Puutarhakalusteperinnettä 1700-luvulta Osa 1. Maasta versonneet kalusteet

Eivätkö ihmiset ollenkaan istuskelleet barokkipuutarhoissa? Niin voisi luulla selattuaan läpi Ruotsin suurvaltakaudella, 1600-luvun lopulla laaditun mahtiteoksen ”Suecia antiqua et hodierna”, eli suomeksi suunnilleen ”Ruotsi ennen ja nyt”.

Kuvakirjan kuparipiirroksissa esitellään valtakunnan kaupunkinäkymiä ja etenkin sen mahtimiesten linnoja ja kartanoita. Useat kuvat kaunistelevat silloista todellisuutta, mutta tällaisinakin (ja juuri tällaisina) ne paljastavat ajan ihanteita ja tavoitteita. Piirroksissa laajojen, horisonttiin ulottuvien muotopuutarhojen leveillä käytävillä käyskentelee runsaasti väkeä ihailemassa ihmisen käden valtaa luonnon yli. Tarkoituksena, ellei peräti velvollisuutena näyttää vähintään yhtä paljon olevan oman olemuksen esillepano kuin varsinaisen puutarhan katselu. Barokin muotopuutarhat oli tarkoitettu nähtäviksi etäältä ja ylhäältä, mistä istutusten muodostamat kuviot erottuivat. Maan tasolla puutarha saattoi vaikuttaa uuvuttavan yksitoikkoiselta, mutta yhden yhtäkään penkkiä ei näytä suodun  promeneerajien helpotukseksi! Ihmekös siis, jos edustaminen alkoi uuvuttaa:

Jakobsdahlin linnan puutarhaa noin vuonna 1668 teoksen Suecia antiqua et hodierna mukaan. Ote kuvasta.

Ihan näin karua aateliston elämä ei kuitenkaan ollut. Kirjan taustatyönä tehdyistä luonnospiirroksista  paljastuu leppoisampi maailma. Leikattujen ja säleikön rajaamien lehväseinien syvennyksissä saattoi istua, ja tarpeeksi epäsovinnainen (tai epätoivoinen) hyödynsi lepäämiseen portaita ja kaiteita.

Rosensdahlin linnan puutarhassa.Johan Litheimin luonnospiirros vuodelta 1695. Kuvaa on rajattu.

Ranskalaisen muotopuutarhan huipentuman Versaillesin puistossakin oli ainakin jo 1700-luvun alkupuolella selkänojattomia istuimia – varmaankin  antiikin esikuviin perustuvia kivipenkkejä – ja puiston eräässä amfiteatteria jäljittelevässä osassa oli sovellettu ikivanhaa ruohopenkki-ajatusta eli maasta muodostettua, nurmikon peittämää istuintasoa.

Kuva John Bowlesin Versaillesin opaskirjasta Versailles Illustrated vuodelta 1726. Puisto oli tuolloin jo avattu yleisölle.

Istuskelu muuttui aateliston puutarhakävely-suoritteen varsinaiseksi kohokohdaksi kuitenkin vasta 1700-luvun maisemapuutarhan valtakaudella ja erityisesti Englannissa. Ankaralla kädellä luontoa muovaavan voiman ihailusta siirryttiin ihailemaan itse luontoa. Symmetriaa ja geometrisia muotoja alettiin vieroksua, ja puistomaisessa luonnonpuutarhassa kuljettiin kaartelevia polkuja pitkin ihailemassa reitin tarjoamia vaihtelevia näkymiä. Näköalapaikalla tai viilentävässä varjossa haluttiin pysähtyä lepäämään. Puutarhakalusteesta tuli välttämättömyys.

Eräs Kiinassa perinteisenä (erakko)filosofin istuimena pidetty kaluste tai ainakin siitä inspiroitunut idea saapui teen ja posliinin ohessa Englantiin kiinalaismuodin kuumimpina vuosina: viimeistään 1700-luvun puolivälistä saakka rakennettiin huolettoman epäsovinnaisia puutarhakalusteita, jotka tavoittelevat vaikutelmaa maasta itsestään versonneista muodoista. Tällaiset kalusteet rakennettiin puiden oksista ”sellaisina kuin Luonto ne tuottaa”. Niitä alettiin nimittää metsätuoleiksi (forest chairs), maalaisiksi (rural) tai rustiikeiksi (rustic) kalusteiksi. – Eksoottisen itämaisuuden lisäksi taustalta löytyy näet kuvitelma tällaisten kalusteiden ”talonpoikaisuudesta”. Missä voisikaan paremmin eläytyä yksinkertaiseen maalaiselämään tai filosofoida jalon villin luonteesta kuin istumalla ”luonnon muovaamalla” istuimella! Paimenidyllin ilmentymä huonekalujen maailmassa!

Jotta kalusteet sulautuisivat ympäristöönsä vielä paremmin, ne neuvottiin maalaamaan vihreiksi. Rustiikeista tuoleista julkaistiin kuvia ainakin kahdessa puusepille tarkoitetussa mallikirjassa, Robert Manwaringin vielä 1900-luvullakin uudelleen painetussa klassikossa ”The Cabinet and Chair-maker's Real Friend and Companion” (1765) ja Matthew Darlyn teoksessa ”A New Book of Chinese designs” (1754). Piirroksista oikeastaan ilmenee jo, että rustiikkimuotia alettiin pian soveltaa jäljittelemällä: aidoista oksista kokoamisen sijaan kalusteiden runko veistettiin huolella muistuttamaan kyhmyisiä oksia.

 

Kooste M. Darlyn teoksen "ANew Book of Chinese designs” (1754) kuvista. © Victoria and Albert Museum, London.

Vihreäksi maalattu tuoli tohtorinna Lettsomin ja tyttären istuimena toistaa mainiosti viereen asetettujen kaktusten muotoja.

Tuntematon: Tohtori John Coakley Lettsom perheineen Grove Hillin puutarhassa Camberwellissa, noin 1786. Wellcome Library no. 45716i  CC BY 4.0

Maisemapuutarha englantilaisessa muodossaan omaksuttiin myös muotopuutarhan kotimaassa Ranskassa  - jossa tyyliä nimitettiin englantilais-kiinalaiseksi - ja levisi muuallekin Manner- Eurooppaan. Tässä ranskalainen herrasmies on halunnut ikuistaa itsensä varmaankin lempiharrastuksessaan, puutarhatyössä. Hän rakentaa omin käsin rustiikkia sillan kaidetta:

 

Louis-Léopold Boilly: Charles d'Aucourt de Saint-Justin muotokuva noin 1800-1801. Lähde Wikimedia Commons

Oksakalusteet olivat muotia korkeimmissakin piireissä ainakin vielä 1800-luvun alkupuoliskolla. Englantilainen pilakuva vuodelta 1828 esittää kuningas Yrjö neljättä rakastajattarineen Windsorin linnan puutarhassa. Vuosisadan kuluessa oksakalusteet omaksuttiin pienempienkin maaseutuasumusten, puutarhoihin, ”cottage gardeneihin”. Rustiikkityylin suosiolle ei  tuntunut näkyvän loppua lainkaan.

"A Windsor pair / pear, full ripe" (Yrjö IV ja miss Chester), 1828 © The Trustees of the British Museum CC BY-NC-SA 4.0.

Kuva julkaisusta "The Horticulturist and journal of rural art and rural taste Year 1846". Lähde Wikimedia Commons

Amerikkaan rustiikkityyli harppasi siirtolaisten mukana noin vuoden 1840 paikkeilla. Siellä, postimyynnin ja massatuotannon luvatussa maassa, se saavutti valtaisan suosion. Jo ainakin 1870-luvulla rustiikkikalusteita ja muita oksista koottuja puutarhan somisteita sai ostaa valmiina, ja 1900-luvulla lopulta teollisesti valmistettuina vakiomalleina. Vakioidun muodon takasivat tuoreina pysyvään muotoon taivutetut ja kemiallisesti käsitellyt hikkorinoksat. 

Kuvakoosteessa vasemmalla lehti julkaisusta "Dreer's garden calendar 1884" ja oikealla julkaisusta "B.K. Bliss & Sons' abridged catalogue and gardeners' almanac for 1874". Molempien lähde Wikimedia Commnons 

Oksakalusteet löysivät tiensä Suomeenkin. Mustialan kartanon puutarhuri Klas Stening kertoi Finska Trädgårdsodlaren –lehdessä vuonna 1908, miten kartanon mailla asunut torppari Maunu Näkiö alkoi 1860-luvulla valmistaa oksakalusteita. Forssalainen kauppaneuvos Wahren oli Englannissa käydessään ihastunut rustiikkityylisiin istuimiin ja tilasi käsistään kätevältä torppari Näkiöltä vastaavan kaluston. Koko loppuikänsä ”Maunu-ukko” sitten niitä saikin valmistaa, sillä kauppaneuvos otti huolekseen valmiiden tuotteiden levittämisen, ja kysyntää riitti. Näitä ”Näkiö-kalusteita” levisi tällä tavoin ympäri Suomen ja  Steningin mukaan niitä myytiin Venäjälle ja Saksaan saakka.

 

Steningin  artikkelin kuvitusta. Lähde Helsingin yliopiston kirjaston digitoidut aikakuslehdet.

Stening halusi kirjoituksellaan palauttaa oksakalusteet arvoonsa ja suositti niitä painavien, kalliiden ja usein ympäristöönsä  sopimattomien valurautakalustojen sijaan. Hyvällä maulla tehtyinä ja oikeaan paikaan sijoitettuna erityisesti koivuiset kalustot päihittäisivät rautaiset tehdasvalmisteet. Tekstistä on aavistettavissa hienoinen suomalaiskansallinen agenda.

Vaikka hyvin tehdyt ja hoidetut oksakalusteet kestivät Steningin mukaan kymmeniä vuosia, meidän päiviimme asti ei ole tainnut säilyä aitoa esimerkkiä suomalaisesta 1800-luvun rustiikkityylistä. Vain kuvista niitä löytää, ja sen lisäksi epäsuoralla tavalla. Puutarhakalusteita alettiin nimittäin valmistaa valuraudasta jo 1800-luvun alussa, ja on hauska huomata, miten rautakalusteiden mallit noudattivat aluksi puisten antamia esikuvia. Vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla jäljittelystä irtauduttiin, ja alettiin hyödyntää valmistusmenetelmän, valamisen omimpia etuja. Valamalla pystyttiin valmistamaan pikkutarkkoja koristaiheita, joilla ei enää ollut suoraa esikuvaa varhaisempien puisten kalusteiden maailmassa. Rustiikkimallit säilyivät silti tuotannossa näiden runsauttaan rönsyävien muotojen rinnalla 1900-luvulle asti.

Tätä kautta, valurautaan ikuistettuina meilläkin on jäljellä aitoja rustiikkisuosikkeja. Tässä kolme puutarhatuolia ja pöytä vuonna 1859 perustetun AB Åbo Järnmanufakturin eli Turun Rautateollisuus Oy:n mallistosta:

Turun museokeskuksen arkisto.

Monet muistavat myös varmasti vielä nämä puistojen penkit! Kuvan penkkiyksilön värivalinta suorastaan huomauttaa, että nämäkin istuimet todellakin pohjautuvat oksakalusteisiin, 1700-luvun alkupuolelta asti tunnettuun puutarhakalustemuotiin.