Kuralan helmikuun esine, vanerinen lumilapio

”Faneerinen lumilapio on kevyt heikoimmillakin voimilla käsitellä. Mikä onkaan lapsista mieluisempaa kuin lumitöiden teko. Mikä parempaa, terveellisempää aamuvoimistelua henkisen työn tekijöille, esim. opettajille kuin lumenluonti raikkaassa ulkoilmassa ennen pitkää rasittavaa työpäivää luokan raskaassa ilmassa.” 

 

 

 

Tätä mieltä oltiin lumenluonnin ihanuudesta Marttajärjestön Emäntälehdessä vuonna 1934. No jaa. Saattaisipa nykyiseen muoviseen lumentyöntimeen tottunut lausua eriävän mielipiteen vanerisen lumilapion keveydestä. Sehän painaa tyhjänäkin useamman kilon. Kuukauden esineeksi päätynyt Billnäsin valmistama peltiterällä suojattu pienehkö lapio – aloituskuvassa toinen vasemmalta – painaa tyhjänä 2,5 kiloa ja sen oikealla puolella oleva, yleistä suurempaa kokoa edustava 3,5 kiloa. Vanerinen lumikola toisen kuvan oikeassa reunassa on viisikiloinen. Heilautapa näillä sitten märkää suojalunta tien reunan yhä korkeammalle lumipenkalle!

Opettajain lehti 24.8.1937

Sanomalehdessä ennustettiin vuonna 1920, että ”faneeri on tulevaisuuden puuvalmiste, jonka kulutus moninkertaistuu muutamassa vuodessa”. Tämä todella piti paikkansa lumilapioiden suhteen. Lehti-ilmoittelun perusteella vanerisia lumilapioita on alettu valmistaa myyntiin suunnilleen ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Pian niitä jo valmistettiin tehtaissa ja eri kokoisissa puuverstaissa, mutta myös kaupunkien työtuvilla ja hätäaputöinä.

Vasemmalta oikealle: Turun Sanomat 25.1.1916, Sosialisti 15.1.1938, Lahden lehti 14.1.1903, Turun Sanomat 8.12.1932

 

Ennen vanerin aikakauttakin tavallisen kansan käsiin on kuulunut puinen lumilapio. Se veistettiin ilman liitoksia keveästä, mutta kosteutta hyvin kestävästä haapapuusta. Ulkonäön perusteella se voi olla mahdoton erottaa viljalapiosta, jolla koottiin ja siirreltiin jyviä. Yksi ja sama lapio lapio on kaiketi voinut vuodenaikojen mukaan palvella maalaistalossa molemmissa tehtävissä.   

Aloituskuvassa billnäsiläisen lapion vasemmalla puolella näkyy tällainen haapapuinen lapio, joka painaa vain 1,5 kiloa. Se on peräisin Itäharjulla toimineesta puusepänverstaasta, mutta lieneekö sentään siellä valmistettu. Haapapuisia lumilapioita on ollut kaupungeissa myynnissä 1800-luvun jälkipuolella ja 1900-luvun alussa. Niitä valmistettiin maaseudulla kotitarvekäsitöinä siinä missä luutia, pärekoreja, tai puuastioitakin. Vuonna 1916 uutisoitiin, miten parissa Karjalan kannaksen kylässä oli talven aikana urakoitu kokoon yhteensä 7000 haapaista lumilapiota, joilla tekijät tienasivat tarpeellista sivuansiota.

 

Keski-Suomen Kotiteos-Aitta O.Y., kuvallinen hintaluettelo 1911-1912. Oikealla "jyvälapioita kouvupuusta ja lumilapioita haapapuusta"

 

Lunta luotiin tietenkin myös metallilapioilla. Erityisen sopivia joka paikan lumitöihin olivat tasakärkiset lapiot, joiden metallisen lavan reunoja oli taivutettu ylöspäin. Oheisessa vaasalaisen Antti Rahkolan Levyteostehtaan kuvastossa vuodelta 1930 niitä näkyy alarivillä nimettynä navetta- ja lumilapioiksi.

Oy Antti rahkola Levyteostehdas Ab, Vaasa. Kuvasto v.1930

Ylärivissä oikealla näkyy myös pyöristyvälapainen jyvälapio.  Kolmekymmentä vuotta myöhemmin samaisen Rahkolan tehtaan valikoimiin sen oli sen rinnalle lisätty myös hieman pienempi ”kuuppalapio”. Entiset "navetta- ja lumilapiot" puolestaan oli nyt nimetty betonilapioiksi, ja tämän mallinenhan betonilapio on edelleen.

