Kansallispukusivistystä

 

Kuralan Kylämäessä käytössä oleva Someron kansallispuku

Onko naisväen kansallispuku nuoren tytön prinsessahaave, tanhu- tai kuoroesiintyjän ”työasu”, keski-ikäisten roolipukuleikkiä vai arvokas juhlapuku? Ihana vai kamala? Kaikkea samaan aikaan? Kansallispukuharrastus on kokenut nousukausia ja taantumia 140-vuotisen olemassaolonsa aikana. Tuon ajanjakson alkupuolella harrastuksella oli vahva kytkös maan itsenäistymishaaveisiin, isänmaallisuuteen ja kotiseuturakkauteen. 

Kansallispuvut perustuvat tavallisen maaseutuväen eli ns. rahvaan 1700- luvulla ja 1800-luvun alussa käyttämiin juhla-asuihin. Jo 1800-luvun jälkipuolella niistä oli alettu luopua ja omaksua tilalle yksinkertaisempia, puuvillakankaisiakin hame- ja puseroyhdistelmiä tai leninkejä. Tiukimmin vanhojen juhla-asujen kirjavaa maailmallisuutta vierastettiin ajan herätysliikkeissä, joilla siis oli osuutensa vanhan vaateparren väistymisessä.

Sitä mukaa kun aito kansa hylkäsi vanhat juhlapukunsa, alkoivat ylemmät säädyt tuntea kiinnostusta niitä kohtaan. Kansalle ominaisesta tuli kansallista ja kansallisromanttista. Häviävää kansankulttuuria talletettiin ja ylläpidettiin levittämällä se ylempien säätyjen tietoisuuteen. Sieltä käsin kansa opetettiin sitten omaksumaan omat entiset perinteensä uudelleen.

Kansallispukuharrastusta ilman kansallispukuja. Tuntemattomia nuoria naisia kansallispukua mukailevissa asuissa noin 1900-luvun alussa. Kuva: Turun kaupunginmuseo, Kuralan Iso-Rasin talon albumi
 

Ensimmäiset suomalaiset kansallispuvut nähtiin julkisuudessa 5.8.1885. Silloin suuriruhtinaskunnassaan vierailevalle keisari Aleksanteri III:lle ja hänen puolisolleen lahjoitettiin alamaisten kunnianosoituksena Suomelle tyypillinen esine, soutuvene. Venettä soutaneet 8 neitoa ja perää pitänyt rouvashenkilö olivat pukeutuneet eri paikkakunnilla aikoinaan tunnettuihin juhla-asuihin. Sanattomana viestinä tämä ele tietenkin kertoi keisarilliselle parille, että suomalaiset ovat oma kansansa, jolla on oma kulttuuri.

Samalla suomalaisuusaatteeseen pohjautuvalla innolla museokokoelmiin päätyneitä kansan asuja tutkittiin edelleen 1890-luvulla. Theodor Schvindt julkaisi pukumalleja mm Koti- ja yhteiskunta -lehden liitteinä ja sittemmin  kirjana. Pukuja saattoi hankkia jo valmiinakin mm Suomen Käsityön Ystäviltä. Ruotsinkielisten pitäjien pukuja välitti puolestaan 1910-luvulta alkaen Brage-yhdistys. 

Aukeama U. T. Sireliuksen  Suomen kansallispukuja II -vihkosesta

 

Varsinaiseen maalaiskansaan asti pukutietoisuus ja -innostus suodattui koulutetulta säätyläisväeltä viimeistään itsenäisessä Suomessa. U. T. Sirelius julkaisi 1920-luvulla kaksi kuvitettua vihkosta, Suomen kansallispukuja I ja II. Niissä esiteltiin yhteensä 16 pukua valmistusohjeineen. Osa ohjeista kuitattiin melko ylimalkaisesti esim. viittaamalla piirroskuvaan. Sanomatta on selvää, etteivät ohjeiden perusteella kotioloissa valmistuneet puvut voineet olla keskenään samanlaisia. Hameiden pituus ja leveys, hamekankaaseen käytettyjen lankojen paksuus, puseroiden yksityiskohdat ja liivien leikkaukset saatettiin viime kädessä muokata saatavilla olevan materiaalin, oman maun ja vallitsevan muodin mukaisiksi. 

Kaksi kuvaa luultavasti samasta tilanteesta, arviolta 1920-luvulla. Ainoa tunnistettu henkilö on ylemmän kuvan Lyyli Kohmo (7. vasemmalta). Alemmassa kuvassa näkyy seinässä katuosoite Kirkkotie 34. Puvuista voi tunnistaa kolme: eturivin 1. vasemmalta Puulavesi, 2. vasemmalta Peräpohjola ja  4. vasemmalta Sortavala. Kaikki nämä löytyvät tekstissä mainituista U.T. Sireliuksen  julkaisuista. Puvut, joissa on vaakaraitainen helma lienevät ahvenanmaalaisia.  Turun kaupunginmuseo, Kuralan Iso-Rasin talon albumi 

 

Kun yritysmaailma astui kuvaan, kotitekoisetkin puvut alkoivat yhtenäistyä. Helmi Vuorelman perustama kutomo alkoi valmistaa kankaita ja pukuja jo 1910-luvulla ja siitä sukeutui suomenkielisten pitäjien suhteen kansallispukujen pääasiallinen valmistaja ja myyjä. Selkeän hankintapaikan kuten juuri Vuorelman tai Bragen olemassaolo edesauttoi pukujen suosiota ja hankkimista.

