Kuralan kuukauden esine, räsymatto - ”Kyynärä pohjaa, kortteli raitaa”

    

     Onko leppoisampaa yhdistelmää kuin lämmin kesäpäivä ja laatikollinen matonkuteiksi kelpaavaa         riepua! Emännälle kuteiden leikkaaminen on melkein kuin lepoa kahvikupposen ääressä, ihan                 toista kuin seisominen kuuman hellan ääressä tuvassa tai kasvimaan kitkeminen selkä vääränä – ei          sillä, tärkeitä töitä kaikki, mutta räsymattoasiat saavat rintaan aina mieluisan juhlavireen. 

Matonkuteita leikataan entisen Alhaisten torpan pihalla Kuralassa. Turun museokeskus, n.1960-luku

Jo vanhan vaatteen muuttaminen vähitellen kasvavaksi kudekeräksi ja maton värien ja raitojen sommittelu keriä lajitellen on kuin runoa laatisi, ja silkkaa mukaansatempaavaa huumaa on lopulta itse kutomistyö - jumalaista kuin uuden luominen, hyödyttömän taikomista taas kauniiksi ja tarpeelliseksi. Sananparsi väittää, että vain sika ja seppä saavat vanhasta uutta, mutta kyllä sen taitaa matonkutojakin!

Ja entäs sitten se juhlahetki, kun valmis matto rullataan pois kangaspuiden tukilta ja leväytetään ensi kertaa auki lattialle. On jotain syvästi rauhoittavaa siinä, miten maton taitavasti sävytetyn pohjavärin kanssa vuorottelevat kirkkaat väriraidat asettuvat juuri oikeisiin keskinäisiin mittasuhteisiin, levollisesti ja säännöllisesti kuin sydämen lyönnit. 

Kuralan Iso-Kohmon salikamari (ylin), sali sekä lähikuvana tuvan matot (alin)

Edellisten kuvien Iso-Kohmon räsymatot ovat edesmenneen museon ”vanhan emännän” Elsa Lindahlin käsialaa. Hän suunnitteli ja kutoi räsymatot jokaiseen päärakennuksen huoneeseen, osaan kahdetkin mattokerrat. Museokävijöitä jututtaen hän selvitti, että toisten mielestä vierekkäiset matot mitoitetaan asettumaan raidat vierekkäin, toisten mielestä taas raidat lomittain. Jälkimmäistä periaatetta Elsa noudatti salin pitkissä matoissa, mutta pienemmissä huoneissa rinnakkaiset raidat näyttivät levollisemmilta.

                                                                        ***

Räsymatto on esine, jonka lähes jokainen 1900-luvulla elänyt tuntee. Mutta vaikka sukupolvi toisensa jälkeen on astellut kotitekoisella räsymatolla, matto johtuu harvoin mieleen keskeisenä ja kuvaavana 1900-luvun kulttuurin tuotteena. Se on silti aina heijastanut kotien taloudellisia olosuhteita, toiminut jopa omistajansa sosiaalisen aseman todisteena ja kytkeytynyt suuriin elämyksiin: ”tuskin on olemassa toista tekstiilituotetta, johon liittyy samanaikaisesti yhtä paljon muistoja, tunnetta, kulttuurihistoriaa ja oman onnistumisen, luovuuden ja osaamisen elämyksiä kuin kangaspuissa kudottuun räsymattoon”, tiivistetään Toini -Inkeri Kaukosen kirjassa Kyynärä pohjaa, kortteli raitaa.

Kansatieteen ja erityisesti tekstiilikulttuurin tutkija, grand old lady Kaukonen esittää kirjassa havaintonsa räsymaton historiasta. Mattoa on Ruotsissa pidetty erityisen ruotsalaisena keksintönä ja ilmiönä, mutta aivan samoin meillä on ajateltu räsymattokulttuurin olevan perisuomalaista. Totta onkin, että näissä kahdessa Pohjoismaassa räsymatoista on tullut arvostettu ja koko kansan tuntema kodin tekstiili, mutta Kaukosen mukaan vanhan ja räsyksi kuluneen vaatteen käyttäminen uuden tekstiilin raaka-aineena on ollut yleiseurooppalainen, ehkä jo keskiaikainen ja viimeksi itäiseen Eurooppaan painottunut ilmiö.

Suomeen tällainen kudonnaisen valmistamistapa on saapunut ensin Karjalan kautta ja tunnettu vähintään 1600-luvulla. Lopulta koko maassa on valmistettu näitä mattoa paljon ohuempia ja mattokudetta kapeammista tekstiilisuikaleista kangaspuissa kudottuja tekstiilejä. Niitä on käytetty etenkin aluslakanoina olkien päällä sängyissä, hevosloimina, vuoteiden päiväpeitteinä ja kaikenlaisina suojavaatteina, mutta myös arkihameen kankaaksi ohut kudonnainen on kelvannut.

Kudonnaisella on kautta maan ollut monta nimeä, kuten Varsinais-Suomessa rääpälvaate tai krottivaate, muualla Suomessa mm nukeri, (nökö)raanu, ryystäkki, alusraanu, tilaröijy, alusmatto ja poppana. Viimeinen nimi onkin monille tuttu. Kun tekniikka elvytettiin perinteen innoittamana 1960-luvulta alkaen, valittiin kudonnaisen nimeksi näistä lukuisista versioista juuri poppana.

Lattiamaton tehtävään räsykudonnainen ei ehkä siirtynyt suoraan poppanasta kehittyen, sillä lattiamatot olivat säätyläispiireissäkin vasta 1700-luvun uutuuksia. Ehkä koko räsykudonnaistekniikka omaksuttiin tavallaan toistamiseen Ruotsista lattiamatto -ajatuksen kanssa? Mattoja varten kuteet leikattiin leveämmäksi kuin poppanaan, ja matoista tuli siten paljon tukevampia kuin aiemmasta räsykudonnaisesta.

 

 

 

 

 

 

Turun kaupunginmuseon vanhimpiin kuuluva räsymatto, 1890-luvulta

 

 

Räsymattoja alettiin vauraimmissa eteläsuomalaisissa taloissa käyttää 1800-luvun alkupuolella ja ensin nimenomaan kamareiden lattioilla; ne olivat samanlaisia varakkuuden ja edistyksellisen kotikulttuurin symboleita kuin öljylamput tai pöytäliinat. 1800-luvun jälkipuolella lattiamattojen käyttö oli Suomessa omaksuttu jo laajalti ja yleisesti. Eräs yllättävä mutta looginen syy mattojen yleistymiseen oli se, että paperia alettiin valmistaa pellavariepujen sijasta selluloosakuidusta. Se kulunut ja käytöstä poistettu vaate, joka aiemmin oli myyty kiertävälle lumppurille, jäikin nyt kotiin uudelleen hyödynnettäväksi.

Tupiin mattoja ei alkuun suvaittu, sillä tupa oli monenlaisten käsitöiden ja puhdetöiden valtakuntaa, koko arkielämän keskiö etenkin talviaikaan. Mattojen suosio koki pienen kolauksen myös hygieniatietouden kehittyessä. Vuonna 1912 uusi Aura -lehti kirjoitti Tuberkuloosikursseja käsitelevässä artikkelissa siitä miten eräässäkin ”kylässä ollaan niin sivistyneitä, että käytetään räsymattoja lattioilla hywin paljon”, mutta nämä matot pestään samassa joessa, josta myös otetaan juomavettä,  ja mattoihin kertyneet tuberkuloosipotilaan syljeksimät yskökset ovat päätyneet samaiseen veteen. Artikkeli poiki 1910-luvun mittaan lisää räsymattoja paheksuvia toisintoja.

Pohjavärin ja raidan vuorottelua. Vasemmanpuoleisissa kahdessa matossa pohjaväriin käytettyjä kuteita ei ole pyritty sekoittamaan tasaiseksi, oikeanpuolimmaisissa sellainen pyrkimys näkyy. Turun kaupunginmuseo

Suomalaisiin räsymattoihin oli jo 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa vakiintunut edelleen perinteiseksi mielletty poikkiraitainen malli, jossa värikäs kuderaita toistuu noin puolen metrin välein, ja niiden välinen alue on yritetty muodostaa toisiinsa sulautuvien kuteiden neutraalimman väriseksi pohjaksi – toisin sanoen vallitsi em. kirjan otsikon mukainen periaate ”kyynärä pohjaa, kortteli raitaa”. Matot kudottiin kuten kansanomiset poppanatkin, yksinkertaisimmalla mahdollisella sidoksella eli palttinasidoksella.

