Karmiva kuukauden esine

Runoilija tiivistää vuodenajasta jotain olennaista:

”...hiiret palaavat miehistyneinä

autioilta pelloilta

mikä meteli

öiseen aikaan!

Hiirenloukku paukkuu

Syksy.”  *

Niin, raadollista ja julmaa se on, oman ravintovaraston puolustaminen hyökkääjiä vastaan, jotta itse selviäisi yli talven. Sitä ihmislaji on joutunut varmasti tekemään ikänsä kaiken. Niinpä hiirenloukku on sellainen juhlapuheissa sivuutettu nöyrä palvelija, arkisuudessaan häveliäästi vaiettu esine, joka on kuitenkin omalta osaltaan mahdollistanut ihmisen kulttuurin kehittymisen… aijai, nyt alkaa hellä ironiani mennä yli äyräiden. Mutta eräässä mielessä hiirenloukku on esine minun makuuni: arkisista arkisin, näkymättömästä nähdyksi nostamisen arvoinen.

Hiirenloukku pääsikin helmikuun esineeksi Brinkkalan kirjakaupan vitriiniin. Käykää katsomassa, siellä tämä tehopyydys esiintyy:

Kuva: Mikko Kyynäräinen / Turun museokeskus

Kyseessä lienee kotitekoinen tai ehkä jossain nyrkkipajassa käsityönä valmistettu esine. Puupalaan on porattu neljä onkaloa, joiden perukkaan syötti asetetaan. Jokaisen onkalon suulle asettuu rautalankalenkki, joka pääsee liikkumaan pystysuunnassa. Lenkkiä pitelevä joustava rautalankavipu jännitetään ohuella narulla tai langalla sitoen vaaka-asentoon, ja kun syötin luo pyrkivä eläin jyrsii langat poikki, vipuansa laukeaa. Kuvassa vasemmanpuoleinen onkalo on pyyntikunnossa. Viereisen viritys on kesken: puuvillalangan sitomisen ajaksi rautalankavipu on kiinnitetty koukulla.

En voinut olla hiukan penkomatta patenttitietokantoja siinä toivossa, että löytäisin esineelle keksijän. Tämähän ei suinkaan ole se alkukantaisin ja ainoa hiirenpyydysmalli, vaan aika pitkälle ajateltu ja tehokkuudessaan eläimelle armeliaaksi tarkoitettu. Tehokkuuteen on pyritty myös laajentamalla pyydys sarjamalliksi. Neljä hiirtä voi mennä ansaan, ennen kuin se täytyy tyhjentää.

Patenttien pengonta johdatti Ruotsiin, missä A. G. Karlsson sai vuonna 1921 patentin hiirenloukulleen:

Vuonna 1924 Karlssonin maanmies S. J. Johansson patentoi loukun, jonka vipumekanismi vastaa museon hiirenloukussa käytettyä. Mukana on siitä poiketen kuitenkin myös sidontalangan varastopuola.

Nykyisinkin tuttu jousiloukku näyttää keksityn tai ainakin ensinnä patentoidun Amerikassa 1894:

Jousiloukusta on lukuisia kehitelmiä. Alla eräs museokeskuksen kokoelmista. Syötti asetetaan langan ympärille niin, että hiiri tulee syödessään jyrsineeksi sen poikki.

Ennen jousiloukkuja ansat ilmeisesti useimmiten vangitsivat hiiret elävinä tai johdattivat hukkumaan vesiastiaan. 

Kaksi  elävnä pyytävää loukkua museokeskuksen kokoelmista. Molemmissa ovi sulkeutuu, kun hiiri  alkaa syödä häkin perälle ripustettua syöttiä. Ripustinlangan liikahdus vapauttaa mekanismin.

1800-luvun sanomalehdistä löytyy mainintoja rautalankaisista häkeistä tai "merroista", mutta kilpailu loukkumarkinoilla johti ilmeisesti myös kirjavaan valikoimaan pyydyksiä, joissa eläin joutui kitumaan vangittuna odottaen lopullista kohtaloaan. Näitä barbaarisia kidutusvälineitä paheksui Hufvudstadsbladetissa vuonna 1875 julkaistun tekstin kirjoittaja, joka pyytää eläinsuojeluyhdistystä muistamaan hyötyeläinten lisäksi myös haittaeläinten kärsimyksiä: 

Ehkäpä jousiloukut ovatkin vastaus tällaiseen tarpeeseen minimoida eläimen kärsimys, ilmaus ihmisen eettisestä heräämisestä? Vai raadollisemmin, vastaavatko ne vain ihmisen tarpeeseen etääntyä kuoleman tuottamuksesta, haluun päästä itse nuijimasta kuoliaaksi ansasta elävänä irrotettua eläintä?