Kansallispukujen suosion kulta-aika sijoittui sotien molemmin puolin, 1930- ja 1950-luvuille. Kansallispukuja saatettiin lopulta käyttää melko sumeilematta jopa työasuina ravintoloissa tai matkailualalla. Tämä herätti huolestumista kansallispukuasiantuntijoiden joukossa; olihan vaate kuitenkin alkujaan juhlaan eikä arkeen tarkoitettu. Toinen huolestumisen aihe oli kansallispuvun mukauttaminen muotiin.  Esimerkiksi vuonna 1952 piirretyssä kuvastossa puvut näyttäytyvät silloisen maun mukaisina: kapeauumaiset mallit liihottelevat ihmeen kevyiltä näyttävissä, kellohelmaisia muotiasuja muistuttavissa hameissa. Myös aitojen vanhojen liivien moninaiset mielenkiintoiset leikkaukset oli tyylitelty tyköistuvaksi kaavamaiseksi malliksi. 1960-luvun aikana hameita taas lyhennettiin ja kavennettiinkin muodin uusien tuulien mukaan.

Kansallispukuja-kuvasto vuodelta 1952

Muodin lisäksi aatevirtaukset vaikuttivat pukuharrastukseen. Kansallispuku ei välttämättä enää 1960-luvulla ollutkaan nuoren naisen haave, eikä sitä toivottu ylioppilaslahjaksi. Varsinkin poliittisesti tiedostavan nuoren mielessä kansallispuku alkoi tuntua menneisyyden tunkkaiselta jäänteeltä. Tätien kotiseutumuseohommia, tuhahti nuori polvi. 1970-luvulta alkaen perinteisten kädentaitojen arvostus alkoi kuitenkin kasvaa. Virallisella taholla Kansallispukuneuvostossa päätettin samoihin aikoihin  suorittaa ryhtiliike ja palauttaa kansallispuvuille niiden ansaitsema kunnioitus – pois häilyvä muodinmukaistaminen ja työpukukäyttö! 

Kansallispukuneuvosto ja sen seuraaja Suomen Kansallispukukeskus alkoivat edistää myös pukumallien uudistamista lähemmäs alkuperäisiä esikuviaan. Siksi monista puvuista on nyt olemassa sekä vanha malli että ns tarkistettu puku. Kokonaan uusia pukuja suunniteltaessa noudatetaan nykyisin alusta alkaen mahdollisimman uskollisesti esikuvina toimivien vanhojen vaatekappaleiden leikkauksia ja kankaita. Puvuissa saattaa olla mukana vaihtoehtojakin, kuten useampi erilainen esiliina. Osaan puvuista on pystytty sommittelemaan jopa päällysvaatteita. 

Monille nykyharrastajille ja pukuja ammattimaisesti valmistaville yrittäjille on tärkeää, että esikuvia noudatetaan myös valmistustekniikkojen suhteen. Todella hard core -kansallispukuharrastaja ompelee pukunsa käsin pellavalangalla ja itse kutomistaan kankaista, sekä hankkii hyppysiinsä taidon valmistaa tykkimyssykoppa sekä siihen kuuluva oikeaoppinen pitsi. Käsityötaidon ja perinteen uskollinen säilyttäminen ja aitouden kunnioitus ovat näillä harrastajilla korkeassa kurssissa. Syvimpänä pontimena lienee silti aina kiinnostus historiaan  – pukuhistoriaan, omaan sukuhistoriaan, kotiseudun historiaan, kotimaan historiaan, Euroopan historiaan.

                                                                        ***

Kuralan kuukauden esineeksi on valittu kansallispuku, koska toukokuun ajan verstaan taitotiistaissa on haettu inspiraatiota kansanpuvuista. Facebookissa julkaistu teksti on aiheeseen liittyvä kuvitteellinen kohtaus Iso-Kohmon salissa 1950-luvulla.

Siinä esitetty kansallispuku on opinnäytteenä valmistunut Someron puku. Pukumalli on suunniteltu vuonna 1953, eikä sitä ole ainakaan toistaiseksi tarkistettu edellä mainittuun tapaan vastaamaan puvun alkuperäislähteitä. Aikuisen naisen päähinettä eli tykkimyssyä ei Kuralan puvussa vielä ole, ja sellainen lainattiin kuvaushetkeä varten. Kalliina hankintana päähine jäi usein puuttumaan myös 1950-luvun kansallispukuharrastajalta. Puvun koru on valmistettu Luostarinmäellä hopeasepänverstaassa.