Aiemman kuvan räsymatto 1890-luvulta on hyvin kulunut ja viimeksi käytetty pätkittynä kuistin mattona, mutta siinäkin näkyy mahdollinen jäänne värikkäämmästä raidasta. Pohjavärin suhteen näyttää kyseisessä matossa kuitenkin noudatetun ns ”sekaraidoitustapaa”, joka ilmeisesti edelsi tasaisesti sijoitettujen selkeiden väriraitojen aikaa. Sekaraidoituksessa kerrotaan kuteet heitetyn viriöön sekaisessa järjestyksessä sitä mukaa kun vastaan tulivat, eikä erillisiä värikkäitä raitaryhmiä tehty, koska kuteiden värivalikoima oli niukka - vaaleaa, tummaa, harmaata, ruskeaa. Kuteet käytettiin sen pituisina kuin niitä oli saatu leikattua ja ilman erityistä suunnitelmaa. 

Sittemmin, tasaisin välein toistuvia raitaryhmiä käytettäessä niiden välinen pohja alettiin kutoa kahdella sukkulalla heittäen vuoroin vaalea ja vuoroin tumma kude. Pohjasta muodostui kaukaa katsoen yksivärinen ja yleensä harmahtava. Kun taloudessa alkoi jäädä rievuiksi värikkäämpiäkin vaatteita ja etenkin kirjavia ruudullisia tai kukallisia ostokankaita, voitiin tumman ja vaalean kuteen yhteen sovittajaksi lisätä kolmas, kirjava kude. Alussa mainitut Elsa-emännän kutomat Iso-Kohmon matot on kaikki toteutettu tällä periaatteella: pohjan väri muodostuu kolmesta erilaisesta kuteesta vuorotellen. Kolmen kuteen käyttö vuorottain oikealta ja vasemmalta laidalta syötettynä tekee maton reunasta siistimmän.

Maton pohjaväri kudottu kahdella kuteella tasaväriseksi, raidat epäsymmetriset. Turun kaupunginmuseo

Maton pohjaväri kudottu kolmella kuteella tasaväriseksi, keskimmäisessä ja oikeanpuoleisessa raidat symmetriset. Turun kaupunginmuseo

Pohjasta erottuvissa kirkasvärisissä raitaryhmissä punainen oli kautta aikain tavoitelluin väri. Jos punaista ei ollut kertynyt talon matonkudevarastoon, avuksi otettiin jo viimeistään 1920-luvulla teolliset ostovärit. Melko usein vanhoissa matoissa tapaa mm aniliinipunaisia raitoja, joista väriä on liuennut pesujen yhteydessä ympärillekin, ja siitä kuteen tunnistaa kotona värjätyksi. Raitaryhmät olivat kapeimmillaan vain muutaman sentin levyisiä ja epäsymmetrisiä. Leveämmät raidat taas tehtiin tavallisesti symmetriseksi siten, että keskikohdan molemmin puolin värit toistuivat kuin peilikuvana.

Karvalankaraidoituksia räsymatoissa. Turun kaupunginmuseo

Toisinaan raitaryhmä toteutettiin kokonaan tai osittain voimakkain värein värjätyllä karvalangalla. Maalaistaloissa nautojen karvat otettiin eläimiä harjattaessa talteen ja talvista paksumpaa karvaa myös leikattiin varta vasten langan aineiksi. Kehrättävyyden helpottamiseksi joukkoon lisättiin jotain pitkäkuituisempaa, yleensä lampaan villaa tai rohdinpellavaakin. Karvalankaraitoja kudottiin kansanomaisiin pitkiin mattoihin lähinnä Länsi-Suomessa. Turun kaupunginmuseon kokoelmiin näitä karvalankaraitaisia on saatu mm Rymättylästä, Taivassalosta ja Uudestakaupungista.                                                                                                                                     

Kansanomaista räsymattoa eivät suuret tyylisuunnat hipaisseet ennen 1920-lukua. Silloin ensin Ruotsissa ja pian tietenkin myös Suomessa havaittiin, että räsymattokulttuuri – uusi sana – alkoi olla kovin kaavoihinsa kangistunutta. Ruotsissa kansankin käsityönä tunnettua kuvakudostekniikkaa (flamskvävning) ryhdyttiin soveltamaan räsymattoihin. Yksinkertaisimmillaan tämä tarkoitti lyhyiden, maton pohjaväristä erottuvien kudepätkien lisäämistä muun kuteen oheen kapeiksi ja maton leveyttä lyhyemmiksi viiruiksi. Monimutkaisimmillaan koko maton pinta koostui eri muotoisista ja kokoisista geometrisistä kentistä, joiden kuteet oli pujoteltu loimilankojen väliin kuin keskiaikaisessa gobeliinissa. Räsymattoja alettiin kutoa myös leveillä kangaspuilla, jossa tämä funktionaalisen tyylisuunnan mukainen ilmiö pääsi edukseen. Jo 1930-luvulla näistä käytettiin sanaa funkismatto.

Funkismattosuunnitelmia kapeisiin räsymattoihin. Lähde Kansallisarkiston digitoidut aikakauslehdet, Vas. Käsiteollisuus 1927, Ornamon vuosikirja 1927, Kotiliesi 1928, Käsiteollisuus 1928, Emäntälehti 1932

Funkismattoja. Turun kaupunginmuseo, paitsi kolmas vasemmalta yksityisomistuksessa

Toinen keino rikastuttaa räsymattojen ilmettä oli käyttää kahden polkimen palttinasidoksen sijaan monimutkaisempia sidoksia. Ruusukassidoksella ja kuudella polkimella voitiin yhteen ja samaan loimeen tuottaa mm polvekeraitoja, vinoneliö- ja soikiokuvioita tai pystyraitaa. Näyttäviin tuloksiin yltävä ruusukas omaksuttiin nopeasti kansan keskuuteen, eikä se ole koskaan sen jälkeen suosiosta poistunut.

Yhden turkulaisperheen ruusukasmatot. Turun kaupunginmuseo

Ruusukasta maton raidoissa (vas.) ja koko matossa (oik.) Turun kaupunginmuseo

Kilpikangasmattoja. Turun kaupunginmuseo.

Muitakin erikoisempia sidoksia saatettiin käyttää. Turun kaupunginmuseon kokoelmien räsymattojen joukossa on kolme kilpikangassidoksista mattoa 1930- ja 1940-luvuilta, kaikki eri tekijöiltä. Yhden maton taustatieto kertoo mallin kulkeneen tekijän suvussa, toisen kutoja on saanut mallin talouskoulusta ja kolmaskin on ollut lahjoittajansa kertoman mukaan ”hyvin vanha malli”.

Sotien jälkeen räsymattojen kudontaan alettiin tarjota jälleen yksinkertaisuutta, sillä ”vanhat vuosien takaiset mallit eivät enää oikein vastaa nykyistä makua”. Näin totesi Mary Olki vuonna 1950 ilmestyneen kirjan Uusia räsymattoja alkusanoissa. 1950-luvun tyypillisin uuden suuntauksen räsymatto pelkistyikin tasaraitaan ja palttinasidokseen. Suosituksi ihanteeksi tuli kutoa peräkkäisiä raitoja yhdellä värillä kerrallaan. Aivan tasaleveitä raitojen ei tarvinnut olla. Tavallaan palattiin aiemmin mainittuun sekaraidoitustapaan, mutta nyt suunnitellusti eikä satunnaisesti. 

1950-luvulla kudottuja raitamattoja. Turun kaupunginmuseo, paitsi oikeanpuoleisin. Sen on kutonut 1950-luvun alussa Uudessakaupungissa karjalaissyntyinen rouva, joka sisaret osallistuivat matonkudeaineksien keräämiseen. Kuteista osa värjättiin itse. Matossa on 1950-lukuinen toistuva kapea raidoitus, mutta sidoksena ruusukas.

 

Huolimatta Mary Oljen yllä mainitusta mielipiteestä mattoja koteihinsa kutovat eivät pitäneet ”vuosien takaisia malleja” vanhanaikaisina. Ruusukassidosta käytettiin tavattoman paljon juuri 1950-ja 1960-luvuilla, ja vanha perinteinen pohjavärin ja toistuvien väriraitojen malli on pysynyt suosiossa juuri perinteisyytensä ansiosta. Se mielletään maaseudun matoksi, jollaisia varsinkin vanhassa talossa asuvan sopii suosia.

Eräs uusi piirre mattokuoseihin ilmestyi 1970- ja 1980-lukujen aikana: niitä alettiin kutoa yhdellä värillä sen eri sävyjä käyttäen ja liu’uttaen sävyjä vuoroin tummasta vaaleaan ja takaisin. Mahtoikohan ideaa siivittää mm vanhojen farkkujen yleistyminen matonkuderiepujen joukossa! Toinen selkeä muutos tapahtui mattojen leveyden suhteen. Vanhimmat kotikutoiset räsymatot olivat olleet 50 – 60 cm leveitä, mutta esim. alla olevan kuvan sininen ”liukuvärjätty” matto on ohjeen mukaan 78 cm levyinen. 

Lähde: Riepumattoja. Maatalouskeskusten Liiton julkaisuja n:o 750. Helsinki 1987

 

 

Kolmas mainittava muutos 1900-luvun lopulla oli trikoisen ostokuteen ilmestyminen markkinoille. Mutta voikohan sellaisesta aineksesta kudottua mattoa pitää puhtaasti perinteisenä? Kuteiden leikkaaminen itse ja vanhan saattaminen uudeksi kotikonstein on olennainen osa räsymattoprojektia. Nykykielellä työn ekologinen kierrätysulottuvuus antaa valmiille matolle sen syvimmän merkityksen.

                                                                        ***

Turun kaupunginmuseolla (ent. museokeskuksella) on räsymattoja sekä Kuralan Kylämäkeen sijoitetuissa opetus- eli käyttökokoelmassa että kulttuurihistoriallisessa kokoelmassa. Suuri osa viimeksimainituista on alkujaan kerätty "Käsityö tuotteeksi ja markkinoille" -projektin yhteydessä v. 1998 seuraavilta paikkakunnilta: Vehmaa, Lokalahti, Pöytyä, Uusikaupunki, Mynämäki, Pyhäranta, Pyhämaa, Laitila Halikko, Taivassalo, Kalanti, Rauma ja Rauman mlk.

 

Kuralan kuukauden esine, paloruisku - ”Isä lähti sinne pruutan kans”

Ikinä, ikinä emme toivottavasti tätä esinettä tule käyttämään tositarkoitukseen! Tulipaloa saa aina pelätä ja siksi siihen viisaasti varaudutaan sammutuskalustolla, mutta jos jokin toimiva esine Kuralan opetuskokoelmassa saisi jäädä oikeaan tehtäväänsä käyttämättä niin tämä.

Tukholmalaisen AB S. Henrikssonin valmistama paloruisku on kulkeutunut Kuralaan jo aivan museon ottaessa alkuaskeleitaan. Jonkin aikaa se jökötti ihailtavana Iso-Kohmon navetassa seuranaan kivimankeli, rattikelkka ja potkukelkka. Nuo muut olivat Kuralan talojen omia tavaroita, mutta paloruisku kuului lahjoitukseen, joka sisälsi mm esineitä Kaarinan Kuusiston Korsnäsin talosta. Voisiko näin suuri ruisku olla peräti maalaiskylän yhteisesti omistama, aprikoimme tuolloin.

No, ei se ehkä ole, sillä kyläkuntaruiskut olivat suurempia laitoksia yli satalitraisine vesialtaineen. Meidän ruiskumme on toki sankoruiskuja eli vakuutusruiskuja suurempi, mutta luokitukseltaan vain talo- tai kartanoruisku.  - Tällainen hieno jaottelu koon perusteella käy ilmi paloruiskuja valmistaneiden tehtaiden ja verstaiden tuoteluetteloista. Esimerkkinä ohessa ote salolaisen E. & J. Leinon tavaravalikoimasta vuonna 1926.

Lähde Kansalliskirjasto, digitoidut aineistot

 

AB S.

Patenttihakemuksen piirrosliitteet

Henrikssonin ruiskutehdas & mekaaninen verstas haki tälle mallilleen patentin vuonna 1899. Kovin yleisiä Henrikssonin ruiskut eivät Suomessa ehkä olleet, sillä omaakin tuotantoa meiltä löytyi. Omakotiasutuksen yleistyessä alettiin joka taloon hankkia pieniä sanko- eli vakuutus- eli assuranssiruiskuja, sillä ”palovakuutusmaksut ovat huomattavasti halvemmat, jos ruisku on saatavissa”. Useille tuttuja merkkejä olivat mm REKO, TURVA, SIRI, VESI-HIISI, APU, VARMUUS ja turkulaisen F. E. Wahlroosin valmistama SAMPO.

Pienillä vakuutusruiskuilla ei toki selvitty kuin alkusammutuksesta. Jos palo pääsi kunnolla riehumaan ennen suuremman avun saapumista naapureista tai palokunnalta, lisää vettä saatiin pihakaivosta tai sen puutteessa pihalle järjestetystä tynnyristä. Sen luona pidettiin alaspäin voimakkaasti suippenevia palosankoja, joiden pohjassa saattoi olla kahva. Paloämpärin muotoilu helpotti täyden sangollisen heittämistä tositilanteessa ja esti tehokkaasti sen joutumisen pois paikaltaan muuhun arkikäyttöön.

 

Ylempänä palosankoja Verlan tehdasmuseossa, alempana kankaisia palosankoja Naantalin museossa. Finna

                                                                        ***

Kuralan taloissakin on varmasti varustauduttu tulipalojen varalle. Maaseudun palokalusto lienee saman tapainen kuin kaupungeissakin. Turussa jokaiselta talonomistajalta tuli ainakin 1700-luvulta alkaen löytyä palon varalta tikkaat, vesisaavi, ämpäri, kirves ja oman kaivon puuttuessa vesitynnyri. Kirveen lisäksi tarvittiin koukkupäistä palohakaa, mikäli palon rajaamiseksi jouduttiin repimään palava rakennus hajalle. Käsikäyttöinen paloruisku, nahkaiset paloämpärit ja kasteltava köysiluuta täydensivät turkulaistalon palokaluston jo erinomaiselle tasolle.

 

Köysiluuta, paloruisku ja nahkaämpäri Luostarinmäen museon kivipainorakennuksessa

Palokalustolle on Kuralassa todistetusti tullut tarvetta. Sanomalehtiartikkeleiden perusteella kylässä tiedetään sattuneen kolme tulipaloa. Viimeisin niistä – Iso-Rasiin silloin jo sulautetun Iso-Huhkon palo vuonna 1917 – oli Kuralan seudulla asuneiden muistissa vielä 1990-luvullakin: ”Isä lähti sinne pruutan kans ja me katottiin äitin kans paitasillaan keittiön ikkunasta miten se paloi”, muisteli 80-vuotias Salme, joka oli tapahtuneen aikana vuonna 1917 ollut viiden vanha.

Löähde Kansalliskirjaston digitoidut aineistot

 

Joulukuussa 1853 Iso-Rasia oli kohdannut tallin ja heinäladon palo, jossa menetettiin myös edellisen kesän heinäsato ja neljä hevosta; tuntuvia iskuja talonpidolle. Viimeistään tästä viisastuneina kylän taloille otettiin palovakuutuksia. Niinpä seuraavan onnettomuuden kohdatessa vuonna 1879 sekä Iso- että Vähä-Rasia ainakin näillä molemmilla taloilla oli jo vakuutus Finska brandstodsbolaget för landet -nimisessä yhtiössä. Tässä tulipalossa menetettiin näiden talojen ulkorakennukset, jotka olivat sijainneet seläkkäin tonttien rajalla. Palo oli saanut alkunsa heinäladosta ja siinä menehtyi 20 lammasta. Täysin puille paljaille ei toki oltu jouduttu ennen palovakuutusyhtiöiden aikaa, sillä jo keskiajalta lähtien kukin kihlakunta oli velvoitettu järjestämään paloapua korvaamaan rakennuspalojen aiheuttamia aineellisia menetyksiä.

Kuralan kylä kuului Kaarinan kuntaan vielä tuon vuoden 1917 tulipalonkin sattuessa. Niinpä apuun riensi silloin Kaarinan VPK. Yhdistys oli perustettu 1899 samoin vielä Kaarinaan kuuluneella Nummenmäellä. Kuten yllä olevasta Åbo Underrättelsenin uutisesta ilmenee, myös Turun palokunta lähetti vahvistusjoukkoja sammuttamaan Iso-Huhkoa mukanaan yksi käsikäyttöinen ruisku ja (vesi)saavi, kenties alla olevan kuvan mukaiset.

 

Ruisku ja vesisaavi Turun linnan pihalla. Kuva Turun museokeskus, G. Welin 1939

Kaarinan VPK:n talo ja sen uusi kalustorakennus Nummenmäellä Kirkkotiellä. Kuva Turun museokeskus, Turun Sanomat 1939

 

 

 

Kansallispukusivistystä

 

Kuralan Kylämäessä käytössä oleva Someron kansallispuku

Onko naisväen kansallispuku nuoren tytön prinsessahaave, tanhu- tai kuoroesiintyjän ”työasu”, keski-ikäisten roolipukuleikkiä vai arvokas juhlapuku? Ihana vai kamala? Kaikkea samaan aikaan? Kansallispukuharrastus on kokenut nousukausia ja taantumia 140-vuotisen olemassaolonsa aikana. Tuon ajanjakson alkupuolella harrastuksella oli vahva kytkös maan itsenäistymishaaveisiin, isänmaallisuuteen ja kotiseuturakkauteen. 

Kansallispuvut perustuvat tavallisen maaseutuväen eli ns. rahvaan 1700- luvulla ja 1800-luvun alussa käyttämiin juhla-asuihin. Jo 1800-luvun jälkipuolella niistä oli alettu luopua ja omaksua tilalle yksinkertaisempia, puuvillakankaisiakin hame- ja puseroyhdistelmiä tai leninkejä. Tiukimmin vanhojen juhla-asujen kirjavaa maailmallisuutta vierastettiin ajan herätysliikkeissä, joilla siis oli osuutensa vanhan vaateparren väistymisessä.