                                              

                              

Yllä oleva rotanloukku museokeskuksen kokoelmista tuottaa - jos hyvin käy - nopean kuoleman. Visakoivuisen, siis erityisen painavan kannen putoaminen edellyttää ainakin tässä nimenomaisessa viritystavassa sitä, että vahdissa oleva ihminen vetää laukaisuvivun vapauttavasta narusta oikealla hetkellä. Täytyy myöntää, ettei minusta olisi tämän narun päähän, sen verran olen etääntynyt  karskemmista esivanhemmistani.

***

* Runo-ote: Nijole Miliauskaite. 

Sanomalehtileike:  Kansalliskirjaston digitoidut aineistot

Kulttuurisuunnistusta Talvirasteilla

Toisinaan työn ja vapaa-ajan harrastuksenkin voi yhdistää. Viime lauantaina oli Turun suunnistajien järjestämät Talvirastit Pansiossa, jonne lähdin sekä kuntoilemaan, että tarkastelemaan ympäristöä. Vapaa-aikatoimialalla olemme tekemässä alueelle kulttuurikuntoilureittiä ja olen siihen liittyen selvittänyt eräiden kohteiden historiaa.

Talvirastien lähtöpaikkana toimi vanha Pansion koulu, jonka suunnitteli vuonna 1948 Turun kaupungin talorakennusosastolla kaupungin arkkitehti Totti Sora. Vuonna 1950 valmistunut koulu on tyylillisesti oman aikansa näköinen. Rapattua pintaa, liuskekiveä, metallikaiteita. Kouluun suunniteltiin tilat myös kirjastoa ja lastenneuvolaa varten. Lastenneuvolatoiminta on loppunut, mutta kirjasto toimii edelleen.

Ja jo toisen rastin kohdalla törmäsin siihen mitä olin varsinaisesti tullut katsomaankin, lentomajakkaa. Pysähdyin myös ottamaan samalla kuvat, että ei tarvitse toistamiseen kiivetä ylös mäelle. Lentomajakan korkeus merenpinnasta on nimittäin 59 metriä.

 Pansion lentomajakka on osa 1930-luvulla Helsingistä Tukholmaan kaavailtua lentomajakoiden ketjua. Hanketta ei koskaan saatu valmiiksi ja nykyään Suomessa on Pansion lentomajakan lisäksi säilynyt vain Perkalan lentomajakka, joka sijaitsee Perkalan saaressa Iniössä.

 Aivan oman reittini viimeinen rasti osui entiselle Pakarlan kylän asuintontin reunaan. Olimmekin jo aiemmin syksyllä käyneet Kaisan (arkeologimme) kanssa tarkastamassa tontilla näkyvät kivirakenteet. 

Kaisa tarkastelemassa Bagarlan vuoden 1792 rakennuksen perustuksia Pansiontien varrella.

Pakarla, josta hienommin on käytetty myös kirjoitusmuotoa Bagarla, oli yksinäistalo, joka kuului 1500-luvulta aina 1700-luvun lopulle asti Pernon kartanon alaisuuteen. Tilalla oli vuonna 1792 rakennettu mansardikattoinen asuinrakennus, joka siirrettiin 1928 Turun linnan puistoon. Rakennus tuhoutui siellä talvisodan pommituksissa 1940.
Tilan vanhempi päärakennus, josta kuva alla, oli sitä vastoin tällä tontilla vielä 1960-luvulla. Tarkemmin tästä rakennuksesta kerrotaan kirjassa Rakkaudesta rakennuksiin. Kartanot Irja Sahlbergin tutkimuskohteina. Toim. Irma Lounatvuori 2013.

Kuva Turun museokeskus/C.J.Gardberg 1966.

Talvirasteilta jäi muistoksi kuvia ja kohonnut kunto. En ole tiennytkään että Pansio on niin mäkinen maastoltaan. Kolmen kilometrin matkalla 12 rastia, joista yhden hukkasin. Lopputuloksena hylätty suoritus ja runsas 5 km. juoksua mäkiä ylös sekä alas.

Sanna Kupila