Iso-Rasin navetta jo 38 vuotta kulttuuriperinnön taitokeskuksena Kuralan Kylämäessä

 

Kun Kuralan Kylämäen avajaisia vietettiin heinäkuun kolmastoista 1988, Iso-Rasin uudempi navetta alias Arkeologinen Kokeiluverstas sai kunnianarvoisen tehtävän vastaanottaa kylän rakennuksista ensimmäisenä, koreaksi korjattuna sekä avajaisvieraat että yleisön. Vielä avajaispäivästä reilu puoli vuotta taakse päin marraskuussa 1987 samaisessa rakennuksessa toimi yritys nimeltä ”Lasikuitu-Palin”, eikä ensimmäisenä yleisölle avattavan tilan korjaustöihin päästy kuin vasta avajaisvuoden helmikuussa. Kiire korjata oli kova, sillä ”Elävän historian kylän” perustamistyöryhmälle osoitettuun avajaispäivään oli tuolloin enää muutamia kuukausia.

Iso- Rasin uusi navetta kuvattuna idästä 1920-luvulla. Edustalla poseeraa karjakko Aina Ruohonen ja sonni. (Kuralan Kylämäki, Turun kaupunginmuseo)

Iso-Rasin navetta 1980-luvulla ennen Kuralan Kylämäen elävän historian kylää (Kuralan Kylämäki, Turun kaupunginmuseo)

Kuralan Kylämäen Elävän historian kylä perustettiin monipuolisen kulttuuriperinnön säilyttämiseen, elvyttämiseen ja jatkamiseen. Sen lähtökohtana on alusta asti ollut toiminnallisuus ja opetuskokoelmien käyttömahdollisuus sekä erityisenä säilytyksen kohteena työprosessit, tekeminen ja taidot. Elävän historian kylän perustamisessa päätettiin, että tutkimus-, opetus- ja yleisötoiminta toteutuisi toisiinsa kietoutuneina sulassa sovussa sekä 1950-lukua edustavalla maatilalla että esihistorialliseen aikaan keskittyvässä muinaisverstaassa.

Arkeologinen Kokeiluverstas Elävän historian kylässä

Iso-Rasin uuteen navettaan 1988 perustettu muinaisverstas eli Arkeologinen Kokeiluverstas oli valtakunnallisesti vertaansa vailla. Se oli kokeellisen arkeologian tyyssija, jossa esihistoriallisen ajan työtapoja tutkimalla ja kokeilemalla pyrittiin ymmärtämään ja oppimaan ihmisen muinaisista elintavoista ja -taidoista. Huomion kohteena oli erityisesti metallikausien muinaistekniikat ja materiaalit kuten puu, luu, nahka, rauta, savi ja tekstiilikuidut sekä ihmisen perustarpeet kuten asuminen, pukeutuminen, kulkuvälineet ja ravinnon hankinta kuten metsästys ja kalastus.

Vuosien saatossa Kokeiluverstaalla järjestettiin runsaasti edellä mainittuihin aiheisiin liittyviä tapahtumia, kursseja, kilpailuja, työnäytöksiä ja -esityksiä, tuotettiin opinnäytteitä ja rekonstruktioita sekä kirjoitettiin raportteja. Kunnianhimoisia tutkimus- ja valmistusprojekteja oli lukuisia alkukantaisesta raudanvalmistusprosessista hirvennahkaveneen valmistukseen. Yksi ehkä suuritöisimmistä urakoista oli Kaarinan muinaispuvun valmistaminen primitiivisin eli esihistoriallisesti autenttisin menetelmin ja työvälinein. Puvun valmistuminen kesti useilta käsipareilta jopa kymmenen vuotta!

Pelkästään Kaarinan muinaispuvun työvuosien aikana Kokeiluverstaalla elvytettiin monia lähes kokonaan unohdettuja vaatteen valmistuksen työtapoja raaka-aineen hankinnasta aina puvun viimeistelyyn. Monet työvälineet, kuten pystykangaspuut rakennettiin itse, kankaan värjäyskasvi, värimorsinko viljeltiin myös itse ja Kylämäelle hankittiin jopa omat ahvenanmaanlampaat, sillä juuri niiden villa soveltui tutkimusten perusteella parhaiten pukukankaan langoiksi.

