Järvetön Järvistensaari

Järvistensaari on outo nimi saarelle, jossa ei ole järveä, ei pienen pientäkään lampea. Paremmin nimi tuntuisi kuvaavan läheistä Kakskerran saarta, joka on kartassa muodoltaan kuin litistetty munkkirinkilä, järvi keskellä reikänä!  Kakskerrankin nimeen järven arvellaan tosin kätkeytyvän, onhan saarella ikään kuin kaksinkertainen rantaviiva ja saarelle noustaessa tullaan rantaan ”kaks kertaa”.

Viime syksyisen saarten inventointiprojektimme jälkitöiden myötä sain kuulla Järvistensaaren nimestä teorian, jolla vaikuttaa olevan vinha perä. Saarella vakituisesti asuva henkilö tiesi kertoa, että koillispään Järvisten tilan pelto on kuivatettu järvestä johtamalla vedet kalliokannaksen läpi puhkaistuun ojaan ja siitä mereen. Kalliokannas räjäytettiin ja tilalla on nyt betonista valettu silta. Jo räjäytysmetodista ja betonimateriaalista voi  arvata tämän tapahtuneen 1900-luvun alkupuoliskolla tai puolenvälin tienoilla.

Pohjana kuvankaappaus Turun karttapalvelusta

Betonisilta paikallistuu epäilemättä yllä olevaan kuvaan merkittyyn kohtaan, jossa oja viettää kohti  merta kalliokumpareiden välitse. Tiedän askeltaneeni puolijuoksua elokuisena inventointipäivänä juuri tuosta. Kiireeni kostautui, sillä en tullut valokuvanneeksi siltaa saaren historiaan liittyvänä arvokkaana rakenteena.

Järvisten tilan peltoa on kuitenkin käytetty jo ennen tuota viimeisintä kuivatustoimenpidettä. Isojakokartassa vuodelta 1786 alue näkyy mukavan kokoisena niittynä. Kartan tekstin mukaan Maarian pappila oli juuri hankkinut niityn ja koko saaren koilliskulman omistukseensa vaihtokaupalla; aiemmin palsta oli kuulunut Satavan Kaivoisten kylälle. Vaihtokaupan seurauksena Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä omistaa tänäkin päivänä maita ja rakennuksia Järvistensaaren pohjoisrannalla.

 

Kansallisarkiston digitaaliarkisto, ote Satavan Nikkilän isojakokartasta vuodelta 1786

Vuoden 1810 tienoilla pappila perusti Järvistensaaren palstalleen torpan, ja saaren koilliskulma tuli  tunnetuksi torpassa asuneiden suutarin ja sepän tarjoamista palveluksista. Pelkällä käsityöllä ei kuitenkaan eletty, vaan maatalouttakin tarvittiin, ja niittyä lienee raivattu jo tuolloin pelloksi. Suutari jättäytyi pois tästä ”käsityöläiskombosta” noin vuonna 1851, mutta seppää tarvitsevat soutivat saarelle 1800-luvun lopulle saakka. Torppa tunnettiin sepäntorppana vielä ainakin ensimmäisen maailmansodan aikoina.

Vuonna 1926 torpan silloinen asukas lunasti maan ja rakennukset omakseen, ja syntyi pienviljelytila, jolla vielä 1960-luvulla pidettiin kahta lehmää. Alla olevan kuvan kaksi lähes identtistä karttaa  vuosilta 1906 ja 1926 näyttävät, että itsenäistyneen maatilan rakennukset periytyivät torppariajalta. 

 

Kansallisarkiston digitaaliarkisto, Maarian Pappilan Järvistön palstan uusjakokartta 1906 (vas.) ja Järvisten tilan lohkomiskartta 1926

Vanhakantaisen maatalouden aikaan ennen heinän viljelyä pellossa karjan tarvitsema rehu koottiin erilaisilta luonnonniityiltä. Niityt olivat  siis varsin haluttua arvokasta omaisuutta. Ne olivat usein kosteapohjaisia, heinittyneitä ja kaisloittuneita maita, joille puut eivät olleet vielä juurtuneet. Järvisten torpan pelto on vielä joitakin satoja vuosia sitten ollut flada eli merestä vähitellen erottuva ja makeavetiseksi muutuva vesiallas. Tältä lahti on näyttänyt kolmen metrin korkeuskäyrän mukaan, siis merenpinnan ollessa kolme metriä nykyasoa ylempänä:

 

Pohjana kuvankaappaus Turun karttapalvelusta

Kun Satavan saaren keskiaikaiset kylät valtasivat muutoin metsäisen Järvistensaaren käyttöönsä, ”järvi” eli maatuva ja kaislikkoinen flada oli saaren huomattavin ja tunnusomaisin piirre – ja siitä siis nimi. Ajatelkaa, miten kaukaisia asioita nimistö kuljettaa mukanaan!