Kuin kuuluisaa Iisakinkirkkoa, niin voi melkein sanoa rakennetun Museokeskuksen uusinta julkaisua. Muistan aloitelleeni osuuteni ensimmäistä tekstiä keväällä 2017, ja silloinkaan kirjahanke ei enää ollut alkumetreillään, vaan tulosta oli patisteltu syntymään jo pitkään. ”Kylistä kasvoi Turku” ilmestyi viimein vuoden 2021 joulumarkkinoille, ja nyt taidetaan myydä jo toista painosta. Kirja kertoo Turun vuosisatoja vanhaan kaupunkiytimeen vähitellen liitettyjen kaarinalais-, maarialais- ja raisiolaiskylien tarinaa esihistoriasta nykypäivään.
Kirjan rajattu sivumäärä vaati joskus kirjoittajan tuotosten rankkaa karsimista. Itse viehätyin mm kirjoittamaan Nummenmäen asutuksen alkuvaiheista aivan liikaa, mutta onneksi pois veisteltyjä lastuja voi kierrättää näin, blogitekstiksi. Tulin mielikuvituksen voimalla kävelleeksi monta kertaa Nummenmäellä, erityisesti vuonna 1824. Tuolloin Nummen ja Kairisten kylien yhteismaa Nummenmäki jaettiin talojen kesken, ja toimituksesta tehtiin tarkka kartta ja asiakirja. Kartan kaksiulotteiselle pinnalle oli helppo solahtaa, kutistua oikeaan mittakaavaan, ja hups vaan, kohta rakennukset kohosivat silmien eteen kolmiulotteisena... (aivan, kuin Game of Thrones-sarjan alkutunnarin aikana konsanaan.)
Ote edellisestä
Jos oli vuonna 1824 matkalla maaseudulta kaupungin suuntaan pitkin Vanhaa Hämeentietä, ylitti Nummen kylän rajan juuri siinä, missä tiestä erkani vasemmalle leveä ura. Sen oli tallonut turkulaisten karja kulkiessaan kaupungin omistaman Eteläisen takamaan laitumille. Karjan muotoilema ura on edelleen olemassa ja kantaa nimiä Karjakuja ja Karjakatu.
Oikealla puolella näkyivät Paaskunnan seppä Gröndahlin kymmenkunta vuotta vanhat torppa ja paja. Ne oli rakennettu kiinni Paaskunnan ja Nummen kylien rajaan, ja sepän pieni peltokin oli raivattu Nummen puolelle. Sepän naapureina seurasivat peräkkäin räätälin ja myllärin torpat. Räätälin torppaan oli muutama vuosi sitten muuttanut Turusta puutarhamestari Numén (arvaatte varmaan, että nimi on johdettu Nummen kylän nimestä). Hän oli raivannut kallionkumpareiden lomaan pieniä peltotilkkuja.
Räätäliäkään ei jouduttu olemaan kauaa paitsi, sillä Numénin
tytär Matilda oli jo tuonut torppaan kotivävyksi räätäli Josef Cajanderin. Samoin
kävi myllärin torpassa: myllärin tyttären Britan oli nainut eräs Fredrik Cajander,
joka hänkin alkoi harjoittaa räätälin ammattia. Cajanderit eivät olleet sukua
keskenään, toinen oli muuttanut Vahdolta ja toinen Lemusta. Sukunimen he
omaksuivat vasta täällä, ehkä siksi että Kairisten kylän puolella asunut
räätäli Adolf oli tällaisen nimen ennen heitä ottanut – nimi Cajander oli 1800-luvun alkupuoliskolla
ikäänkuin seudun räätäleiden ammattitunnus. Seuraavien polvien Cajandereista sukeutui sittemmin myös suutareita.
