Puutarhakalusteperinnettä 1700-luvulta. Osa 2: Varjoihin sulautuvat tuolit

Jos 1700-luvun puistomaisessa puutarhassa kulkeva halusi siirtyä istuin mukanaan auringonpaisteen, varjon, tuulensuojan tai virkistävän tuulenvireen mukaisesti, aiemmin esitelty rustiikkikaluste ei ollut siihen omiaan. Kukapa sellaista yksin tai edes kaksin raahatessaan nauttisi olostaan – kauas jäisivät puutarhan iloihin kuuluvat huoleton luonnon ihailu ja kepeä romantiikka.

Maisemapuutarha –muoti synnytti siis ilmiselvän tarpeen saada käyttöön paitsi vakituisesti paikassaan pysyviä puutarhakalusteita, myös sellaisia istuimia, joita herrasväki voisi omin voimin kuljettaa haluamaansa paikkaan.

Edvard Haytleyn maalaus englantilaisesta Montagun perheestä noin vuonna 1744. Ylhäisön maalaiselämään kuului mm seurata, miten alustalaiset ahersivat heinäniityllä.

Tähän tarkoitukseen kelpuutettiin englantilaisissa puutarhoissa jo 1700-luvun alkupuoliskolla pinnatuoli, jonka alkujuuret saatavat juontaa joko Walesin ja Irlannin kansanomaisiin istuimiin, tai kärryseppien sorvaamiin pyöränpinnoihin, jotka olisi keksitty ottaa käyttöön tuolien selkänojana. Ohuen ohuet pystypienat upotettiin istuintasoon ja niiden yläpäät vaakasuuntaiseen selkälautaan. Tämä perusrakenne on edelleen monelle tuttu eri muodoissaan:

Vasemmalla ja keskellä  noin 1800-luvun jälkipuolen tai 1900-luvun alun malleja, oikealla tehdasvalmiste 1970-luvulta. Turun museokeskuksen kokoelmat

1700-luvun aikana tuli muotiin käyttää pinnojen kehyksenä kaareksi taivutettua puuta. Nimenomaan näitä pinnatuolimuunnoksia alettiin erään arvelun mukaan välittää myyntiin Windsorin kaupungin kautta, mistä ne saivat nimen Windsor-tuoli. Toisaalta kannatusta saa teoria, jonka mukaan tuoli nimettiin Windsorin kuninkaallisen linnan mukaan - juuri siellä pinnatuolit olisi otettu puutarhakäyttöön, ja tämä arvonnousu olisi aateloinut ne kelvollisiksi kaikkien säätyläisten puutarhoissa.

Tuolista kehitettiin käsinojallisia ja korkeaselkäisiä muunnoksia, ja jotta ne sulautuisivat valon ja varjon täplittämään maisemaan luontokokemusta häiritsemättä, tuolit maalattiin pitkään nimenomaan vihreiksi -  siis aivan kuten rustiikkien oksakalusteidenkin kohdalla neuvottiin toimimaan. Alla olevista esimerkeistä näkyy näiden piirteiden lisäksi hyvin se, että tuoliin haettiin mukavuutta ottamalla istuintason muotoilussa huomioon ihmisen anatomia. 

Vasemmalla amerikkalainen windsortuoli 1700-luvun lopulta De Young -museon kokoelmista.Tuoliin on käytetty tammea, hikkoria, vaahteraa ja mäntyä. Oikeanpuoleinen noin vuonna 1750 valmistettu tuoli löytyy Victoria and Albert -museosta, kuva © Victoria and Albert Museum, London

Windsortuoli omaksuttiin nopeasti myös uudella mantereella. Monille amerikkalaisille tuoli tuo mieleen avoverannalla istuskelun, kiitospäivän aterian ja perustajaisien juhlallisen kokoontumisen allekirjoittamaan itsenäisyysjulistusta. Eikä ihme: vaikka perustajaisät on eräissä myöhemmissä tilannetta kuvaavissa taideteoksissa istutettu arvokkaampiin tyylikalusteisiin, aikalaiskuva paljastaa heidän käyttäneen nimenomaan windsortuoleja, ja sellaisia itsenäisyyshuoneen eli Independence Hallin kokoushuoneen rekonstruoidussa sisustuksessa on käytettykin.

Robert Edge Pine: Congress Voting Independence.

The True American, mahdollisesti Enoch Wood Perry nuoremman maalaus, noin 1845-1860.

Puutarhaan näyttää kuitenkin useimmiten kulkeutuneen käsinojaton tuolimalli. Alla olevan ranskalaismaalauksen tuolin keskimmäinen, ulkoneva pinna saattaa kummastuttaa, mutta sellainen on  kuvien mukaan kuulunut usean muunkin 1700-lukuisen windsortuolin selkänojaan. Kantokahva tietenkin! Täytyyhän tuolia voida kuljettaa luontevasti, survomatta sormiaan pinnojen väliin.

Louis-Léopold Boilly: Charles d'Aucourt de Saint-Just, n1800-1801.

Arthur Devis: Philip Howardin muotokuva, 1759.

Arthur Devis: Mary, Robert, Elisabeth ja Ann James, 1751.

Näyttääpä selkänoja voineen myös kokonaan kutistua yhdeksi ainoaksi pienaksi, jonka avulla huoleton herrasmies saattoi kantaa tuolia vaikka olkapäälleen nostettuna.

Arthur Devis: Tuntemattoman miehen muotokuva, 1755.

Amerikan mantereen asukkaat ovat jostain syystä jo ainakin parisataa vuotta sitten olleet viehtyneet keinutuoleihin ja keinumiseen – siinä määrin, että muualta tullut matkaaja saattoi sitä paheksua laiskuuden osoituksena. ”The nation seems so wedded to it that I see little chance of it being forsaken”, päivitteli englantilainen Harriet Martineau 1830-luvulla. Niinpä amerikkalaiset keksivät lisätä jalakset myös keveään Windsor-tuoliin. Näin syntyi Boston-keinutuoli, ”The Boston Rocker”.

Siinä muodossaan Windsor-tuolista tuli paluumuuttaja. Boston-keinutuoli näet levisi Eurooppaan uutuutena 1800-luvun kuluessa, ja meidänkin perinteiset nakkilalaiset ja urjalalaiset keinutuolimme ovat windsortuolin amerikanserkkuja.

 ***

Maria Pipping, professori Josef Pippingin vaimo kuoli vuonna 1798. Hänen perukirjassaan mainitaan huonekalujen joukossa ”puoli tusinaa valkoisiksi maalattuja sorvattuja pinnatuoleja”.  Käytettiinköhän niitä kaupunkitalon - nykyisen Apteekkimuseorakennuksen - tai kesäasunnon eli Kaarinan Kakkaraisten talon puutarhassa? Heti niiden jälkeen on listattu ”neljä telttatuolia, joissa on juhtinahkainen päällys”. Nekin kuulostavat puutarhakalusteilta! Palaan niihin seuraavassa postauksessa.

 ***

Kuvalähteenä Wikimedia Commons, ellei toisin mainita.