Suhtautuminen
mielenterveyspotilaisiin on muuttunut merkittävästi 1900-luvun kuluessa. Tämän
huomaa esimerkiksi perehtymällä Halikon sairaalan historiaan. Halikon
mielisairaala aloitti toimintansa vuonna 1926, mutta sen perustamista oli
pohdittu 1900-luvun alkuvuosista lähtien, sillä mielenterveyden hoidon koettiin
olevan huonolla tolalla. Mielenterveyspotilaat olivatkin yhteiskunnassa
heikko-osaisimpia: suhtautuminen heihin saattoi olla tylyä, ennakkoluuloista ja
jopa julmaa.
Yksi
tärkeä seikka mielisairaalan toiminnassa oli saada mielisairaat ihmiset
tuntemaan olevansa osa jotakin yhteisöä. He eivät välttämättä olleet
esimerkiksi oikeustoimikelpoisia, mikä saattoi aiheuttaa ulkopuolisuuden
tunnetta yhteiskunnassa. Yhteisö, johon he saattoivat huomata kuuluvansa, oli
tässä tapauksessa mielisairaala. Ympäristö oli kodinomainen ja omavaraisen
sairaalan tärkeänä osana oli työterapia sen eri muodoissa. Sairaalalle
ostettiin maatiloja, joista yhdistettiin sairaalalle suuri maatila peltoineen,
metsineen ja eläimineen.
Sairaalalla
oli hevosia, lehmiä, kanoja ja sikoja. Maanviljely ja puutarhaviljely toivat
myös osaltaan ruokaa pöytään. Metsästä kaadettiin puuta omaan käyttöön ja
myyntiin. Työssä potilaat tekivät yhdessä työtä yhteisen päämäärän eteen. Sen
ajateltiin lujittavan yhteisöllisyyttä ja tuovan potilaalle onnistumisen
tunteita. Lisäksi fyysisten ponnistusten ajateltiin avaavan mielen lukkoja ja
tuovan mielekästä sisältöä elämään. Kun hoitoajat olivat pitkiä, ehti potilas
mahdollisesti nähdä vuoden kierron useaan kertaan sairaalan maatilalla ja
osallistua sen mukanaan tuomiin töihin. Lisäksi potilaat työskentelivät
sairaalassa pihatöissä, käsityöverstailla ja -saleissa sekä osastoilla ja keittiössä henkilökunnan apuna. Työssä noudatettiin tarkasti ajan
sukupuolirooleja ja sitä, mikä nähtiin sopivana työnä naiselle ja mikä
miehelle. Työterapiaa pyrittiin soveltamaan kaikkiin potilaisiin
mahdollisuuksien mukaan.
Potilaita pihatöissä Halikon sairaalassa. |
Yhteisöön
kuulumisen lujittamisen pyrkimys näkyi merkittävästi perhehoitoterapiassa, jota
Halikon sairaalassa harjoitettiin 1940-luvulta 1960-luvulle. Siinä potilaita
sijoitettiin lähialueiden taloihin asumaan. Sairaalan henkilökunta tarkisti ja
seuloi sopivat talot tarkoitukseen. Taloille maksettiin potilaan ylläpidosta ja
potilas itse työskenteli talossa saaden työstään pientä uutteruuspalkkiota.
Hoidon olennainen ehto oli, että potilas sai syödä samassa pöydässä muun
perheen kanssa. Sairaalan lääkäri kiersi talot läpi kerran kuukaudessa ja
hoitaja vieraili kerran viikossa vaihtamassa likapyykin puhtaaseen.
Terapiamuodosta luovuttiin, kun suojatyö ja avohoito alkoivat alueella
kehittyä. Perhehoitoterapia jos jokin kuvastaa ilahduttavasti muutosta ihmisten
suhtautumisessa mielenterveyspotilaisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti