Hyvää Turun palon päivää

Vanhasta Turusta kiinnostuneiden mielissä kaupungin palo 4. – 5.9.1827 on aina ajankohtainen, ei siitä eroonkaan pääse. Tänä kesänä aihe on kiinnostanut laajempaakin joukkoa, kun palon syitä mielikuvituksen vapaudella tulkitseva Mike Pohjolan romaani ”1827” ilmestyi markkinoille.

Luettuani romaanin lomahuvina etsiydyin tietenkin heti vanhan tutun ja raudanlujan tutkimuksen, Svante Dahlströmin ”Turun palon” ääreen, ja siitä edelleen Kansalliskirjaston digitoitujen sanomalehtien pariin löytääkseni aikalaiskuvauksia paloa seuraavilta päiviltä.

Mutta sanomalehtiä ei tuohon aikaan tietenkään julkaistu sellaisia määriä kuin nykyisin, eikä niiden ilmestymisen eteen tehty töitä yötä päivää. Tieto palosta kiidätettiin suuriruhtinaskunnan pääkaupunkiin Helsinkiin toki heti, ja sikäläiseen Finlands Allmänna Tidningiin laadittiin lyhyt tiedote asiasta. Se ehti syyskuun kahdeksannen päivän numeroon:

Kuulopuheina versiot tapahtumien kulusta saavuttivat varmasti useat lehden lukijat jo ennen kuin ilmestyi hartaasti odotettu syyskuun 13. päivän numero, jossa saatiin pidempi, silminnäkijän kuvaus katastrofista (olen liittänyt sen postaukseni loppuun). Kirjoittajan nimeä siinä ei mainita. Hänen kuvauksensa rakennuksista, jotka ”yksi toisensa jälkeen vajosivat kuin auenneisiin tulivuoriin”, ja jäljelle jääneestä ”kammottavasta tuhansien savupiippujen metsästä” onnistui varmasti johtamaan ajan uskonnollismielisten lukijoiden ajatukset kiirastulen kauhuihin.

Gustav Finnbergin piirros kuvaa tilannetta heti palon jälkeen. Lähde Wikimedia Commons.

*

Juuri tänä aamuna, syyskuun viidentenä eli palon toisena päivänä Turun kadut olivat vielä liian kuumat kulkea. Palo eteni yhä kaupungin laitoja kohti ja keskikaupungin palopesäkkeet puhkesivat ajoittain uuteen roihuun. Turun kukkulat ja pellot tulliaidan molemmin puolin olivat täynnään kodittomiksi jääneitä ihmisiä ja eläimiä, tavarakuormia ja yksinäisiä esineitä. Hiiltyneitä papereita, seteleitä ja muuta kevyttä oli lentänyt lähiseuduille, jopa Sauvoon saakka, ja satanut siellä alas kummallisena lopun aikojen viestinä.

Yksitoistatuhatta ihmistä oli jäänyt kodittomiksi, ja suuri osa heistä myös vaille omaisuutta. Paloa paettaessa mukaan oli usein osunut vain toisarvoista tavaraa, kun valmistautumattomuus ja kauhu olivat saaneet pakenijat sieppaamaan mukaansa sen, mitä käsille sattui. Palon laajetessa nekin, jotka olivat jo luulleet päässeensä turvaan, päätyivät yhä uudelleen pakenemaan kauemmas, ja kertaalleen pelastettujakin esineitä jäi heitteille.

 ”Mäillä ja pelloilla, kaduilla ja kujilla vaelsivat aiemmin rikkaat ja hyväosaiset kurjien ja vaivaisten kuhinassa, nyt yhtä säälittävinä”, maalaili sanomalehteen kirjoittanut.  ”Kirjava ihmismassa, leikkiviä lapsia ja itkeviä naisia, kehtoja ja ruumisarkkuja, kaikenlaisia ja -kuntoisia taloustavaroita, kotieläimiä ja siipikarjaa velloi toisiinsa sekoittuvina ryhminä”, kuvaili puolestaan Nils Henrik Pinello iäksi mieleensä syöpynyttä näkyä.

Tänä aamupäivänä palo eteni vielä kohti Kerttulinmäkeä ja tuhosi Hämeenkadun  ja Uudenmaankadun rajaaman osan kaupungista. Uusia kodittomia liittyi kukkuloiden väkimassoihin ja lisää liian painavia tavarakuormia hylättiin liekkien saaliiksi. Joen toisella puolella alkoi samaan aikaan tuhoutua kaupungin Eteläkortteli, jota vallinnut tuulen suunta oli tähän asti suojellut.

Kello kolmelta tänä iltapäivänä etenevät roihut viimein tukahtuivat. Eteläkorttelia uhannut palorintama saatiin rajattua nykyisen Aurakadun paikkeille. Illalla joillekin palaneille kaupungin kulmille saattoi jo uskaltautua katukivien viilennyttyä. Palopesäkkeet toki roihusivat vielä monta päivää tämän jälkeen, ja viikkojenkin päästä jokin raunio saattoi äkkiä romahtaa ja henkäistä uumenistaan korkeita liekkejä.

Tulimeren kajo yössä, savu ja tuulten riepottamat nokiset riekaleet olivat tuoneet viestin tapahtuneesta lähiseudulle jo tapahtumien alkuvaiheessa. Ja koska ihmismieli oli silloin sama kuin nykyään, alkavaa pakolaisvirtaa vastaan, kohti kaupunkia kiiruhti pitkin päivää lähiseudun väestöä töllistelemään onnettomuutta ja onnettomia.