Hämeentien vasemmalla puolella avautui Karjakujan risteyksen jälkeen Nummen kylän Tammen talon Postihaka. Ruotsin valtakunnan postilaitosta perustettaessa 1600-luvulla Tammi oli kruunun eli valtion omistuksessa, ja siitä tehtiin yksi Hämeenlinnaan johtavan postireitin postitaloista. Tammen talon viljelijät vastasivat silloin siitä, että postia ratsain kuljettavalle löytyi talosta levännyt virkeä vaihtohevonen. Postihaka oli postihevosten laidun.
Haan jälkeen vasemmalla kädellä tönöttivät seppä Collinin lesken mökki ja entisen sotilaan Wickerin eli Zwickin torppa (niin vaikea nimi, että se on kirjoitettu kahdella eri tavalla). Pikkuisen kallioharjanteen takana selkä selkää vasten näiden kanssa seisoi vanha Seppälän torppa peltoineen. Juuri nyt siellä ei asunut yhtään seppää, vain eräs leski-Anna. Paaskunnan riuskan seppä Gröndahlin kanssa olikin ehkä vaikea kenenkään ryhtyä kilpasille näin lähellä.
Wickerin torpan kohdalla matkaaja yhytti Keskikadun edeltäjän, jo hyvän joukon ennen nykyistä tienhaaraa. Nimen Keskitie > Keskikatu tämä ikivanha kulkuväylä sai toki vasta tulevaisuudessa. Sitä pitkin saapuivat Kaarinan eli Nummen pitäjän kirkolle Aurajokilaakson muiden kaarinalaiskylien asukkaat, mutta se lienee urautunut hiekkanummeen jo ennen kuin kirkosta oli tietoakaan.
Myös vuoden 1824 kartalla matkaava erkani Hämeentieltä tässä, mutta pysähtyi ensin silmäilemään Collinin ja Wickerin lähinaapuria, Viinamäen komeaa torppaa. Sen oli rakentanut kallionkumpareen juurelle Kairisten tiilitehtaan kirjuri Melander, jonka leski piti edelleen hallussaan kahta peltopalstaa Hämeentien kyljessä. Viimeiset vuodet torppa oli ollut Kaarinan apulaispappi Johan Granrothin ja hänen vaimonsa koti. Granroth itse kuoli tosin pian tänne muutettuaan vuonna 1818, mutta leski Loviisa asui vielä tukevasti omistamassaan torpassa ja sai hallita tonttia Nummen kylän isäntien kirjallisella luvalla ilman maanvuokraa elämänsä loppuun saakka. Nimeä Viinamäki ei näy vuoden 1824 kartan asiakirjassa, mutta ainakin seuraavalla vuosikymmenellä se jo tunnettiin. Silloin leski vuokrasi Viinamäkeä. Vuokrailmoituksen mukaan päärakennuksessa oli sali, keittiö ja kolme kamaria sekä ulkorakennuksina kellari, liiteri, talli ja navetta latoineen. Pihalla oli kaksi puutarhaa omenapuineen ja marjapensaineen:
Åbo Tidningar 21.5.1836. Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet
Nykyään saattaa kuvitella Viinamäen nimen perustuvan johonkin paikalla olleeseen kapakkaan, mutta ehkäpä se onkin luultua viattomampaa alkuperää: sillä saatetaan viitata papinlesken myötä raamatulliseen ”Herramme viinitarhaan”. Sana viinamäki merkitsi pitkään sekä Raamatun suomennoksessa että muussa kirjakielessä nimittäin juuri viinitarhaa.
Silloinen ”Keskikadun” väylä saavutti nykyisen Keskikadun suunnilleen Kuuvuorenkadun risteyksessä. Sellaista katua ei vuonna 1824 vielä toki ollut olemassa, ja Kuuvuorikin kantoi kartan asiakirjassa nimeä Töykkälänmäki. Sen kallioinen laki on täysin autio ja jyrkimmät rinteet kohosivat suoraan Nummen kylän pelloista. Mahtoiko kukaan 1800-luvun alussa enää tietää, että parisataa vuotta aiemmin oli uskottu paholaisen pitävän mäkeä hallussaan? Vuonna 1653 Turussa opiskellut Petrus Gyllenius oli kirjoittanut päiväkirjaansa, että vuoren itälaidalla oli kiviä ”kuin aseteltuna kokoontumista varten” ja läheinen kallion syvennys puolestaan mitä selvimmin se istuin, josta käsin paholainen jakoi oppejaan kivillä istuville oppilailleen. Siis oikea paholaisen akatemia!
Näitä miettiessään matkaaja oli jo jättänyt vasemmalle kädelleen tien kyljessä kyhjöttävät Lindbomin ja tiilitehtaanrenki Pikanderin torpat peltoineen. Nyt hän seisahtui äimistelemään oikealla kohoavaa Björkebergiä. Sen paikalla sijaitsi aikoinaan Töykkälän torppa, jossa oli asunut mm vanha ruotusotilas Gyllenbögel. 1790-luvulla Töykkälää alettiin kutsua rinnakkaisnimellä Carlberg, ja 1800-luvun alussa se kuului turkulaiselle ravintoloitsija Johan Reinhold Seipellille. Mikähän häntä nummenpakkalaisessa töllissä kiinnosti? Ilmeisesti ainakin hyvä kellari, sillä vuonna 1805 Carlbergista käsin kaupattiin juomia, metvurstia ja sitruunoita:
Åbo Tidning 7.8.1805, Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet
Seipellin kiinnostus pistää epäilemään, että myös 1790-luvulla käyttöön otetun nimen Carlberg takana piilee joku ravitsemustoimintansa sivupistettä Nummenpakalle suunnitellut turkulainen traktööri tai viinikauppias. Ehkäpä E. W. Carlström, joka oli vuonna 1787 oli saanut oikeudet viinikellarin pitoon Turussa?
Suureellisempi toiminta alkoi kuitenkin vasta vuonna 1818, kun Töykkälän eli Carlbergin tontin vuokrasi turkulainen ravintoloitsija Björkelund. Hänen ja seuraajan kellarimestari Hedenströmin käsissä siitä sukeutui Björkebergin ravintola ja majatalo. Vuonna 1834 siellä oli kaksi rakennusta, kummassakin sali ja kamareita sekä toisessa keittiö ja toisen alla kellari. Näiden lisäksi tontilta löytyivät yksihuoneinen asuinrakennus, navetta, lautarakenteiset vaja ja neljä latoa sekä kaksi keilarataa. Puutarhassa kasvoi viinimarjapensaita, kirsikkapuita ja omenapuita. Björkeberg oli jonkun aikaa niin tunnettu huvittelupaikka, että se kuului vuokra-ajureiden taksahinnastoon yhtenä päätepysäkkinä.
Åbo Underrättelser 8.3.1834, kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet
Myöhemmin Björkebergin vuokrasi räätäli Kühl, joka myös hyödynsi tiloja suuren yleisön iloksi. Viimeinen tieto Björkebergin käytöstä huvittelutarkoituksiin on ”halullisille hyppiöille” suunnattu lehti-ilmoitus vuodelta 1873, Kühlin kuoleman jälkeen.
Björkebergan tontti ja puutarha hahmottuivat maisemassa avarampana kohtana 1900-luvulle saakka, ja katosivat viimein kellareineen päivineen, kun paikalle 1960-luvulla rakennettiin Kuuvuorenkadun kerrostalot.
Åbo Underättelser 25.2.1860. Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet
Sanomia Turusta 17.10.1873. Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet
Jatkuu myöhemmin.
-------
Jos lukijaa jäi askarruttamaan, millaisia ovat voineet olla Björkebergin kaksi keilarataa, antavat nämä kaksi kuvaa siitä käsityksen. On toki mahdollista, että keilaradat ovatkin sijainneet katon alla jossakin Björkebergin lautarakenteisista ladoista.
Johann Hamza: Auf der Kegelbahn, maalattu ennen vuotta 1927. Wikimedia commons, Public domain
Friedrich Eduard Meyerheim: Kegelgesellschaft, 1834. Wikimedia commons, Public domain
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti