Lastenkirjoja Päivänpirtistä

Toista hyllymetriä turkulaisten päiväkotien käytössä olleita 1900-luvun puolivälin lastenkirjoja joutui kodittomiksi viime vuonna ja ehti päätyä jo roskalavalle saakka. Sieltä valveutunut arkistonhoitaja pelasti kirjat, ja alkoi etsiä niille uutta sijoituspaikkaa. Kunnoltaan nämä hylätyt ovat jo sellaisia, ettei niitä voitu toimittaa kirjastoon. Monet on paikattu teipein ja kontaktimuovein ja osa luettu irtolehdiksi asti.

Kuluneisuuden perusteella Anni Swanin sadut ovat olleet suosikkilistan kärjessä:

Kirjoille löytyi sija museokeskuksen Kuralan kylämäestä, jossa niitä vastedes voidaan käyttää tapahtumien, työpajojen, kurssien ja kaikenlaisen toiminnan lähdeaineistona. Tietenkin niitä ilmestyy myös yleisön katsottavaksi ja luettavaksi Iso-Kohmon 1940-50-luvun interiöörissä tai Vähä-Kohmon koululuokassa.

Monessa kirjassa on sitä käyttäneen lastentarhan eli nykykielellä päiväkodin omistajanmerkki. Usein toistuu monen entisen turkulaislapsen tuntema maineikas nimi, PÄIVÄNPIRTTI:

Vuonna 1899 toimintansa aloittanut Päivänpirtti on Turun vanhin suomenkielinen lastentarha, joka sitä paitsi toimii edelleen. Se sijaitsi alkuvuosinaan Itäisellä Pitkälläkadulla, ja muutti vuonna 1920 nykyiselle paikalleen Kallelankatu 3:een, entiseen Karlborgin huvilaan. Paitsi Kallelankadun päiväkotina, se tunnettiin nimellä Kansanlastentarha nro 1. Nimestä kuultaa ilmi yksi varhaiskasvatuksessa jo alusta asti mukana ollut periaate: päivähoito oli tarkoitettu ”kaikille lapsille ja kaikille yhteiskuntaluokille”.

Sympaattisen Päivänpirtti-nimen keksi turkulaisen lasten varhaiskasvatuksen grand old lady Ester Melander aloittaessaan työnsä lastentarhanopettajana Kallelankadulla vuonna 1924.  Nimen taustalla on  päiväkotirakennuksen otollinen sijainti ilmansuuntien suhteen. Aurinko valaisi etenkin suurta salia, jonka ikkunoista sai katsoa lastentarhan omaa puutarhaa.

Vuodesta 1940 Melander johti Kansanlastentarha nro 2:a eli Sirkkulaa osoitteessa Kauppiaskatu 17. Museokeskukseen tulleen aineiston joukossa ovat myös Melanderin laatimat lastenlaulukirjat "Päivä paistaa" sekä "Laulu raikuu", joista löytyvät mm hänen Päivänpirtille ja Sirkkulalle säveltämänsä nimikkolaulut. Hellyttävä aarre on mahdollisesti juuri Päivänpirtissä käytössä ollut ja Melanderin omalla käsialalla kirjoitettu laulu- ja nuottikirja. Sen selvästi ahkeraan lehteillyille sivuille on talletettu Päivänpirtin laulun lisäksi myös sen sivurakennuksen Pikkupirtin oma laulu ja vuonna 1935 pidettyyn lastentarhakokoukseen sävelletty tervetuliaislaulu.

Päivänpirtin ja muiden Turun lastentarhojen toiminnassa on alusta asti ollut kyse varhaiskasvatuksesta, toiminnan esikuvana käytetyn Friedrich Fröbelin osallistavan ja käytännön taitoja korostavan kasvatusopin henkeen. Kirjoja luetteloidessa oli hauska huomata joidenkin pyrkimysten pysyneen vuosikymmeniä samoina. Esimerkiksi vinkeästi nimetty kirja ”Valkotakkisten talossa” lievittää lasten sairaalapelkoja, aivan samaan tapaan kuin nykyinen lääketieteen opiskelijoiden ylläpitämä, päiväkodeissa vieraileva ”nallesairaala”.

