maanantai 2. tammikuuta 2017

Lihatonta läskisoosia



Marketin hyllyjen välissä, melkein uuvahtaneena mutta nyhtökauraa yhä edelleen sinnikkäästi etsivänä asiakkaana mietiskelin sitä, miten lihasta on 1900-luvun lopulla tullut jokapäiväinen hyödyke. Aiemmin paistin tai pihvin tapainen kokoliha oli pyhän ja juhlan ruokaa, ja ennen pakastimien keksimistä maaseudulla saatiin tuoretta lihaa vain syksyllä teurastusaikaan. Muutoin sitä vuoltiin pitkin vuotta säästeliäästi tiinuun suolatuista paloista. Ja sen lisäksi on eletty pulakaudet, jolloin koko kansa vietti lihatonta aikaa - ei pelkästään lokakuuta.

Kuva Turun museokeskus / Martti Puhakka
Museokeskuksen kohta kolmekymmenvuotiaassa ”elävän historian kylässä” Kuralassa on ehditty havainnollistaa viime sotien jälkeistä maalaisarkea mm valmistamalla ruokaa, oikeasti, satoja ja taas satoja kertoja. Eikä tietyn ikäinen asiakas juuri tehokkaampaa siirtymää hajumuistojen
avulla menneeseen voi saadakaan kuin aistimalla kypsänä kuplivan läskisoosin, muhevan lanttulaatikon tai liinan alla jäähtyvän tuoreen ruisleivän tuoksun porstuaan ja ulko-ovelle saakka! 

Vuosien varrella tuvassa on porissut ja pihissyt varmaankin tuhannen vanhan reseptin mukaan valmistettu ruoka, läskisoosi kunniasijalla niiden joukossa. Mutta pula-ajan ankaruudessa aito läskisoosi sai jäädä tekemättä niissä kodeissa, joissa ei voitu kasvattaa omaa kesäpossua ties missä eteiskomerossa, tai jolla ei ollut suhteita sellaista jaloa taitoa harjoittavaan tahoon. 


Lihalle etsittiin siis silloinkin kuumeisesti korvikkeita. Kumma kyllä, sellaisina ei käytetty nykyisin tiedettyyn tapaan ravintoarvoltaan vastaavanlaisia eli proteiinipitoisia papuja ja herneitä. Ehkäpä tavoitteena olikin määrä, ja kasvimaan oli laskettu tuottavan neliötä kohti runsaimmin syötävää massaa, kun siihen kylvettiin juureksia. Sillä juuri niitä pula-ajan resepteissä suosittiin. 

Hain käsikirjastostamme esille Iso-Kohmon ruoanlaiton tutun perusopuksen: Varsinais-Suomen marttapiiriliiton kokoaman kirjan ”Varsinaissuomalainen ruokaperinne 1930 - 1950-luvuilla.
Sieltä löytyy lihakastikketta korvanneen punajuurilisäkkeen ohje:
Aivan kuten nykyinen nyhtökaura pyrkii jäljittelemään lihan syyrakennetta ja suutuntumaa, myös  1940-luvun punajuurilisäke yritti ulkonäollään ja valmistustavallaan korvata lihakastiketta. Aidon aineen puuttumisen arveltiin silloinkin kirpaisevan vähemmän, jos korvike muistutti korvattavaa mahdollisimman paljon. Kahvi on tästä mainioin esimerkki - melkein mitä tahansa paahdettua siementä tai juurta on aikojen kuluessa jauhettu ja juotu, kuvitellen ruskean kuuman juoman edes hiukkasen maistuvan kahvilta.

Pula-ajan korvikekeksinnöt voi nykyisen yltäkylläisyyden keskellä kääntää voitoksi. Jo aikaa sitten huomattiin, että niukkuuden sanelema vähärasvainen ja kuitupitoinen kasvisravinto on terveydellemme eduksi ja sopii laihduttajalle. Nyttemmin sen voi todeta täyttävän myös eettisyyden ja ilmastoystävällisyyden kriteereitä.  

Vegaanitrendiin ja tammikuun vegaanihaasteeseenkin pääsee mukaan, kun muuttaa punajuurilisäkkeestä Iso-Kohmon käyttöön muotoutuneen ”lihattoman läskisoosin” eli punajuurikastikkeen ohjetta hieman:

 Tämä siis vinkkinä niille kaltaisilleni, jotka edelleen ovat vailla nyhtökauran käyttökokemusta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti