Teksti ja kuvat: Janne Aakko ja Lauri Heikkilä
Kuralan Kylämäen emännät ovat voivotelleet vuosikausia, kun
saavit ja paljut vuotavat – uusi taikinatiinukin pitäisi saada. Emännille ei
mikä tahansa muoviastia kelpaa, vaan sen täytyy olla ehtaa puuta. Siitäpä
kokeiluverstaan rengit saivat ajatuksen, että tänä kesänä opetellaan
kimpiastioiden teko. Niitä valmistettaisiin Iso-Rasin tilan vanhassa navetassa
eli verstaassa, joka toimii museon työpajatilana ja infopisteenä.
Mikä ihmeen kimpiastia? Kimpiastia on useammasta kaarevasta
laudasta, eli kimmestä, koottu puuastia, jossa on pohja sekä ympärillä vanteet.
Astiasta saadaan vedenpitävä riittävän tarkasti höylättyjen lautojen sivujen sekä
tiiviin pohjaliitoksen ansiosta. Usein lautojen väleihin on porattu salatapit,
jotka helpottavat astian kokoamista. Materiaalivalinnat ja työn tarkkuus nousevat
arvoon arvaamattomaan. Kimpiastioita on erilaisia, riippuen
käyttötarkoituksesta – toisia tarvitaan kuljettamiseen, toisissa valmistetaan
tai säilytetään jotain. Näin ollen entisajan kotitalouteen on kuulunut jos
jonkinlaista päkkinää saaveista kiuluihin ja leileistä kirnuihin.
Puisia astioita on tehty tuhansia vuosia. Egyptiläiset
osasivat vannehtia puuastioitaan jo 2690 eaa. paikkeilla. Plinius nuoremman
(61–113 jaa) mukaan kimmistä kootut tynnyrit keksittiin Alppien seudulla
Galliassa. Tynnyrit olivatkin Amfora-ruukkuja kestävämpiä kuljetusastioita.
Suomen vanhimmat kimpiastiat ovat löytyneet arkeologisilta kaivauksilta.
Keskiaikaisissa kerroksista on löytynyt usein pienten kimpivatien kappaleita.
Vateja on käytetty esimerkiksi puurokuppeina. Olaus Magnuksen Pohjoisten
kansojen historian kuvitukset ovat pullollaan erinäköisiä kimpiastioita kuten
kousia, tynnyreitä ja saaveja.
Perinteisessä maaseuturytmissä kesäaikaa tahdittivat
erilaiset sesonkityöt. Talvikautena miesten tehtäviä olivat muun muassa
metsätyöt. Kevättalvi oli parasta aikaa kaataa myös kimpiastiapuut, jotta ne kesän
kuluessa kuivuisivat ja olisivat käyttökelpoisia seuraavan talven aikana.
Talvi-iltojen hämärissä oli aikaa tehdä erilaisia puhdetöitä, kuten
puuastioita.
Metalliset ja muoviset astiat syrjäyttivät aikanaan puiset
kimpiastiat. Muovin haitoista on puhuttu paljon viime vuosina. Näyttäisi siltä,
että muoviaika olisi kokemassa jonkinlaisen käänteen. Valtameret täyttyvät
muoviroskasta, ja myös muovien sisältämät kemikaalit puhuttavat. Tästä
huolimatta Ilmaisia muoviämpäreitä jonotetaan säännöllisesti markettien
avajaisissa.
Puu on materiaalina haastava. Se elää kuivuessaan tai
kastuessaan. Kimpiastioita valmistettaessa puun eläminen täytyy hallita hyvin.
Luontaisesti puu ei elä juurikaan pitkittäissuunnassa, mutta säteen- ja
kehänsuunnassa eläminen on huomattavaa, jopa lähes kymmenen prosenttia.
Elämisestä johtuen kimpipuu on otettava läheltä puun keskustaa, jolloin
kimmessä syyt ovat poikittain. Kimpien kastuessa astian kehä suurenee, mutta
saumat eivät irvistele, vaan pikemminkin tiivistyvät, koska vanteet estävät
astiaa suurenemasta liioin. Pintalaudoista tehdyt astiat sen sijaan
käpristelisivät ja vuotaisivat kuin seula. Astian ulkopinnan raot eivät
niinkään haittaa, mutta sisäraot ovat pahasta. Sanonta: ”ulkoirvi vein pittää,
sisäirvi sissittää” kuvaa asian laitaa hyvin.
Puun keskeltä otettu lauta elää hallitusti ja pysyy
samanmuotoisena, mutta pintalauta käpristelee kosteuden muuttuessa.
|
Aloitimme projektimme hahmottelemalla kimpityön eri vaiheet
ja siihen tarvittavat työkalut. Kaikeksi onneksi museon kokoelmista löytyi
pyöreäteräinen kimpihöylä, jota tarvitaan kimpien sisäpintojen höyläämiseen.