Toiset asiat ovat kuitenkin kääntyneet päinvastaisiksi. Nykyisestä tasa-arvoistavasta sukupuolisensitiivisestä varhaiskasvatuksesta ei toden totta ollut tietoakaan näiden kirjojen käyttöaikana! Tytöt olivat tyttöjä ja pojat poikia, ja molempia luotsattiin tulevaisuutta kohti tarjoamalla sukupuolelle soveliaiksi katsottuja toimintamalleja:

Suorastaan tyrmistyttävästi vaaleaa ihonväriä ihaileva on kertomus ”Afrikan veitikoista”, jotka onnekseen ”eivät olleet niin mustia kun neekerit tavallisesti ja tämä johtui siitä, että he antoivat kunnollisesti pestä itsensä päästä kantapäähän”. Elefanttimuori Jumbinan pestessä poikia heidän ihonsa ”sai päivä päivältä yhä kauniimman värin”:

Myöskään ihmisen näkemistä luonnon itseoikeutettuna herrana ei enää niellä kyseenalaistamatta. Näiden kirjojen maailmassa kana tarjoutuu munimaan rikki menneen munan tilalle uusia - siis puolustamatta ollenkaan oikeuttaan hautoa niistä jälkeläisiä - ja aseella varustautunut pikku poika hallitsee eläinten valtiaana hirmuisista hirmuisimpiakin, sutta ja karhua. 

Juuri tällaisista havainnoista herää historian taju. Arki, arvot ja asenteet muuttuvat useimmiten vaivihkaa, ja vasta kun tarpeeksi aikaa on kulunut, muutoksen tajuaa tapahtuneen. Havahtuu  ihmettelemään, että "minähän elin jo silloin, kun asiat olivat näin, mutta nyt se tuntuu unennäöltä!" Esineistä ja ilmiöistä avautuu ovi toiseen aikaan.

Etikkaa negatiiviarkistossa

Turun museokeskuksen negatiiviarkistossa havaittiin jo jokin aika sitten etikan hajua. Haju paikallistettiin ensin Turun Sanomien kokoelman negatiiveihin. Myöhemmin haisevia negatiiveja löytyi myös muualta.

Etikkasyndrooman vaurioittama negatiivi TS2117 emulsiopuolelta kuvattuna. Filmipohjan kutistuminen on aiheuttanut myös emulsion rypistymisen ja irtoilun. 

Turun museokeskuksen negatiiviarkistossa tehtiin taipuisiin filmeihin kohdistuva kuntokartoitus syksyllä 2016. Metropolian paperikonservaattoriopiskelijoilta tilatun työn tarkoituksena oli ensisijaisesti kartoittaa selluloosa-asetaattinegatiiveissa esiintyvää etikkasyndroomaa, jota oli jo aiemmin arkistossa havaittu. Selluloosa-asetaattifilmiä on ollut käytössä 1920-luvulta 1950-luvun lopulle saakka. Se kehitettiin korvaamaan nitraattifilmit, joiden ongelmana oli ollut paloherkkyys.

Etikkasyndroomassa filmipohja alkaa kutistua ja siitä haihtuu etikan hajuista kaasua. Kuvapinnalla tämä näkyy ensin aaltoiluna ja myöhemmin emulsiopinnan hajoamisena, kun pohjan ja emulsion väliin muodostuu kuplia. Lopulta filmipohja ja kuvaemulsio irtoavat toisistaan siten että kuvainformaatio saatetaan menettää.

Selluloosa-asetaattifilmien säilyminen edellyttää vakaita, sopivan kuivia ja kylmiä säilytysolosuhteita ja laadukkaita happovapaita säilytysmateriaaleja. Museokeskuksen valokuva-arkistossa pyritään pitämään lämpötila 18 asteessa ja suhteellinen kosteus 35 prosentissa, mutta valitettavasti vanhoissa arkistotiloissa olosuhteet eivät pysy vakioina vaan vaihtelevat huomattavasti sääolosuhteiden mukaan. Kesällä arkistossa koetaan jopa 28 asteen hellettä ja talvipakkasilla suhteellinen kosteus laskee lähelle kahtakymmentä. Nämä vaihtelut ovat erittäin epäedullisia kaikille valokuvamateriaaleille ja kiihdyttävät erityisesti etikkasyndroomaa. Säilytyslämpötilan laskeminen 5-10 asteeseen hidastaisi prosessia merkittävästi ja kylmäsäilytys alle viidessä asteessa voisi pysäyttää tuhoutumisen käytännössä kokonaan.

Kuntokartoituksessa kemiallista vaurioitumista havaittiin osassa selluloosa-asetaattifilmeistä. Jatkoseuranta on tärkeää, sillä todennäköisesti syndroomaa esiintyy vastakin. Negatiivit, joissa vaurioita on havaittu, pitäisi eristää, jotta haihtuvat kaasut eivät saastuta muuta valokuva-aineistoa.

Kuntokartoituksen seurauksena Turun museokeskuksen valokuvakokoelmien akuuteimmassa vaarassa olevat negatiivit digitoidaan, luetteloidaan ja pakataan uusiin hapottomiin säilytysmateriaaleihin. Eri materiaalit, kuten lasinegatiivit ja taipuisat filmit erotellaan toisistaan. Osa aineistosta siirretään toisiin tiloihin, jotta filmimateriaalia saadaan pakattua uudelleen väljemmin nykyvaatimukset täyttäviin materiaaleihin.

Vanhat taipuisat filmit vaurioituvat väistämättä ajan kuluessa. Oikealla säilytyksellä vaurioituminen saataisiin kuitenkin hyvin hitaaksi. Museokeskuksen valokuva-aineisto odottaa selkeästi parempia tiloja, joissa myös kylmässä säilyttäminen olisi mahdollista.

Hotelli Seurahuoneen baari Humalistonkatu 2:ssa. Negatiivista TS2117 tehdyssä digitaalisessa kuvassa vauriot näkyvät verkkomaisena pintana. Turun museokeskus / Turun Sanomat.

Minna Ijäs
tutkija, valokuvakokoelma

Mielenterveyshoidon terapiamuotoja 1900-luvulla

Suhtautuminen mielenterveyspotilaisiin on muuttunut merkittävästi 1900-luvun kuluessa. Tämän huomaa esimerkiksi perehtymällä Halikon sairaalan historiaan. Halikon mielisairaala aloitti toimintansa vuonna 1926, mutta sen perustamista oli pohdittu 1900-luvun alkuvuosista lähtien, sillä mielenterveyden hoidon koettiin olevan huonolla tolalla. Mielenterveyspotilaat olivatkin yhteiskunnassa heikko-osaisimpia: suhtautuminen heihin saattoi olla tylyä, ennakkoluuloista ja jopa julmaa.

Yksi tärkeä seikka mielisairaalan toiminnassa oli saada mielisairaat ihmiset tuntemaan olevansa osa jotakin yhteisöä. He eivät välttämättä olleet esimerkiksi oikeustoimikelpoisia, mikä saattoi aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta yhteiskunnassa. Yhteisö, johon he saattoivat huomata kuuluvansa, oli tässä tapauksessa mielisairaala. Ympäristö oli kodinomainen ja omavaraisen sairaalan tärkeänä osana oli työterapia sen eri muodoissa. Sairaalalle ostettiin maatiloja, joista yhdistettiin sairaalalle suuri maatila peltoineen, metsineen ja eläimineen.

Sairaalalla oli hevosia, lehmiä, kanoja ja sikoja. Maanviljely ja puutarhaviljely toivat myös osaltaan ruokaa pöytään. Metsästä kaadettiin puuta omaan käyttöön ja myyntiin. Työssä potilaat tekivät yhdessä työtä yhteisen päämäärän eteen. Sen ajateltiin lujittavan yhteisöllisyyttä ja tuovan potilaalle onnistumisen tunteita. Lisäksi fyysisten ponnistusten ajateltiin avaavan mielen lukkoja ja tuovan mielekästä sisältöä elämään. Kun hoitoajat olivat pitkiä, ehti potilas mahdollisesti nähdä vuoden kierron useaan kertaan sairaalan maatilalla ja osallistua sen mukanaan tuomiin töihin. Lisäksi potilaat työskentelivät sairaalassa pihatöissä, käsityöverstailla ja -saleissa sekä osastoilla ja keittiössä henkilökunnan apuna. Työssä noudatettiin tarkasti ajan sukupuolirooleja ja sitä, mikä nähtiin sopivana työnä naiselle ja mikä miehelle. Työterapiaa pyrittiin soveltamaan kaikkiin potilaisiin mahdollisuuksien mukaan.

Potilaita pihatöissä Halikon sairaalassa.

Yhteisöön kuulumisen lujittamisen pyrkimys näkyi merkittävästi perhehoitoterapiassa, jota Halikon sairaalassa harjoitettiin 1940-luvulta 1960-luvulle. Siinä potilaita sijoitettiin lähialueiden taloihin asumaan. Sairaalan henkilökunta tarkisti ja seuloi sopivat talot tarkoitukseen. Taloille maksettiin potilaan ylläpidosta ja potilas itse työskenteli talossa saaden työstään pientä uutteruuspalkkiota. Hoidon olennainen ehto oli, että potilas sai syödä samassa pöydässä muun perheen kanssa. Sairaalan lääkäri kiersi talot läpi kerran kuukaudessa ja hoitaja vieraili kerran viikossa vaihtamassa likapyykin puhtaaseen. Terapiamuodosta luovuttiin, kun suojatyö ja avohoito alkoivat alueella kehittyä. Perhehoitoterapia jos jokin kuvastaa ilahduttavasti muutosta ihmisten suhtautumisessa mielenterveyspotilaisiin. 

Halikon sairaalan historiaan voi perehtyä Turun Lasarettimuseon näyttelyssä, joka on esillä Tyksin T-sairaalassa, 3. kerroksen G-aulassa 24.9.2017 asti.

Lihatonta läskisoosia

Marketin hyllyjen välissä, melkein uuvahtaneena mutta nyhtökauraa yhä edelleen sinnikkäästi etsivänä asiakkaana mietiskelin sitä, miten lihasta on 1900-luvun lopulla tullut jokapäiväinen hyödyke. Aiemmin paistin tai pihvin tapainen kokoliha oli pyhän ja juhlan ruokaa, ja ennen pakastimien keksimistä maaseudulla saatiin tuoretta lihaa vain syksyllä teurastusaikaan. Muutoin sitä vuoltiin pitkin vuotta säästeliäästi tiinuun suolatuista paloista. Ja sen lisäksi on eletty pulakaudet, jolloin koko kansa vietti lihatonta aikaa - ei pelkästään lokakuuta.

Kuva Turun museokeskus / Martti Puhakka

Museokeskuksen kohta kolmekymmenvuotiaassa ”elävän historian kylässä” Kuralassa on ehditty havainnollistaa viime sotien jälkeistä maalaisarkea mm valmistamalla ruokaa, oikeasti, satoja ja taas satoja kertoja. Eikä tietyn ikäinen asiakas juuri tehokkaampaa siirtymää hajumuistojen

avulla menneeseen voi saadakaan kuin aistimalla kypsänä kuplivan läskisoosin, muhevan lanttulaatikon tai liinan alla jäähtyvän tuoreen ruisleivän tuoksun porstuaan ja ulko-ovelle saakka! 

Vuosien varrella tuvassa on porissut ja pihissyt varmaankin tuhannen vanhan reseptin mukaan valmistettu ruoka, läskisoosi kunniasijalla niiden joukossa. Mutta pula-ajan ankaruudessa aito läskisoosi sai jäädä tekemättä niissä kodeissa, joissa ei voitu kasvattaa omaa kesäpossua ties missä eteiskomerossa, tai jolla ei ollut suhteita sellaista jaloa taitoa harjoittavaan tahoon. 

Lihalle etsittiin siis silloinkin kuumeisesti korvikkeita. Kumma kyllä, sellaisina ei käytetty nykyisin tiedettyyn tapaan ravintoarvoltaan vastaavanlaisia eli proteiinipitoisia papuja ja herneitä. Ehkäpä tavoitteena olikin määrä, ja kasvimaan oli laskettu tuottavan neliötä kohti runsaimmin syötävää massaa, kun siihen kylvettiin juureksia. Sillä juuri niitä pula-ajan resepteissä suosittiin. 

Hain käsikirjastostamme esille Iso-Kohmon ruoanlaiton tutun perusopuksen: Varsinais-Suomen marttapiiriliiton kokoaman kirjan ”Varsinaissuomalainen ruokaperinne 1930 - 1950-luvuilla.

Sieltä löytyy lihakastikketta korvanneen punajuurilisäkkeen ohje:

Aivan kuten nykyinen nyhtökaura pyrkii jäljittelemään lihan syyrakennetta ja suutuntumaa, myös  1940-luvun punajuurilisäke yritti ulkonäollään ja valmistustavallaan korvata lihakastiketta. Aidon aineen puuttumisen arveltiin silloinkin kirpaisevan vähemmän, jos korvike muistutti korvattavaa mahdollisimman paljon. Kahvi on tästä mainioin esimerkki - melkein mitä tahansa paahdettua siementä tai juurta on aikojen kuluessa jauhettu ja juotu, kuvitellen ruskean kuuman juoman edes hiukkasen maistuvan kahvilta.

Pula-ajan korvikekeksinnöt voi nykyisen yltäkylläisyyden keskellä kääntää voitoksi. Jo aikaa sitten huomattiin, että niukkuuden sanelema vähärasvainen ja kuitupitoinen kasvisravinto on terveydellemme eduksi ja sopii laihduttajalle. Nyttemmin sen voi todeta täyttävän myös eettisyyden ja ilmastoystävällisyyden kriteereitä.  

Vegaanitrendiin ja tammikuun vegaanihaasteeseenkin pääsee mukaan, kun muuttaa punajuurilisäkkeestä Iso-Kohmon käyttöön muotoutuneen ”lihattoman läskisoosin” eli punajuurikastikkeen ohjetta hieman:

 Tämä siis vinkkinä niille kaltaisilleni, jotka edelleen ovat vailla nyhtökauran käyttökokemusta.