Osuutukkukauppojen rautaosaston kuvasto, v. 1960

Finnan valokuvien perusteella jyvä- tai kuuppalapioita käytettiin yleisesti lumilapioina. Esimerkkinä tästä toimii oheinen loviisalaisia lumenluojia esittävä valokuva. Kuuppalapion käyttö lumitöissä kuuluu kirjoittajankin lapsuusmuistoihin 1960-luvun jälkipuolelta. Silloin sen lapa oli jo kevyttä alumiinia, ja lapionvarressa ahkeroikin useimmiten äiti. 

Finna, Loviisan kaupunginmuseo

 

Siinä missä puuverstaissa naputeltiin vielä 1950-luvulla kokoon vanerilapioita, metalliverstaat ottivat tuotekehittelyn alle lumikolan. Yksittäistä lumikolan keksijää ei ole ilmeisesti jäljitetty, mutta Suomessa eräs ehdokas sellaiseksi on Pietarsaarelainen Purmo-tuote , jonka Pyry-Pekka -lumilapiosta kehkeytynyttä, pyörillä varustettua lumikolaa työnneltiin monella pihalla 1960- ja 1970-luvuilla. (Jos muistinne ei ulotu niin kauas, aavistuksen Pyry-Pekka -lumikolan ulkonäöstä saa tästä.) Epävirallisen tiedon mukaan Purmon lumikolan kehitteli tehtaan osakas Ivar Långnabba. Euran Peltityö Oy:stä puolestaan kerrotaan, että tämän tehtaan alkuvaiheeseen kuului Pyry-lumikolan keksiminen ja lanseeraaminen markkinoille 1960-luvulla. Siellä keksijä oli Esa Mäkelä.

Lumentyöntimen parissa ovat epäilemättä askaroineet samaan aikaan muutkin keksijät ja tuotekehittelijät. Yrittäjiä löytyi jo sotaa edeltävältakin ajalta. Alla Wilhelm Hagnerin ”yhdistetty lumilapio ja aura”, jolle hän haki patenttia vuonna 1935. Patenttihakemus näyttää rauenneen jo samana vuonna, eli ilmeisesti ei ole toivoa nähdä koskaan tätä lumilapio-auraa tositoimissa.

Patenttirekisteri, Virallisen lehden liite 1.5.1936

*** 

 

 

Vaikka epäilinkin alussa lainattua lehtiartikkelia sen väittäessä vanerista lumilapiota kevyeksi työvälineeksi, yhdessä asiassa olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä: lumenluonti on yksi niistä aikuisten töistä, joita jo pienikin lapsi haluaa jäljitellä. Todistan tätä joukolla valokuvia: 

1. ja 2. Vallilantie 5 pihalla. Helsingin kaupunginmuseo, kuv. Väinö Aleksi Kannisto 1946

3. Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, kuv. Pekka Kyytinen 1958

4. Työväenmuseo Werstas, OTK:n negatiivikokoelma, kuv. Olli Nieminen 1957

5. Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, kuv. Pekka Kyytinen 1949

6. Museovirasto, Journalistinen kuva-arkisto, U.A. Saarisen kokoelma, kuv. U.A. Saarinen 1956

7. "Viisivuotias Risto luo lunta Turun Kupittaankadulla." Museo Leikki, kuv. tuntematon 1952

8. Ojamaan pihalla Liedon asemalla, Turun kaupunginmuseo, kuva 1955 - 1956

9. Puistotäti lasten kanssa Säätytalon puistossa. Helsingin kaupunginmuseo, kuv. Eeva Rista 1971

1.

2.

3.

 

4.

5.

6.

 

7.

8. 

9.

 

Pansion Ankkurikylän inventointiprojekti 2025

 

Valokuva Ankkurikyläntieltä 17.11.2025. Valokuvaaja: Samu Nygren 

Pansion Ankkurikylän inventointiprojekti 2025

Marraskuussa 2025 Pansion Ankkurikylän asukkaita informoitiin tiedotteilla, että alueella tulee kiertämään siviilipalvelushenkilö Samu Nygren museoinventoijan tehtävissä. Kyseessä oli siis Ankkurikylän täydennysinventointi, jossa alueen historiasta ja rakennuksista kerättiin tietoja Museon Informaatioportaaliin eli MIP-palveluun, joka toimii Varsinais-Suomen kulttuuriympäristön parissa työskentelevien viranomaisten työkaluna. 

Valokuva Ankkurinkyläntieltä autotielle 17.11.2025.
 Taustalla näkyy Pernon telakka. Valokuvaaja: Samu Nygren.

Ankkurikylän alueen talot rakennettiin kaikki vuosien 1939–1954 välisenä aikana, vilkkain rakentaminen painottuen 1940-luvulle. Kylä sai alkunsa, kun puolustusvoimien laivastoaseman työntekijät alkoivat rakennuttaa omakotitaloja alueelle. Eräs asukas kertoo, kuinka Ankkurikylän olivat alkuvuosina asuttaneet vähävaraiset puolustusvoimien laivaston ”kapiaiset”. Ankkurikylässä onkin asunut runsaasti laivastoaseman upseereja, mutta myös lähellä sijaitsevan Pernon telakan työntekijöitä. Ankkurikylä sijaitsee aivan puolustusvoimien aitojen rajoilla, piilossa metsikössä, jossa villieläimet elävät vilkasta elämää.  Ankkurikylän asukkaat saivat aikoinaan kulkea lupalapulla uimaan puolustusvoimien rannalle, mutta se on nykyään kielletty. Monet asukkaat ikävöivätkin kovasti kävelymatkan päässä olevaa rantaa. Ankkurikylän tontit kuuluivat ennen Pernon kartanon maa-alueeseen.  Alue oli aiemmin osa Raision kuntaa, kunnes se liitettiin Turkuun 1970-luvulla.

Valokuvassa yksi Ankkurikylän vanhoista omakotitaloista, kuvattuna Ankkurikyläntieltä 17.11.2025.
Valokuvaaja: Samu Nygren.

Oikealla oleva valokuva on vuodelta 1941 ja siinä esiintyy kolme Ilmarisen uppoamisen selviytyjää. Oikealla puolella seisoo Matti Tiusanen, yksi Ankkurikylän alkuperäisistä asukkaista. Päästyään eläkkeelle armeijasta, Tiusanen työskenteli vielä yövartijana laivateollisuudella n. 20 vuotta. Ilmeisesti Tiusasen veli keksi nimen "Ankkurikylä", koska sinne ikään kuin "ankkuroituvat" armeijasta eläköityneet miehet.

Ankkurikylän rakennushistoriaa

Vuosien aikana Ankkurikylän taloissa on tapahtunut runsaasti muutoksia: laajennuksia, kunnostuksia, jopa purkuja. Jotkut talot näyttävät miltei upouusilta, kun taas jotkut taloista ovat pysyneet melko samannäköisinä alkuvuosistaan asti. Eräs asukas kertoo, kuinka Ankkurikylä on ”tekemällä tehty”. Ankkurikylän rakennukset on tehty hyvistä, kestävistä materiaaleista suurella vaivalla. Moni talo on rakennettu kovalle kalliolle, jota on jouduttu jopa räjäyttämään rakentamisessa. Talot rakennettiin yhteisöllisesti ja asukkaat ahersivat mielellään yhdessä.

Elämää Ankkurikylässä

Ankkurikylässä 45 vuotta asustaneen asukkaan mukaan elämä Ankkurikylässä on aikoinaan ollut todella yhteisöllistä. Ihmiset olivat tiiviisti yhdessä, tekivät yhteistyötä, ja heillä oli oma tehokas omakotiyhdistys, joka perustettiin vuonna 1950 ja toimi aina vuoteen 2025 asti. Tässä yhdistyksessä alueen asukkaat päättivät asioista yhdessä ja järjestivät esimerkiksi kylänjuhlia ja vuosijuhlia. Vaikka alueen asukkaiden välillä on tietenkin ajoittain ollut erimielisyyksiä, jopa riitoja, on ylipäätään elämä Ankkurikylässä ollut rauhallista. Nykyään ihmiset ovat mieluummin omissa oloissaan, mutta asukkaat luottavat siihen, että naapureilta saa apua tarvittaessa.

Valokuva Ankkurikyläntien viereisestä Ankkurikylänkadusta 17.11.2025.
 Valokuvaaja: Samu Nygren

Ankkurikylä on erittäin hurmaava pieni asuinalue, jossa kaikki tuntevat toisensa, ja näin se on aina ollutkin. Suurimmalla osalla taloista on vuosien saatossa ollut vain 2–3 omistajaa. Asukas kertoo, että Ankkurikylän väestö on ”matala profiilista porukkaa”. Alue tuntuu suojatulta ja erittäin turvalliselta, eikä häiriötekijöitä juurikaan ole. Ankkurikylän asukkaiden haastatteluissa tuotiin muutamaan kertaan esille telakan rakennusäänet, mutta ne eivät kuitenkaan tunnu häiritsevän asukkaita. Niihin on ilmeisesti totuttu, ja äänet kohdataan osana arkea. Eräs asukas mainitsee myös, kuinka onnellinen hän on itse ollut asuessaan Ankkurikylässä. Hän ei voisi kuvitella asuvansa missään muualla.

Projektini Ankkurikylässä

Valokuva Ankkurikyläntieltä 17.11.2025. Valokuvaaja: Samu Nygren

Projekti Ankkurikylässä oli erittäin puoleensavetävä, sillä pienet kylät ja naapurustot ovat aina kiehtoneet minua. Kun kylä on pieni, luonnollisesti asukkaat oppivat tuntemaan toisensa paremmin ja sosiaaliset verkostot alueen sisällä vahvistuvat eri tavalla kuin tiiviisti asutuilla, isoilla alueilla. Olen itse varttunut ja asunut koko ikäni alueella, jossa naapureita on niin paljon, että olisi mahdotonta oppia tuntemaan kaikki. Tämän takia oli mielenkiintoista tutustua tiiviimpään ja syrjäisempään naapurustoon Ankkurikylässä. Minua kiehtoi alueessa myös se, että siitä ei löydy esimerkiksi verkosta etsimällä juurikaan tietoja. Oli erittäin innostavaa päästä selvittämään alueen historiaa aivan itse.

Kiinteistöjä Ankkurikylässä on vain 13, joten projekti vaikutti melko pieneltä, varsinkin kun vertasin sitä aikaisempaan inventointiprojektiini Raunistulassa. Luulin, että projekti olisi ohi vain muutamassa päivässä, mutta olin kuitenkin väärässä. Se, että taloja oli vähemmän, antoi mahdollisuuden syventyä kiinteistöihin tarkemmin. Jokainen kiinteistö oli kuin tyhjä kangas: niistä ei löytynyt Museon Informaatioportaalista (MIP) tietoa, sillä niitä ei ole aikaisemmin inventoitu. Pyrin haastattelemaan mahdollisimman monta asukasta saadakseni tarkat tiedot rakennuksista ja alueen historiasta, ja siinä onnistuinkin, koska asukkaat tiesivät paljon talojensa historiasta. Monella heistä oli tallella vanhoja dokumentteja, jotka sisälsivät hyödyllistä tietoa alueen alkuperästä, sen rakennusvaiheista ja entisistä asukkaista. Myös vanhoja valokuvia löytyi, jotka näyttivät, miltä alue ja rakennukset ovat näyttäneet ennen. Ankkurikylässä jokainen kiinteistö tuntui miltei omalta projektiltaan, koska yhteen kiinteistöön tuli käytettyä aikaa tavallista enemmän.

Valokuva Koivuluodontieltä 17.11.2025. Valouvaaja: Samu Nygren

Kiinteistöjen valokuvaaminen oli myös iso osa inventointiprojektia. Se osoittautui työläämmäksi, kuin aluksi olin luullut, sillä lähes jokaisella tontilla oli monta rakennusta, joista jokainen tuli kuvata mahdollisimman tarkasti. Keskimäärin yhdellä kiinteistöllä oli noin 5 rakennusta. Työtä helpotti se, että kiinteistöjen alueet olivat niin laajoja, että valokuvia saattoi ottaa hyvältä etäisyydeltä, jolloin ympäristö hahmottui hyvin ja valokuvista tuli ylipäätään selkeitä ja informatiivisia.

Oli jälleen ilo jutustella asukkaiden kanssa, se alkoi tuntua enemmän ja enemmän luontevalta jokaisen haastatteluhetken jälkeen. Oli mukava kävellä ympäri Ankkurikylän silmukkaa, katsella hienoja vanhoja taloja, kuunnella metsän ja kevyen liikenteen ääniä sekä kurkkia puolustusvoimien rakennuksia aidan takana. Tämä oli erittäin mieluinen projekti, ja toivon pääseväni toteuttamaan samankaltaisia projekteja tulevaisuudessa. Projektin aikana otin yhteensä 1 311 valokuvaa ja inventoin 13 uutta kiinteistöä MIP-palveluun.

Valokuva Ankkurikyläntieltä 17.11.2025. Valokuvaaja: Samu Nygren

Kirjoittanut Samu Nygren.