Mielenterveyshoidon terapiamuotoja 1900-luvulla

Suhtautuminen mielenterveyspotilaisiin on muuttunut merkittävästi 1900-luvun kuluessa. Tämän huomaa esimerkiksi perehtymällä Halikon sairaalan historiaan. Halikon mielisairaala aloitti toimintansa vuonna 1926, mutta sen perustamista oli pohdittu 1900-luvun alkuvuosista lähtien, sillä mielenterveyden hoidon koettiin olevan huonolla tolalla. Mielenterveyspotilaat olivatkin yhteiskunnassa heikko-osaisimpia: suhtautuminen heihin saattoi olla tylyä, ennakkoluuloista ja jopa julmaa.

Yksi tärkeä seikka mielisairaalan toiminnassa oli saada mielisairaat ihmiset tuntemaan olevansa osa jotakin yhteisöä. He eivät välttämättä olleet esimerkiksi oikeustoimikelpoisia, mikä saattoi aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta yhteiskunnassa. Yhteisö, johon he saattoivat huomata kuuluvansa, oli tässä tapauksessa mielisairaala. Ympäristö oli kodinomainen ja omavaraisen sairaalan tärkeänä osana oli työterapia sen eri muodoissa. Sairaalalle ostettiin maatiloja, joista yhdistettiin sairaalalle suuri maatila peltoineen, metsineen ja eläimineen.

Sairaalalla oli hevosia, lehmiä, kanoja ja sikoja. Maanviljely ja puutarhaviljely toivat myös osaltaan ruokaa pöytään. Metsästä kaadettiin puuta omaan käyttöön ja myyntiin. Työssä potilaat tekivät yhdessä työtä yhteisen päämäärän eteen. Sen ajateltiin lujittavan yhteisöllisyyttä ja tuovan potilaalle onnistumisen tunteita. Lisäksi fyysisten ponnistusten ajateltiin avaavan mielen lukkoja ja tuovan mielekästä sisältöä elämään. Kun hoitoajat olivat pitkiä, ehti potilas mahdollisesti nähdä vuoden kierron useaan kertaan sairaalan maatilalla ja osallistua sen mukanaan tuomiin töihin. Lisäksi potilaat työskentelivät sairaalassa pihatöissä, käsityöverstailla ja -saleissa sekä osastoilla ja keittiössä henkilökunnan apuna. Työssä noudatettiin tarkasti ajan sukupuolirooleja ja sitä, mikä nähtiin sopivana työnä naiselle ja mikä miehelle. Työterapiaa pyrittiin soveltamaan kaikkiin potilaisiin mahdollisuuksien mukaan.

Potilaita pihatöissä Halikon sairaalassa.

Yhteisöön kuulumisen lujittamisen pyrkimys näkyi merkittävästi perhehoitoterapiassa, jota Halikon sairaalassa harjoitettiin 1940-luvulta 1960-luvulle. Siinä potilaita sijoitettiin lähialueiden taloihin asumaan. Sairaalan henkilökunta tarkisti ja seuloi sopivat talot tarkoitukseen. Taloille maksettiin potilaan ylläpidosta ja potilas itse työskenteli talossa saaden työstään pientä uutteruuspalkkiota. Hoidon olennainen ehto oli, että potilas sai syödä samassa pöydässä muun perheen kanssa. Sairaalan lääkäri kiersi talot läpi kerran kuukaudessa ja hoitaja vieraili kerran viikossa vaihtamassa likapyykin puhtaaseen. Terapiamuodosta luovuttiin, kun suojatyö ja avohoito alkoivat alueella kehittyä. Perhehoitoterapia jos jokin kuvastaa ilahduttavasti muutosta ihmisten suhtautumisessa mielenterveyspotilaisiin. 

Halikon sairaalan historiaan voi perehtyä Turun Lasarettimuseon näyttelyssä, joka on esillä Tyksin T-sairaalassa, 3. kerroksen G-aulassa 24.9.2017 asti.