Normaalien puutyökalujen lisäksi tarvitsisimme uurresahaa, jota käytetään
pohjauran sahaamiseen kimpien laitoihin. Toinen perinteinen tynnyrintekijän työkalu
on suurehko höylä, joka toisesta päästään nojaa lattiaan kahdella jalalla. Tätä
on käytetty kimpien laitojen höyläämiseen; ideana on liikuttaa työstettävää
puunkappaletta, ei höylää, mikä helpottaa huomattavasti työn etenemistä. Nämä
työkalut olivat sellaisia, että voisimme itse valmistaa ne. Höyliä varten
tilaisimme oikean kokoiset höylänterät kokeiluverstaan pajassa toimivalta
WarusSeppäin killalta. Vierailimme Luostarinmäen käsityöläismuseon
tynnyrintekijän verstaalla, jossa pääsimme tutustumaan tarkemmin vanhoihin
työkaluihin. Tästä oli myöhemmin apua työkaluja valmistettaessa. Ehkä
yksinkertaisin työkalu on niin kutsuttu kimpitulkki, joka määrittää astian
kaaren ja oikean kulman kimpien sivuihin. Tulkkeja on kaksi, toinen astian
alapäähän ja toinen yläpäähän. Näiden valmistamisesta koko kimpiprojekti
voidaan aloittaa – heti sen jälkeen kun valmistettavan astian koko on päätetty.
Tulkin sijaan voi käyttää myös kimpisaksia. Tällä harpin kaltaisella työkalulla
voidaan tarkistaa useamman erikokoisen astiakimmen kulmat sen ylä- kuin
alapäästään.
Vanhaa uurresahaa ihastelemassa Luostarinmäen käsityöläismuseossa. |
Kimpi liukuu höylänterää vasten ja lastuja lentää.
|
Kimpiastia on rakenteeltaan yksinkertainen, mutta sen
tekeminen vaatii tarkkaa silmää ja huolellisuutta. Yksi haasteellisimmista ja aikaa vievimmistä työvaiheista
on kimpien sivujen höylääminen oikeaan kulmaan. Pienikin heitto vaikuttaa
sauman tiiviyteen ja astian muotoon. Valmistamamme höylät soveltuivat hyvin
laitojen muotoiluun – kimpeä oli helppo työstää, kunhan vain muisti pitää
sormet visusti poissa terän ulottuvilta. Astian kasaamista helpottivat
salatapit, jotka pitävät astian koossa keskeneräisenäkin. Astian ympärille
asetettavat väliaikaiset metallivanteet ovat myös käteviä apuvälineitä, sillä
pohjaura on sahattava astiaan sen ollessa koottuna. Valmistimme uurresahan
erään Luostarinmäen tynnyrintekijän työkalun mukaan – sahanteränä käytimme
selkäsahasta rälläköityä pienihampaista terän kappaletta. Saha toimi hyvin, ja
teki siistit urat astian laitaan. Urien välit taltattiin siten, että laitoihin
muodostui siisti uurre pohjaa varten. Kuten kimpien laidat, myös pohjan tulee
liittyä kimpiin ilman rakoja. suurempien astioiden pohjat valmistimme useasta
laudankappaleesta, jotka liitimme yhteen tapeilla. Pienempien astioiden pohja
syntyy yhdestä laudasta.
Kimpiastia pysyy koossa puisilla tai metallisilla vanteilla,
jotka kiristetään tiukkaan astian laidoille. Etsimme sopivan pitkiä ja
oksattomia kuusenoksia. Halkaisun jälkeen laitoimme ne vielä varmuuden vuoksi läheiseen
ojaan likoamaan, jotta oksat taipuisivat vettyneinä paremmin. Siltikin niiden
paikoilleen asettaminen vaati malttia ja hengityksen pidättämistä. Vanteen
pitää taipua tasaisesti joka kohdasta, muuten se murtuu heikosta paikasta.
Vanteen päät lukittuvat toisiinsa kynsimäisillä lukoilla, jotka vuollaan
vannepuuhun. Lukon takia vuollut ohennukset aiheuttavat ongelmia, koska puu
heikkenee niistä kohdin paljon ja murtuu taivuttaessa helposti. Suuri oli
riemu, kun vanteet lopulta asettuivat paikoilleen.
Hengitystä pidättäen vannetta asennetaan paikalleen |
”Ei tarvitse muuta kuin osata”, kuten kokenut tuopintekijä
sanoisi.
Projektin satoa: kaksi kimpihöylää, tulkkeja, kaksi
uurresahaa, kimpisakset ja astioita. Katso video! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti