäläinen sotilasrakennuskanta on säilynyt alkuperäisessä asussaan, ja se muodostaakin alueelle valtakunnallisesti erittäin merkittävän yhtenäisen rakennetun kulttuuriympäristön. Katanpää ja sen eteläpuoliset niemekkeet Pitkäkari, Ootskeri, ja Hamskeri kuuluvat nykyään Selkämeren kansallispuistoon.
Myös Katanpäällä tykkitie on keskeinen elementti linnakesaaren kulttuuriympäristössä. Kuva: TMK/S. Saunaluoma 2021.
Katanpään alueen kiinteät muinaisjäännökset, kaksi tykkipatteria (Iso- ja Pikkupatteri) bunkkereineen sekä niille johtava tykkitie, liittyvät 1900-luvun merilinnakkeen toimintaan. Myös täällä tykkitie on linnakkeelle keskeinen toiminnallinen ja maisemallinen elementti. Se kulkee Katanpään niemen halki itä-länsisuunnassa, on noin kilometrin mittainen, hieman ympäristöstään korotettu ja mukulakivin katettu. Tien viistot reunaluiskat on myös kivetty. Tykkitie alkaa idässä sataman alueelta ja päätyy lännessä keskelle Pikkupatteria. Tieosuuden puolivälistä haarautuu noin 160 m pituinen pätkä pohjoiseen, joka johtaa linnakkeen toiselle tykkipatterille (Isopatteri).
Katanpään Pikkupatteri ammuskaappeineen alkuperäisessä asussaan.Kuva: RGAVMF, julkaisussa Pakola 2014.
Pikkupatteri vuosisata myöhemmin. Kuva: TMK/S. Saunaluoma 2021.
Muut linnakkeen arkeologiset kulttuuriperintökohteet kuuluvat Katanpään myöhempään toimintaan Puolustusvoimien merilinnakkeena vuosina 1915‒1930 ja 1940‒1999 sekä oikeusministeriön alaisena vankilana vuosina 1930‒1940. Sotilasrakennelmien lisäksi kansallispuiston alueelta on rekisteröity vankila-ajan graniitinlouhintaan liittyviä kohteita, merimerkkejä, merilinnustukseen liittyviä paahuksia eli väijymispaikkoja, sekä kiviuuneja.
Suljetuista sotilaslinnakkeista vapaa-ajanviettokohteiksi
Edellä mainittujen linnakesaarten arkeologisessa kulttuuriperinnössä näyttäytyy mielenkiintoisella tavalla sota- ja vankilahistoriallisten ajanjaksojen lisäksi myös saaristolaisten ikiaikainen vuorovaikutussuhde meriluontoon. Linnakealueet ovat vapautuneet maihinnousu- ja liikkumiskiellosta melko hiljattain ja ovat nyt suosittuja retkeily- ja vapaa-ajanviettokohteita. Utööseen pääsee ympäri vuoden saariston meritien yhteysaluksella, Örööseen taas liikennöi kesäkaudella päivittäin alus ja sesongin ulkopuolella taksivene. Katanpää on toistaiseksi vaikeimmin saavutettavissa, mutta sinnekin on mahdollista päästä oman veneen lisäksi tilausristeilyllä. Henkeä salpaavan kauniiden merellisten maisemien lisäksi linnakkeilla vierailevien kannattaakin tarkastella ja ihailla myös saarten omaleimaisia arkeologisia kohteita!
Lähteet
Kirjallisuus
Pakola, Johanna. 2014. Kustavin Katanpää. Seksmiilarin portinvartija. Merimaanikko/Johanna Pakola.
Pakola, Johanna. 2009. Utön linnake. Kasarmi keskellä kylää. Turun Rannikkotykistörykmentin Perinneyhdistys ry.
Pakola, Johanna. 2008. Örö. Laidunmaasta linnakkeeksi. Turun Rannikkotykistörykmentin Perinneyhdistys ry.
Tutkimusraportit
Tuovinen, Tapani. 2013. Örö. Suojelualueen kulttuuriperintökohteiden inventointi. Metsähallitus Etelä-Suomen luontopalvelut.
Tuovinen, Tapani. 2011. Katanpää. Kulttuuriperintöinventointi. Metsähallitus Etelä-Suomen luontopalvelut.
Sähköiset tietokannat
Museoviraston kulttuuriympäristön rekisteriportaali https://www.museoverkko.fi/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti