Kuralan kuukauden esine, paloruisku - ”Isä lähti sinne pruutan kans”

Ikinä, ikinä emme toivottavasti tätä esinettä tule käyttämään tositarkoitukseen! Tulipaloa saa aina pelätä ja siksi siihen viisaasti varaudutaan sammutuskalustolla, mutta jos jokin toimiva esine Kuralan opetuskokoelmassa saisi jäädä oikeaan tehtäväänsä käyttämättä niin tämä.

Tukholmalaisen AB S. Henrikssonin valmistama paloruisku on kulkeutunut Kuralaan jo aivan museon ottaessa alkuaskeleitaan. Jonkin aikaa se jökötti ihailtavana Iso-Kohmon navetassa seuranaan kivimankeli, rattikelkka ja potkukelkka. Nuo muut olivat Kuralan talojen omia tavaroita, mutta paloruisku kuului lahjoitukseen, joka sisälsi mm esineitä Kaarinan Kuusiston Korsnäsin talosta. Voisiko näin suuri ruisku olla peräti maalaiskylän yhteisesti omistama, aprikoimme tuolloin.

No, ei se ehkä ole, sillä kyläkuntaruiskut olivat suurempia laitoksia yli satalitraisine vesialtaineen. Meidän ruiskumme on toki sankoruiskuja eli vakuutusruiskuja suurempi, mutta luokitukseltaan vain talo- tai kartanoruisku.  - Tällainen hieno jaottelu koon perusteella käy ilmi paloruiskuja valmistaneiden tehtaiden ja verstaiden tuoteluetteloista. Esimerkkinä ohessa ote salolaisen E. & J. Leinon tavaravalikoimasta vuonna 1926.

Lähde Kansalliskirjasto, digitoidut aineistot

 

AB S.

Patenttihakemuksen piirrosliitteet

Henrikssonin ruiskutehdas & mekaaninen verstas haki tälle mallilleen patentin vuonna 1899. Kovin yleisiä Henrikssonin ruiskut eivät Suomessa ehkä olleet, sillä omaakin tuotantoa meiltä löytyi. Omakotiasutuksen yleistyessä alettiin joka taloon hankkia pieniä sanko- eli vakuutus- eli assuranssiruiskuja, sillä ”palovakuutusmaksut ovat huomattavasti halvemmat, jos ruisku on saatavissa”. Useille tuttuja merkkejä olivat mm REKO, TURVA, SIRI, VESI-HIISI, APU, VARMUUS ja turkulaisen F. E. Wahlroosin valmistama SAMPO.

Pienillä vakuutusruiskuilla ei toki selvitty kuin alkusammutuksesta. Jos palo pääsi kunnolla riehumaan ennen suuremman avun saapumista naapureista tai palokunnalta, lisää vettä saatiin pihakaivosta tai sen puutteessa pihalle järjestetystä tynnyristä. Sen luona pidettiin alaspäin voimakkaasti suippenevia palosankoja, joiden pohjassa saattoi olla kahva. Paloämpärin muotoilu helpotti täyden sangollisen heittämistä tositilanteessa ja esti tehokkaasti sen joutumisen pois paikaltaan muuhun arkikäyttöön.

 

Ylempänä palosankoja Verlan tehdasmuseossa, alempana kankaisia palosankoja Naantalin museossa. Finna

                                                                        ***

Kuralan taloissakin on varmasti varustauduttu tulipalojen varalle. Maaseudun palokalusto lienee saman tapainen kuin kaupungeissakin. Turussa jokaiselta talonomistajalta tuli ainakin 1700-luvulta alkaen löytyä palon varalta tikkaat, vesisaavi, ämpäri, kirves ja oman kaivon puuttuessa vesitynnyri. Kirveen lisäksi tarvittiin koukkupäistä palohakaa, mikäli palon rajaamiseksi jouduttiin repimään palava rakennus hajalle. Käsikäyttöinen paloruisku, nahkaiset paloämpärit ja kasteltava köysiluuta täydensivät turkulaistalon palokaluston jo erinomaiselle tasolle.

 

Köysiluuta, paloruisku ja nahkaämpäri Luostarinmäen museon kivipainorakennuksessa

Palokalustolle on Kuralassa todistetusti tullut tarvetta. Sanomalehtiartikkeleiden perusteella kylässä tiedetään sattuneen kolme tulipaloa. Viimeisin niistä – Iso-Rasiin silloin jo sulautetun Iso-Huhkon palo vuonna 1917 – oli Kuralan seudulla asuneiden muistissa vielä 1990-luvullakin: ”Isä lähti sinne pruutan kans ja me katottiin äitin kans paitasillaan keittiön ikkunasta miten se paloi”, muisteli 80-vuotias Salme, joka oli tapahtuneen aikana vuonna 1917 ollut viiden vanha.

Löähde Kansalliskirjaston digitoidut aineistot

 

Joulukuussa 1853 Iso-Rasia oli kohdannut tallin ja heinäladon palo, jossa menetettiin myös edellisen kesän heinäsato ja neljä hevosta; tuntuvia iskuja talonpidolle. Viimeistään tästä viisastuneina kylän taloille otettiin palovakuutuksia. Niinpä seuraavan onnettomuuden kohdatessa vuonna 1879 sekä Iso- että Vähä-Rasia ainakin näillä molemmilla taloilla oli jo vakuutus Finska brandstodsbolaget för landet -nimisessä yhtiössä. Tässä tulipalossa menetettiin näiden talojen ulkorakennukset, jotka olivat sijainneet seläkkäin tonttien rajalla. Palo oli saanut alkunsa heinäladosta ja siinä menehtyi 20 lammasta. Täysin puille paljaille ei toki oltu jouduttu ennen palovakuutusyhtiöiden aikaa, sillä jo keskiajalta lähtien kukin kihlakunta oli velvoitettu järjestämään paloapua korvaamaan rakennuspalojen aiheuttamia aineellisia menetyksiä.

Kuralan kylä kuului Kaarinan kuntaan vielä tuon vuoden 1917 tulipalonkin sattuessa. Niinpä apuun riensi silloin Kaarinan VPK. Yhdistys oli perustettu 1899 samoin vielä Kaarinaan kuuluneella Nummenmäellä. Kuten yllä olevasta Åbo Underrättelsenin uutisesta ilmenee, myös Turun palokunta lähetti vahvistusjoukkoja sammuttamaan Iso-Huhkoa mukanaan yksi käsikäyttöinen ruisku ja (vesi)saavi, kenties alla olevan kuvan mukaiset.

 

Ruisku ja vesisaavi Turun linnan pihalla. Kuva Turun museokeskus, G. Welin 1939

Kaarinan VPK:n talo ja sen uusi kalustorakennus Nummenmäellä Kirkkotiellä. Kuva Turun museokeskus, Turun Sanomat 1939