Sitä mukaa kun aito kansa hylkäsi vanhat juhlapukunsa, alkoivat ylemmät säädyt tuntea kiinnostusta niitä kohtaan. Kansalle ominaisesta tuli kansallista ja kansallisromanttista. Häviävää kansankulttuuria talletettiin ja ylläpidettiin levittämällä se ylempien säätyjen tietoisuuteen. Sieltä käsin kansa opetettiin sitten omaksumaan omat entiset perinteensä uudelleen.

Kansallispukuharrastusta ilman kansallispukuja. Tuntemattomia nuoria naisia kansallispukua mukailevissa asuissa noin 1900-luvun alussa. Kuva: Turun kaupunginmuseo, Kuralan Iso-Rasin talon albumi
 

Ensimmäiset suomalaiset kansallispuvut nähtiin julkisuudessa 5.8.1885. Silloin suuriruhtinaskunnassaan vierailevalle keisari Aleksanteri III:lle ja hänen puolisolleen lahjoitettiin alamaisten kunnianosoituksena Suomelle tyypillinen esine, soutuvene. Venettä soutaneet 8 neitoa ja perää pitänyt rouvashenkilö olivat pukeutuneet eri paikkakunnilla aikoinaan tunnettuihin juhla-asuihin. Sanattomana viestinä tämä ele tietenkin kertoi keisarilliselle parille, että suomalaiset ovat oma kansansa, jolla on oma kulttuuri.

Samalla suomalaisuusaatteeseen pohjautuvalla innolla museokokoelmiin päätyneitä kansan asuja tutkittiin edelleen 1890-luvulla. Theodor Schvindt julkaisi pukumalleja mm Koti- ja yhteiskunta -lehden liitteinä ja sittemmin  kirjana. Pukuja saattoi hankkia jo valmiinakin mm Suomen Käsityön Ystäviltä. Ruotsinkielisten pitäjien pukuja välitti puolestaan 1910-luvulta alkaen Brage-yhdistys. 

Aukeama U. T. Sireliuksen  Suomen kansallispukuja II -vihkosesta

 

Varsinaiseen maalaiskansaan asti pukutietoisuus ja -innostus suodattui koulutetulta säätyläisväeltä viimeistään itsenäisessä Suomessa. U. T. Sirelius julkaisi 1920-luvulla kaksi kuvitettua vihkosta, Suomen kansallispukuja I ja II. Niissä esiteltiin yhteensä 16 pukua valmistusohjeineen. Osa ohjeista kuitattiin melko ylimalkaisesti esim. viittaamalla piirroskuvaan. Sanomatta on selvää, etteivät ohjeiden perusteella kotioloissa valmistuneet puvut voineet olla keskenään samanlaisia. Hameiden pituus ja leveys, hamekankaaseen käytettyjen lankojen paksuus, puseroiden yksityiskohdat ja liivien leikkaukset saatettiin viime kädessä muokata saatavilla olevan materiaalin, oman maun ja vallitsevan muodin mukaisiksi. 

Kaksi kuvaa luultavasti samasta tilanteesta, arviolta 1920-luvulla. Ainoa tunnistettu henkilö on ylemmän kuvan Lyyli Kohmo (7. vasemmalta). Alemmassa kuvassa näkyy seinässä katuosoite Kirkkotie 34. Puvuista voi tunnistaa kolme: eturivin 1. vasemmalta Puulavesi, 2. vasemmalta Peräpohjola ja  4. vasemmalta Sortavala. Kaikki nämä löytyvät tekstissä mainituista U.T. Sireliuksen  julkaisuista. Puvut, joissa on vaakaraitainen helma lienevät ahvenanmaalaisia.  Turun kaupunginmuseo, Kuralan Iso-Rasin talon albumi 

 

Kun yritysmaailma astui kuvaan, kotitekoisetkin puvut alkoivat yhtenäistyä. Helmi Vuorelman perustama kutomo alkoi valmistaa kankaita ja pukuja jo 1910-luvulla ja siitä sukeutui suomenkielisten pitäjien suhteen kansallispukujen pääasiallinen valmistaja ja myyjä. Selkeän hankintapaikan kuten juuri Vuorelman tai Bragen olemassaolo edesauttoi pukujen suosiota ja hankkimista.

Kansallispukujen suosion kulta-aika sijoittui sotien molemmin puolin, 1930- ja 1950-luvuille. Kansallispukuja saatettiin lopulta käyttää melko sumeilematta jopa työasuina ravintoloissa tai matkailualalla. Tämä herätti huolestumista kansallispukuasiantuntijoiden joukossa; olihan vaate kuitenkin alkujaan juhlaan eikä arkeen tarkoitettu. Toinen huolestumisen aihe oli kansallispuvun mukauttaminen muotiin.  Esimerkiksi vuonna 1952 piirretyssä kuvastossa puvut näyttäytyvät silloisen maun mukaisina: kapeauumaiset mallit liihottelevat ihmeen kevyiltä näyttävissä, kellohelmaisia muotiasuja muistuttavissa hameissa. Myös aitojen vanhojen liivien moninaiset mielenkiintoiset leikkaukset oli tyylitelty tyköistuvaksi kaavamaiseksi malliksi. 1960-luvun aikana hameita taas lyhennettiin ja kavennettiinkin muodin uusien tuulien mukaan.

Kansallispukuja-kuvasto vuodelta 1952

Muodin lisäksi aatevirtaukset vaikuttivat pukuharrastukseen. Kansallispuku ei välttämättä enää 1960-luvulla ollutkaan nuoren naisen haave, eikä sitä toivottu ylioppilaslahjaksi. Varsinkin poliittisesti tiedostavan nuoren mielessä kansallispuku alkoi tuntua menneisyyden tunkkaiselta jäänteeltä. Tätien kotiseutumuseohommia, tuhahti nuori polvi. 1970-luvulta alkaen perinteisten kädentaitojen arvostus alkoi kuitenkin kasvaa. Virallisella taholla Kansallispukuneuvostossa päätettin samoihin aikoihin  suorittaa ryhtiliike ja palauttaa kansallispuvuille niiden ansaitsema kunnioitus – pois häilyvä muodinmukaistaminen ja työpukukäyttö! 

Kansallispukuneuvosto ja sen seuraaja Suomen Kansallispukukeskus alkoivat edistää myös pukumallien uudistamista lähemmäs alkuperäisiä esikuviaan. Siksi monista puvuista on nyt olemassa sekä vanha malli että ns tarkistettu puku. Kokonaan uusia pukuja suunniteltaessa noudatetaan nykyisin alusta alkaen mahdollisimman uskollisesti esikuvina toimivien vanhojen vaatekappaleiden leikkauksia ja kankaita. Puvuissa saattaa olla mukana vaihtoehtojakin, kuten useampi erilainen esiliina. Osaan puvuista on pystytty sommittelemaan jopa päällysvaatteita. 

Monille nykyharrastajille ja pukuja ammattimaisesti valmistaville yrittäjille on tärkeää, että esikuvia noudatetaan myös valmistustekniikkojen suhteen. Todella hard core -kansallispukuharrastaja ompelee pukunsa käsin pellavalangalla ja itse kutomistaan kankaista, sekä hankkii hyppysiinsä taidon valmistaa tykkimyssykoppa sekä siihen kuuluva oikeaoppinen pitsi. Käsityötaidon ja perinteen uskollinen säilyttäminen ja aitouden kunnioitus ovat näillä harrastajilla korkeassa kurssissa. Syvimpänä pontimena lienee silti aina kiinnostus historiaan  – pukuhistoriaan, omaan sukuhistoriaan, kotiseudun historiaan, kotimaan historiaan, Euroopan historiaan.

                                                                        ***

Kuralan kuukauden esineeksi on valittu kansallispuku, koska toukokuun ajan verstaan taitotiistaissa on haettu inspiraatiota kansanpuvuista. Facebookissa julkaistu teksti on aiheeseen liittyvä kuvitteellinen kohtaus Iso-Kohmon salissa 1950-luvulla.

Siinä esitetty kansallispuku on opinnäytteenä valmistunut Someron puku. Pukumalli on suunniteltu vuonna 1953, eikä sitä ole ainakaan toistaiseksi tarkistettu edellä mainittuun tapaan vastaamaan puvun alkuperäislähteitä. Aikuisen naisen päähinettä eli tykkimyssyä ei Kuralan puvussa vielä ole, ja sellainen lainattiin kuvaushetkeä varten. Kalliina hankintana päähine jäi usein puuttumaan myös 1950-luvun kansallispukuharrastajalta. Puvun koru on valmistettu Luostarinmäellä hopeasepänverstaassa.