Kaarinan muinaispuvun kankaan kudontaa 1990-luvulla (Kuralan Kylämäki, Turun kaupunginmuseo)

Kokeiluverstaan edustalle rakennettiin myös kivikauden talviasuttava kotarekonstruktio vuosien 1993-1994 aikana. Kota oli ainutlaatuinen opetustila ja kohtaamispaikka, sillä se oli käytännössä aina auki kelle vaan! Mitä kaikkea kota mahtoikaan seiniensä sisällä kokea lähes kahden vuosikymmenen aikana!

Arkeologinen Kokeiluverstas ja sen kivikautinen kota oli harvinainen yleisölle avoin muinaistaitojen tutkimuskeskus ja erityisesti muinaistaitojen ammattilaisten ja -harrastajien kohtaamispaikka, jossa erityistä oli omakohtaisen osallistumisen ja kokemisen mahdollisuus. Se inspiroi suurta joukkoa arkeologeja, käsityöläisiä, vapaaehtoisia, opiskelijoita, koululaisia ja kaikenlaisia Elävän historian kylän kävijöitä yli kaksikymmentä vuotta. Siitä kehittyi oma, erityinen ilmiönsä, josta monilla muinaiskulttuuri-intoilijoilla on ikimuistoisia kokemuksia ja kertomuksia. Se keräsi ihmisiä yhteen ja loi omanlaisen heimonsa muinaistaitojen elvyttämisen äärelle modernissa 1000- ja 2000-lukujen vaihteessa.

Mutta aikansa kutakin! Kaikki loppuu ja muuttuu aikanaan.

Arkeologisen Kokeiluverstaan toiminta hiipui 2010-luvun alkupuolella ja viimeistään kivikautisen kodan poistuminen Kylämäen maisemasta 2013 vei myös muinaisverstaan menneisyyteen ja muistoihin.

Kokeiluverstas ja talviasuttava kotarekonstruktio 2010-luvun alussa.

50-luvun elämä leviää Kokeiluverstaalle

Mutta eipä aikaakaan, kun Iso-Rasin uudemmassa navetassa taas kokeiltiin ja tehtiin omakohtaisesti itse.

2010-luvun uudistusten tuulet toivat Kuralan Kylämäen Kokeiluverstaalle museopedagogiseen sivistystyöhön tähtäävän toimintakeskuksen työpajoineen, tapahtumineen ja kursseineen – ja tällä kertaa 1950-luvun tyyliin!

Kokeiluverstaan uudesti syntynyt idea oli olla paikka, jossa järjestettäisiin työpajoja, kursseja ja tapahtumia, joissa edelleen tekemisen ja kokeilun kautta kulttuuriperintömme kädentaidot ja -tiedot pysyisivät elossa ja välittyisivät Kylämäen kävijöille. Tämän lisäksi Kokeiluverstaan tavoite oli aktivoida ja osallistaa lähialueen asukkaita ja olla tila, johon kuka tahansa oli tervetullut harrastamaan, kiinnostumaan kulttuuriperinnöstä ja kädentaidoista, kokemaan historiaa oman tekemisen kautta ja sivistymään 50-luvun kontekstissa.

Ja niin Kokeiluverstaalla alkoi taas tapahtua ja kokoontua kiinnostuneita milloin minkäkin aihepiirin äärelle. Vuosittain Kokeiluverstaalla vietettiin niin 50-luvun joulu- kuin pääsiäisvalmisteluja, hiihtoloma- ja syyspäiviä, oli avoimia teemaviikonloppuja, ompeluseuroja, muotinäytöksiä ja myyjäisiä, lasten leirejä sekä Kolme keskiaikaista kesäpäivää- tapahtuma. 

Kuralan Kylämäen työpajoista ehkä jo legendaarisin ”Taitotiistai” pidettiin myös ensimmäistä kertaa vuonna 2013, jonka tarjoamaan tekemiseen on siitä lähtien voinut tarttua kuka tahansa ja aina vaan edelleen myös ensi viikolla! 

Uudistuneen Kokeiluverstaan kesissä nähtiin ja koettiin 2015-2018 myös hulvattomat Kylämäen rengit, jotka huviksi ja hyödyksi tarttuivat milloin mihinkäkin opettavaisiin ja käytännöllisiin maatilan nikkarointitarpeisiin amerikankeinusta kimpiastioihin. Kylämäen rengit keksivät opettavaista tekemistä läpi kesän myös yleisölle, ja vastasivat ahkerasti päivittäiseen kysymykseen: ”Mitäs täällä tänään saa kokeilla?”

Kylämäen rengit kokeilevat rakentamaansa amerikankeinua Kokeiluverstaalla 2015 

Vaikka 50-luvun teemat levisivät uudistusten myötä myös Kokeiluverstaalle oli esihistorialla ja muinaistaidoilla siellä edelleen oma paikkansa. Jo 1990-luvulla alkanut Muinaistekniikanviikko jatkui Kokeiluverstaan ohjelmistossa aina vuoteen 2016 asti, jonka jälkeen tapahtuma on tunnettu nimellä Esihistoria esille! Muinaisajan elävöittämistä jatkoivat koko 2010-luvun vielä sekä Kaarle Knuutinpojan jousiampujat ry että keskiaikaan erikoistunut Warusseppäin kilta, jonka seppien työtä voi kuulla ja nähdä Kylämäen sepänpajassa edelleen.

Kokeiluverstas - nimi jäi virallisesti historiaan 2023, kun Iso- Rasin uudempi navetta nimetään ”Kylämäen Verstaaksi”. Nimimuutoksista huolimatta ihmisten kokoontuminen itsetekemisen ja kulttuuriperintömme elossa pitämisen äärellä ei hiipunut vaan päinvastoin. Kylämäen Verstaan kaikille avoimet matalan kynnyksen työpajat ympärivuotisine Taitotiistaineen ja ilmiömäisine keramiikkakerhoineen saavuttivat viime vuosina suuren suosion tarjoten kulttuuriperintöä työpajan muodossa vuoden aikana yhteensä yli 2000:lle henkilölle. Niinpä Kylämäen Verstaan kukoistuskausi aineettoman kulttuuriperinnön  museopedagogisena toiminta- ja sivistyskeskuksena päättyi arvokkaasti huipulla joulukuussa 2025, kun kulttuuriperinnön ja kädentaitojen elossa pitämisen vastuu Iso-Rasin uudemmassa navetassa siirtyi vuorostaan Turun taitokeskukselle ja Taito shopille.

Kylämäen Verstas ja pellavapelto kesällä 2023 (Kuralan Kylämäki, Turun kaupunginmuseo)

Turun taitokeskus käsityön puolestapuhujana Kylämäen Verstaalla

Kylämäen Verstaalle tammikuussa 2026 saapuneen Turun taitokeskuksen/Taito Shopin takana häärää yleishyödyllinen ja voittoa tavoittelematon Taito Varsinais- Suomi ry, jonka historia on pitkä – jopa pitempi kuin itse Iso- Rasin navettarakennuksen. Yhdistyksen juuret juontavat vuoteen 1907 Laitilan nuorisoseurantalolle, jossa Lounais-Suomen maanviljelysseura perusti rinnalleen Lounais-Suomen Kotiteollisuusyhdistyksen.

1900-luvun alussa Maanviljelyseurojen tehtävänä oli muun muassa kotiteollisuuden kaikinpuolinen edistäminen ja tavoitteena koulutusten järjestäminen, puhdetöiden lisääminen, käsityötaidon säilyttäminen maaseutuväestön keskuudessa sekä ansiokotiteollisuuden edistäminen. Maanviljelysseurat järjestivät muun muassa kiertäviä kotiteollisuuskouluja, joissa näitä tavoitteita toteutettiin. Kiertävien kotiteollisuuskoulujen avuksi Maanviljelysseurat ryhtyivät pian ajamaan alueellisten kotiteollisuusyhdistysten perustamista, joista ensimmäisten joukossa perustettiin Lounais-Suomen Kotiteollisuusyhdistys.

Lounais- Suomen Kotiteollisuusyhdistyksestä tuli 1990-luvulla Varsinais-Suomen käsi- ja kotiteollisuusyhdistys ry ja 2000-luvulla Taito Varsinais-Suomi ry, joka edelleen vaalii yli sadan vuoden takaisia Maanviljelyseuran alulle panemia arvoja nykyaikaan päivitettynä. Yhdistyksen toiminta-ajatuksena on käsityökulttuurin säilyttäminen ja edistäminen taitona ja elinkeinona sekä toimia käsityön puolestapuhujana.

Tervetuloa siis Taito Varsinais-Suomi ry Kylämäelle mukaan tähän tärkeään tehtävään pitämään elossa itsetekemisen kulttuuriperintöä!

Ja mikäs sen parempi paikka kuin Iso- Rasin uudempi navetta – alias Kylämäen Verstas!

Ettepä arvaakaan, että Lounais-Suomen Maanviljelysseuraa on kiittäminen myös tuon kyseisen rakennuksen olemassaolosta! Nimittäin vuonna 1923 juuri edellä mainitun Maanviljelysseuran rakennusneuvoja Onni Touru suunnitteli Iso-Rasin uudistusmieliselle isännälle Urho Haavistolle tämän upean navettarakennuksen monien muiden varsinaissuomalaisten maatilojen tapaan.

Mitähän olisi Onni Touru sanonut piirustuspöytänsä ääressä, jos olisi aavistanut, että aikanaan 103 vuoden kuluttua suunnitteilla oleva navetta toimisi maanviljelysseuransa suojissa syntyneen Kotiteollisuusyhdistyksen perillisen kädentaitokeskuksena varsin monivaiheista historiaa jo mahdollistaneena!

Toivotaan Iso- Rasin uudemmalle navetalle, Kokeiluverstaalle, Kylämäen Verstaalle, Turun taitokeskukselle ja Taito shopille edelleen ainakin satojen vuosien tulevaisuutta Varsinais-Suomalaisen kulttuuriperinnön ja käsityön näyttämönä!

Sisäkuva Iso- Rasin navetasta 1920- tai 1930-luvulla (Kuralan Kylämäki)

Kuralan helmikuun esine, vanerinen lumilapio

”Faneerinen lumilapio on kevyt heikoimmillakin voimilla käsitellä. Mikä onkaan lapsista mieluisempaa kuin lumitöiden teko. Mikä parempaa, terveellisempää aamuvoimistelua henkisen työn tekijöille, esim. opettajille kuin lumenluonti raikkaassa ulkoilmassa ennen pitkää rasittavaa työpäivää luokan raskaassa ilmassa.” 

 

 

 

Tätä mieltä oltiin lumenluonnin ihanuudesta Marttajärjestön Emäntälehdessä vuonna 1934. No jaa. Saattaisipa nykyiseen muoviseen lumentyöntimeen tottunut lausua eriävän mielipiteen vanerisen lumilapion keveydestä. Sehän painaa tyhjänäkin useamman kilon. Kuukauden esineeksi päätynyt Billnäsin valmistama peltiterällä suojattu pienehkö lapio – aloituskuvassa toinen vasemmalta – painaa tyhjänä 2,5 kiloa ja sen oikealla puolella oleva, yleistä suurempaa kokoa edustava 3,5 kiloa. Vanerinen lumikola toisen kuvan oikeassa reunassa on viisikiloinen. Heilautapa näillä sitten märkää suojalunta tien reunan yhä korkeammalle lumipenkalle!

Opettajain lehti 24.8.1937

Sanomalehdessä ennustettiin vuonna 1920, että ”faneeri on tulevaisuuden puuvalmiste, jonka kulutus moninkertaistuu muutamassa vuodessa”. Tämä todella piti paikkansa lumilapioiden suhteen. Lehti-ilmoittelun perusteella vanerisia lumilapioita on alettu valmistaa myyntiin suunnilleen ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Pian niitä jo valmistettiin tehtaissa ja eri kokoisissa puuverstaissa, mutta myös kaupunkien työtuvilla ja hätäaputöinä.

Vasemmalta oikealle: Turun Sanomat 25.1.1916, Sosialisti 15.1.1938, Lahden lehti 14.1.1903, Turun Sanomat 8.12.1932

 

Ennen vanerin aikakauttakin tavallisen kansan käsiin on kuulunut puinen lumilapio. Se veistettiin ilman liitoksia keveästä, mutta kosteutta hyvin kestävästä haapapuusta. Ulkonäön perusteella se voi olla mahdoton erottaa viljalapiosta, jolla koottiin ja siirreltiin jyviä. Yksi ja sama lapio lapio on kaiketi voinut vuodenaikojen mukaan palvella maalaistalossa molemmissa tehtävissä.   

Aloituskuvassa billnäsiläisen lapion vasemmalla puolella näkyy tällainen haapapuinen lapio, joka painaa vain 1,5 kiloa. Se on peräisin Itäharjulla toimineesta puusepänverstaasta, mutta lieneekö sentään siellä valmistettu. Haapapuisia lumilapioita on ollut kaupungeissa myynnissä 1800-luvun jälkipuolella ja 1900-luvun alussa. Niitä valmistettiin maaseudulla kotitarvekäsitöinä siinä missä luutia, pärekoreja, tai puuastioitakin. Vuonna 1916 uutisoitiin, miten parissa Karjalan kannaksen kylässä oli talven aikana urakoitu kokoon yhteensä 7000 haapaista lumilapiota, joilla tekijät tienasivat tarpeellista sivuansiota.

 

Keski-Suomen Kotiteos-Aitta O.Y., kuvallinen hintaluettelo 1911-1912. Oikealla "jyvälapioita kouvupuusta ja lumilapioita haapapuusta"

 

Lunta luotiin tietenkin myös metallilapioilla. Erityisen sopivia joka paikan lumitöihin olivat tasakärkiset lapiot, joiden metallisen lavan reunoja oli taivutettu ylöspäin. Oheisessa vaasalaisen Antti Rahkolan Levyteostehtaan kuvastossa vuodelta 1930 niitä näkyy alarivillä nimettynä navetta- ja lumilapioiksi.

Oy Antti rahkola Levyteostehdas Ab, Vaasa. Kuvasto v.1930

Ylärivissä oikealla näkyy myös pyöristyvälapainen jyvälapio.  Kolmekymmentä vuotta myöhemmin samaisen Rahkolan tehtaan valikoimiin sen oli sen rinnalle lisätty myös hieman pienempi ”kuuppalapio”. Entiset "navetta- ja lumilapiot" puolestaan oli nyt nimetty betonilapioiksi, ja tämän mallinenhan betonilapio on edelleen.

Osuutukkukauppojen rautaosaston kuvasto, v. 1960

Finnan valokuvien perusteella jyvä- tai kuuppalapioita käytettiin yleisesti lumilapioina. Esimerkkinä tästä toimii oheinen loviisalaisia lumenluojia esittävä valokuva. Kuuppalapion käyttö lumitöissä kuuluu kirjoittajankin lapsuusmuistoihin 1960-luvun jälkipuolelta. Silloin sen lapa oli jo kevyttä alumiinia, ja lapionvarressa ahkeroikin useimmiten äiti. 

Finna, Loviisan kaupunginmuseo

 

Siinä missä puuverstaissa naputeltiin vielä 1950-luvulla kokoon vanerilapioita, metalliverstaat ottivat tuotekehittelyn alle lumikolan. Yksittäistä lumikolan keksijää ei ole ilmeisesti jäljitetty, mutta Suomessa eräs ehdokas sellaiseksi on Pietarsaarelainen Purmo-tuote , jonka Pyry-Pekka -lumilapiosta kehkeytynyttä, pyörillä varustettua lumikolaa työnneltiin monella pihalla 1960- ja 1970-luvuilla. (Jos muistinne ei ulotu niin kauas, aavistuksen Pyry-Pekka -lumikolan ulkonäöstä saa tästä.) Epävirallisen tiedon mukaan Purmon lumikolan kehitteli tehtaan osakas Ivar Långnabba. Euran Peltityö Oy:stä puolestaan kerrotaan, että tämän tehtaan alkuvaiheeseen kuului Pyry-lumikolan keksiminen ja lanseeraaminen markkinoille 1960-luvulla. Siellä keksijä oli Esa Mäkelä.

Lumentyöntimen parissa ovat epäilemättä askaroineet samaan aikaan muutkin keksijät ja tuotekehittelijät. Yrittäjiä löytyi jo sotaa edeltävältakin ajalta. Alla Wilhelm Hagnerin ”yhdistetty lumilapio ja aura”, jolle hän haki patenttia vuonna 1935. Patenttihakemus näyttää rauenneen jo samana vuonna, eli ilmeisesti ei ole toivoa nähdä koskaan tätä lumilapio-auraa tositoimissa.

Patenttirekisteri, Virallisen lehden liite 1.5.1936

*** 

 

 

Vaikka epäilinkin alussa lainattua lehtiartikkelia sen väittäessä vanerista lumilapiota kevyeksi työvälineeksi, yhdessä asiassa olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä: lumenluonti on yksi niistä aikuisten töistä, joita jo pienikin lapsi haluaa jäljitellä. Todistan tätä joukolla valokuvia: 

1. ja 2. Vallilantie 5 pihalla. Helsingin kaupunginmuseo, kuv. Väinö Aleksi Kannisto 1946

3. Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, kuv. Pekka Kyytinen 1958

4. Työväenmuseo Werstas, OTK:n negatiivikokoelma, kuv. Olli Nieminen 1957

5. Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, kuv. Pekka Kyytinen 1949

6. Museovirasto, Journalistinen kuva-arkisto, U.A. Saarisen kokoelma, kuv. U.A. Saarinen 1956

7. "Viisivuotias Risto luo lunta Turun Kupittaankadulla." Museo Leikki, kuv. tuntematon 1952

8. Ojamaan pihalla Liedon asemalla, Turun kaupunginmuseo, kuva 1955 - 1956

9. Puistotäti lasten kanssa Säätytalon puistossa. Helsingin kaupunginmuseo, kuv. Eeva Rista 1971

1.

2.

3.

 

4.

5.

6.

 

7.

8. 

9.

 

Pansion Ankkurikylän inventointiprojekti 2025

 

Valokuva Ankkurikyläntieltä 17.11.2025. Valokuvaaja: Samu Nygren 

Pansion Ankkurikylän inventointiprojekti 2025

Marraskuussa 2025 Pansion Ankkurikylän asukkaita informoitiin tiedotteilla, että alueella tulee kiertämään siviilipalvelushenkilö Samu Nygren museoinventoijan tehtävissä. Kyseessä oli siis Ankkurikylän täydennysinventointi, jossa alueen historiasta ja rakennuksista kerättiin tietoja Museon Informaatioportaaliin eli MIP-palveluun, joka toimii Varsinais-Suomen kulttuuriympäristön parissa työskentelevien viranomaisten työkaluna. 

Valokuva Ankkurinkyläntieltä autotielle 17.11.2025.
 Taustalla näkyy Pernon telakka. Valokuvaaja: Samu Nygren.

Ankkurikylän alueen talot rakennettiin kaikki vuosien 1939–1954 välisenä aikana, vilkkain rakentaminen painottuen 1940-luvulle. Kylä sai alkunsa, kun puolustusvoimien laivastoaseman työntekijät alkoivat rakennuttaa omakotitaloja alueelle. Eräs asukas kertoo, kuinka Ankkurikylän olivat alkuvuosina asuttaneet vähävaraiset puolustusvoimien laivaston ”kapiaiset”. Ankkurikylässä onkin asunut runsaasti laivastoaseman upseereja, mutta myös lähellä sijaitsevan Pernon telakan työntekijöitä. Ankkurikylä sijaitsee aivan puolustusvoimien aitojen rajoilla, piilossa metsikössä, jossa villieläimet elävät vilkasta elämää.  Ankkurikylän asukkaat saivat aikoinaan kulkea lupalapulla uimaan puolustusvoimien rannalle, mutta se on nykyään kielletty. Monet asukkaat ikävöivätkin kovasti kävelymatkan päässä olevaa rantaa. Ankkurikylän tontit kuuluivat ennen Pernon kartanon maa-alueeseen.  Alue oli aiemmin osa Raision kuntaa, kunnes se liitettiin Turkuun 1970-luvulla.

Valokuvassa yksi Ankkurikylän vanhoista omakotitaloista, kuvattuna Ankkurikyläntieltä 17.11.2025.
Valokuvaaja: Samu Nygren.

Oikealla oleva valokuva on vuodelta 1941 ja siinä esiintyy kolme Ilmarisen uppoamisen selviytyjää. Oikealla puolella seisoo Matti Tiusanen, yksi Ankkurikylän alkuperäisistä asukkaista. Päästyään eläkkeelle armeijasta, Tiusanen työskenteli vielä yövartijana laivateollisuudella n. 20 vuotta. Ilmeisesti Tiusasen veli keksi nimen "Ankkurikylä", koska sinne ikään kuin "ankkuroituvat" armeijasta eläköityneet miehet.

Ankkurikylän rakennushistoriaa

Vuosien aikana Ankkurikylän taloissa on tapahtunut runsaasti muutoksia: laajennuksia, kunnostuksia, jopa purkuja. Jotkut talot näyttävät miltei upouusilta, kun taas jotkut taloista ovat pysyneet melko samannäköisinä alkuvuosistaan asti. Eräs asukas kertoo, kuinka Ankkurikylä on ”tekemällä tehty”. Ankkurikylän rakennukset on tehty hyvistä, kestävistä materiaaleista suurella vaivalla. Moni talo on rakennettu kovalle kalliolle, jota on jouduttu jopa räjäyttämään rakentamisessa. Talot rakennettiin yhteisöllisesti ja asukkaat ahersivat mielellään yhdessä.

Elämää Ankkurikylässä

Ankkurikylässä 45 vuotta asustaneen asukkaan mukaan elämä Ankkurikylässä on aikoinaan ollut todella yhteisöllistä. Ihmiset olivat tiiviisti yhdessä, tekivät yhteistyötä, ja heillä oli oma tehokas omakotiyhdistys, joka perustettiin vuonna 1950 ja toimi aina vuoteen 2025 asti. Tässä yhdistyksessä alueen asukkaat päättivät asioista yhdessä ja järjestivät esimerkiksi kylänjuhlia ja vuosijuhlia. Vaikka alueen asukkaiden välillä on tietenkin ajoittain ollut erimielisyyksiä, jopa riitoja, on ylipäätään elämä Ankkurikylässä ollut rauhallista. Nykyään ihmiset ovat mieluummin omissa oloissaan, mutta asukkaat luottavat siihen, että naapureilta saa apua tarvittaessa.

Valokuva Ankkurikyläntien viereisestä Ankkurikylänkadusta 17.11.2025.
 Valokuvaaja: Samu Nygren

Ankkurikylä on erittäin hurmaava pieni asuinalue, jossa kaikki tuntevat toisensa, ja näin se on aina ollutkin. Suurimmalla osalla taloista on vuosien saatossa ollut vain 2–3 omistajaa. Asukas kertoo, että Ankkurikylän väestö on ”matala profiilista porukkaa”. Alue tuntuu suojatulta ja erittäin turvalliselta, eikä häiriötekijöitä juurikaan ole. Ankkurikylän asukkaiden haastatteluissa tuotiin muutamaan kertaan esille telakan rakennusäänet, mutta ne eivät kuitenkaan tunnu häiritsevän asukkaita. Niihin on ilmeisesti totuttu, ja äänet kohdataan osana arkea. Eräs asukas mainitsee myös, kuinka onnellinen hän on itse ollut asuessaan Ankkurikylässä. Hän ei voisi kuvitella asuvansa missään muualla.

Projektini Ankkurikylässä

Valokuva Ankkurikyläntieltä 17.11.2025. Valokuvaaja: Samu Nygren

Projekti Ankkurikylässä oli erittäin puoleensavetävä, sillä pienet kylät ja naapurustot ovat aina kiehtoneet minua. Kun kylä on pieni, luonnollisesti asukkaat oppivat tuntemaan toisensa paremmin ja sosiaaliset verkostot alueen sisällä vahvistuvat eri tavalla kuin tiiviisti asutuilla, isoilla alueilla. Olen itse varttunut ja asunut koko ikäni alueella, jossa naapureita on niin paljon, että olisi mahdotonta oppia tuntemaan kaikki. Tämän takia oli mielenkiintoista tutustua tiiviimpään ja syrjäisempään naapurustoon Ankkurikylässä. Minua kiehtoi alueessa myös se, että siitä ei löydy esimerkiksi verkosta etsimällä juurikaan tietoja. Oli erittäin innostavaa päästä selvittämään alueen historiaa aivan itse.

Kiinteistöjä Ankkurikylässä on vain 13, joten projekti vaikutti melko pieneltä, varsinkin kun vertasin sitä aikaisempaan inventointiprojektiini Raunistulassa. Luulin, että projekti olisi ohi vain muutamassa päivässä, mutta olin kuitenkin väärässä. Se, että taloja oli vähemmän, antoi mahdollisuuden syventyä kiinteistöihin tarkemmin. Jokainen kiinteistö oli kuin tyhjä kangas: niistä ei löytynyt Museon Informaatioportaalista (MIP) tietoa, sillä niitä ei ole aikaisemmin inventoitu. Pyrin haastattelemaan mahdollisimman monta asukasta saadakseni tarkat tiedot rakennuksista ja alueen historiasta, ja siinä onnistuinkin, koska asukkaat tiesivät paljon talojensa historiasta. Monella heistä oli tallella vanhoja dokumentteja, jotka sisälsivät hyödyllistä tietoa alueen alkuperästä, sen rakennusvaiheista ja entisistä asukkaista. Myös vanhoja valokuvia löytyi, jotka näyttivät, miltä alue ja rakennukset ovat näyttäneet ennen. Ankkurikylässä jokainen kiinteistö tuntui miltei omalta projektiltaan, koska yhteen kiinteistöön tuli käytettyä aikaa tavallista enemmän.

Valokuva Koivuluodontieltä 17.11.2025. Valouvaaja: Samu Nygren

Kiinteistöjen valokuvaaminen oli myös iso osa inventointiprojektia. Se osoittautui työläämmäksi, kuin aluksi olin luullut, sillä lähes jokaisella tontilla oli monta rakennusta, joista jokainen tuli kuvata mahdollisimman tarkasti. Keskimäärin yhdellä kiinteistöllä oli noin 5 rakennusta. Työtä helpotti se, että kiinteistöjen alueet olivat niin laajoja, että valokuvia saattoi ottaa hyvältä etäisyydeltä, jolloin ympäristö hahmottui hyvin ja valokuvista tuli ylipäätään selkeitä ja informatiivisia.

Oli jälleen ilo jutustella asukkaiden kanssa, se alkoi tuntua enemmän ja enemmän luontevalta jokaisen haastatteluhetken jälkeen. Oli mukava kävellä ympäri Ankkurikylän silmukkaa, katsella hienoja vanhoja taloja, kuunnella metsän ja kevyen liikenteen ääniä sekä kurkkia puolustusvoimien rakennuksia aidan takana. Tämä oli erittäin mieluinen projekti, ja toivon pääseväni toteuttamaan samankaltaisia projekteja tulevaisuudessa. Projektin aikana otin yhteensä 1 311 valokuvaa ja inventoin 13 uutta kiinteistöä MIP-palveluun.

Valokuva Ankkurikyläntieltä 17.11.2025. Valokuvaaja: Samu Nygren

Kirjoittanut Samu Nygren.