Osaa heistä varmasti kannusti sääli ja halu auttaa. Iltaan mennessä raunioiden jäänteistä ja pelastetuista irtaimesta kyhätyissä kojuissa, mutta myös lähiseudun maalaistaloissa majaili sadoittain ja sadoittain niitä, joilla ei ollut muuta sijaa.

Kuudentena syyskuuta – huomenna – kaupunki perusti palovahinkokomitean, jonka lyhytikäiseksi hätäavuksi tarkoitettu toiminta jatkui lopulta seuraavat yhdeksän vuotta. Komiteaan kuului viisitoista jäsentä eri yhteiskuntaluokista. Aluksi komitea keskittyi huolehtimaan saapuvien avustusten vastaanotosta ja jakelusta sekä hankkimaan asuinsijat niille, jotka eivät olleet omin voimin sellaista saaneet. Palovahinkokomitea otti myös haltuunsa heitteille jääneen ja ryöstöiltä säästyneen irtaimen, jota yritettiin myöhemmin palauttaa omistajilleen.

Ote Jacob Wallinin Oulun paloa 1822 kuvaavasta taulusta. Lähde Wikimedia Commons

*

Turun omista kolmesta sanomalehdestä Åbo Underrättelser ja Turun Wiikko-Sanomat lakkasivat palon vuoksi ilmestymästä yli vuoden ajaksi, mutta ensimmäinen palon jälkeinen Åbo Tidning –lehti julkaistiin jo lokakuun 13:ntena, vaikka lehteä painava Frenckellin  & Pojan kirjapaino oli sekin palossa tuhoutunut.  

Ensimmäiseen palon jälkeiseen numeroon painettiin mm Pyhiinvaelluslaulu-niminen runo,  josta ote alla.  - Kohtele kultaa kuin multaa, sillä kaikki maallinen tulee tuhoutumaan, lohdutti lehti lukijaa.

Seuraavien kuukausien ajan jokaisessa numerossa eli kahdesti viikossa julkaistiin palon jälkiselvittelyyn tai jälleenrakentamisen alkuun liittyviä ilmoituksia. Poliisikamari kehotti puhdistamaan kadut sorakuormista, koska entisiä tonttejaan innokkaasti tutkivat turkulaiset olivat kasanneet purkujätteet ensi hätään kaduille. Tuomiokirkon uuden katon rakentamisurakka huutokaupattiin, virastot ja laitokset alkoivat toimia väliaikaisissa tiloissa, kauppiaat ilmoittivat tuotteistaan, käsityöläiset kertoivat paluustaan ja verstaansa uudesta sijainnista.  

A.G Sjöström alkoi kerätä tilauksia julkaistakseen jouluksi runokokoelman ”Taflor af vådelden i Åbo” (se tosiaan ilmestyi! ), ja joulunaluspäivinä Frenckellin kirjapaino alkoi myydä litografiana Finnbergin piirrosta tuhoutuneesta Turusta (kuva ylempänä) sekä mikä mielenkiintoista, ottaa vastaan tilauksia kuuden piirroksen sarjasta, joka esittäisi palanutta Turkua eri suunnilta nähtynä. Mahtoiko sarja koskaan valmistua?

Suurin osa loppuvuoden 1827 ilmoituksista koski kuitenkin palon melskeessä kadotettua omaisuutta. Kuka kaipasi kirjoituspiironkinsa yläosaa papereineen, kuka ruskeaa sortuuttitakkiaan, kuka hopeisia lusikoitaan, kuka kadonnutta patjaansa. Joku toivoi takaisin silkkihuiviaan, joku seinäpeiliään, joku päivänvarjoaan, joku savussa vahingoittunutta italialaista hattua. Yhdeltä oli kadonnut petsattu piippuhylly, toiselta mahonkinen pelipöytä, kolmannelta värjättyjä kerrattuja villalankoja. Eräältä olivat hukassa tuolien istuintyynyt, eräältä punaiseksi lakeerattu vaateharja, eräältä taas merenvahapiippu ja kaksi kookospähkinänkuoresta tehtyä tarjoilukauhaa – varmaankin merenkulkijan muistoja. Piispanpellolle kadotettuja kultasormuksia peräänkuulutettiin, ja joku jopa toivoi saavansa takaisin kukkaronsa rahoineen päivineen. Lieneekö niin rehellistä löytäjää, että olisi sellaisen pannut koskematta talteen?

Mutta ilmoituksia löydetystä omaisuudesta julkaistiin suunnilleen yhtä paljon kuin kadotetusta. Liikuttavimpia löytöjä ovat kultaseppä Norringin pellolle nököttämään jätetty topattu tuoli ja eräs soikea jauhovakka, hiukkanen jauhoa sisällään.

Turun museokeskuksen kokoelmiin kuuluva, paperista leikattu siluettikuva kantaa Turun palon muistoa. Palavia rakennuksia sekä tikkaineen ja ämpäreineen sammutustöissä huhkivia ihmisiä esittävää kuvaa kiertää teksti DU FORDOM STOLTA STAN MED MURAR UTAF STEN TILL ASKA BRUNNIT HAR OCH ÖDE LIGGER REEN. Kuvan alla on päivämäärä 4/9 1827.

*

Silminnäkijän kertomus lehdessä Finlands Allmänna Tidning, 13.9.1827: