Pikarin läpi katsottua – Turun keskiajalta skool!

Lasiesineiden käytön arveltiin olleen harvinaista keskiajan ja uuden ajan alun Suomessa ja yleisemminkin Pohjoismaissa. Arkistotietoja ei juuri ole, ja kaivauksiltakin ennen 1990-lukua lasia on talletettu vähänlaisesti. Varhaisin säilynyt kirjallinen maininta lasiastioista Suomessa on Lemun Nyynäisten kartanon Anna Tottin perukirjasta vuodelta 1549, jossa inventaarion toimitti itse Mikael Agricola. Vähän tämän jälkeen 1556 on Turusta tullitileihin kirjattu tuoduksi muutama lasipikari. Viime vuosikymmenten arkeologiset kaivaukset ovat kuitenkin tuoneet lisätietoa lasiastioiden käytöstä paitsi keskiajan kaupungeissa, myös maaseudun kartanokohteissa ja kylätonteilla.

Suomen keskiaikaiset lasit ovat olleet kaikki tuontitavaraa ja liittävät alueen Hansan laajaan kulttuuripiiriin. Saksalaisten porvareiden ja palkkasotilaiden siirtyminen Suomeen osin selittää lasiastioiden kulkeutumisen ja käytön sekä yleistymisen. Merkittävä roolissa on ollut myös kauppakontaktit ja verkostot, ja tässä etenkin turkiskauppa tarjoaisi selityksen sille, että pikareita kulkeutui syrjäisemmillekin alueille, eli myös mahdollisten hankinta-alueiden tuntumaan. Lasinsirpaleet tarjoavatkin kiinnostavia näkökulmia laajemmin alueiden kulttuuri- ja taloushistorian tarkasteluun (ks. esim. Haggrén 2003).

Lasiastioiden sirpaleita keskiajan Turussa

Turussa vanhimmat sirpaleet ovat Koroisten kirkkaankeltainen lyijylasipikarin palanen (pohjassaan myrkynvihreää lasilankaa), sekä täältä että nykyisen Aboa Vetus & Ars Nova -museon tontilta löytyneet 1300-luvun ns. Schaffhausenin tyypin pikarien palat, joiden alkuperää voi etsiä eteläisestä Saksasta, Sveitsistä, Italiasta tai Balkanin niemimaalta. Korkean lyijypitoisuuden lasiesineistöä on valmistettu 1200 – 1300-luvuilla ainakin Keski-Euroopassa, joten Koroisten harvinainen löytö viitannee tänne. Näiden ohella Aboa Vetus & Ars Nova -museon tontilta on myös emalikoristeisen astian paloja, joiden alkuperää voi hakea islamilaisesta kulttuuripiiristä (Syyria tai Egypti). Huomattavaa tässä yhteydessä on myös, että islamilaisen lasinvalmistustradition on todettu ulottuneen jo 1200-luvulla Pohjois-Italiaan. Niin ikään museon tontilta on löytynyt 1300-luvun sirpaleita, joille on vastineensa ns. Aldrevandin-ryhmän pikareissa. Tämän ryhmän pikareiden valmistus on jäljitetty Venetsiaan ja etenkin tämän edustalla sijaitsevaan Muranon saaren lasinvalmistuskeskukseen.

Edellä kuvattujen varhaisempien yksittäisten sirpaleiden on kuitenkin tulkittu kertovan enemmänkin satunnaisista ja välillisistä yhteyksistä kuin varsinaisesta kaupasta.

Schaffhausenin tyypin pikari, josta

kaalinkantalasityyppi kehittyi. 
Kuva: Georg Haggrén 

(2003: s.224, taulu 1).

1300-luvun jälkipuolella ja 1400-luvun alkupuolella böömiläiseen lasinvalmistustraditioon kuuluvat pikarit saavuttivat suosioita Turussakin; näitä kapeita ja korkeita nyppykoristeltuja böömiläispikareiden (eng. Bohemian beaker) kappaleita on useilta kaivauksilta. Viimeaikaiset tutkimukset ovat osoittaneet, että Turkuun böömiläispikareita alkoi kulkeutua jo 1300-luvun alussa, mutta varsinaisen suosion ne saavuttivat siis hieman myöhemmin. Nykyisen Tšekin länsiosissa vaikuttanut Böömin alue oli yksi keskiaikaisen lasintuotannon keskeisiä alueita, ja sen vaikutus Itämerenkin alueella oli merkittävä. Böömiläispikareita valmistettiin 1300–1450-luvuilla Böömin lisäksi myös nykyisen Pohjois- ja Itä-Saksan alueella.

Itämeren alueella ja kaivauslöytöjen perusteella myös Turussa 1300-luvun loppupuolelta alkaen suosiota saivat böömiläistyyliset ns. nauharuodepikarit (saks. Fadenrippenbecher), joiden kyljissä on nimensä mukaisesti pystysuoria, alaspäin kapenevia ruoteita, joissa on sinisellä langalla tehtyä pisarakoristelua. Muutoin pikarit olivat väritöntä lasia. Pikareita oli matalaa ja leveää sekä kapeaa ja korkeaa mallia, joista viimeksi mainittu oli suosittu Itämeren piirissä. Tavallisen nauharuodepikarin ohella ainakin Turussa ja Tartossa on myös suosittu kapeata ja korkeata mallia. Aboa Vetus-museon kaivauksilta vuonna 1994 löytyi tämän tyypin hyvin säilynyt pikari.

Näiden lisäksi kaupunkikaivauksilta tunnetaan myös ns. Itämerenpikareita, joille tyypillistä on aaltomainen, sinisellä langalla reunustettu koristelu. On tietenkin myös paljon koristelemattomia sirpaleita, joita on vaikea tunnistaa; ohuempana ne ovat säilyneet myös huonommin kuin paksummat koristellut palat.

Huomattava lasiastioiden koristelumuoto oli optinen koristelu. Se saatiin aikaan muottiin puhaltamisella, jolloin kylkien paksuuden vaihtelu ilmeni etenkin valoa vasten katsottuna optisena kuviointina. Optinen koristelu yleistyi 1400-luvulla ja liittyi lasiastioiden massatuotannon käynnistymiseen, kun muotin avulla lasiastioita saatiin puhallettua tehokkaasti ja edullisesti suuria määriä.

Turussa 1400-luvun puolivälin tienoilla alkaa läntisessä Saksassa valmistettu lasi syrjäyttää Böömin ja itäisen Saksan lasituotannon pikarit. Muutoksia tapahtui myös lasien väreissä: väritön lasi sai väistyä vihreän sävyjen lasin eli ns. metsälasin (saks. Waldglas) tieltä. Länsi- ja Keski-Euroopassa alkoi varsinainen lasin massatuotanto, jonka vaikutukset näkyivät myös Suomen alueella. Uusia tyyppejäkin ilmestyi kuvaan: böömiläispikareiden oheen kehittyi myös keilapikari (saks. Keulenglas), joista Turusta parhaiten säilynyt esimerkki on siro ja kapea pikari Åbo Akademin tontin kaivauksilta.

Laseja Turun arkeologisesta löytöaineistosta: 1. böömiläispikari 2. korkea ja kapea nauharuodepikari. 3. nauharuodepikari 4. lasilankakoristeinen pikari.  Kuva: Georg Haggrén (2003: 226, taulu 2).

Metsälasien ryhmään kuuluivat ns. kaalinkantalasit (saks. Krautstrunk), jotka olivat suosittuja viinilaseja aina 1400-luvulta 1500-luvun alkupuolelle asti; kaalinkantalaseista kehittyi vuorostaan uusia nyppykoristeisia astiamuotoja. Kaalinkantalasit valmistettiin lähes poikkeuksetta vihreästä lasimassasta.

Keilapikarien pohjalta syntyivät passglasit, jotka jäivät pitkäikäiseksi lasiryhmäksi. Passglas-pikarit voi tunnistaa lasinauhakoristelustaan. Vanhimmat passglasit ajoittuvat 1400-luvun lopulle ja säilyivät käytössä aina 1600-luvun loppupuolelle asti, ja niitä tuotiin Saksasta tai Alankomaista. Korkeat passglasit olivat olutlaseiksi tarkoitettuja, mutta niitä käytettiin usein myös viinilaseina ja myöhemmin jopa paloviinalaseina. Juomaseurueen käytössä korkea passglas oli kätevä: kylkiä koristavien vaakasuorien lasilankanauhojen perusteella juomaosuudet voitiin jakaa seurueen kesken.

Kaksi kaalinkantalasia (TMM(AV)21074:224-227; TMM21816:M118B).

Kuva:  Georg Haggrén (2003: taulu 3).

Kaivauslöytöjen perusteella voidaan todeta keskiajan korkeassa asemassa olevan turkulaisten - varakkaimpien porvarien, rälssi- ja kirkonmiehien - käyttäneen pöydissään hienostuneita ja ylellisiäkin lasiastioita, mutta sen sijaan arkiset talouslasit loistavat poissa-olollaan. Näin ollen voidaan pohtia muun muassa näiden esineiden sosiaalisiakin merkityksiä: tietyillä lasiesineillä lienee ollut korkea statusarvo ja ehkäpä ne ovat toimineetkin omistajiensa aseman, varakkuuden ja suhteiden näkyvinä ilmentäjinä. Hienostuneet ja kauniit astiat ovat varmasti kohottaneet myös juhlatunnelmaa ja osoittaneet vieraanvaraisuutta - onhan tapana nykyäänkin panostaa erityisesti juhlapöydän kattaukseen, ruokailu- ja tarjoiluastioihin.

Turun keskiaikaisten lasilöytöjen kolme vaihetta tiivistettynä:

• 1200-luvun lopulta ja 1300-luvun alkupuolelta muutamia varhaisia löytöjä (Välimeren piiristä asti).
• 1300-luvun loppupuoli ja 1400-luvun alkupuoli (pääosin Böömissä tai Saksan itäosissa valmistetut astiat).
• 1400-luvun jälkipuolelta 1500-luvun alkupuolelle / myöhäiskeskiaika: suurin osa laseista on peräisin Saksan länsi- ja pohjoisosista.

Karahvit olivat harvinaisempia kuin pikarit, siksi suurehkon sinisen lasikarahvin pohja ja kylkipalat olivat merkittävä löytö Turun Tuomiokirkkotorilta. Löytö tehtiin 1500/1600-lukujen vaihteeseen ajoittuvasta kerrostumasta kirkon ja Brahenpuiston väliseltä kaivausalueelta. Lähinnä viinin tarjoiluun tarkoitettujen juomakarahvien suosio kasvoi 1500-luvun loppupuolella ja liittyi uusiin hienostuneempiin ruokailu- ja pöytätapoihin. 1500-luvun jälkipuolella yleistyivät myös lasipullot. Lasi on valmistettu puhaltamalla muottiin, jolloin saatiin aikaan astian kylkiä koristaneet pystysuorat ruodekoristeet. Menetelmää kutsutaan optiseksi koristeluksi. (1500-luvun loppu – 1600-luku).  Kuva:  N. Kivisalo / TMK.

Viikon löytö: kaalinkantalasia Tuomiokirkkotorilta 

Tuomiokirkkotorilla Varhainen Turku-hankkeen (2005-2006) kaivauksissa löydettyjen lasiastianpalojen joukosta voidaan erottaa ainakin seuraavan tyyppisiä lasiastioita:

• nauharuodepikareiden ja lasilankakoristeisen astioiden paloja (ajoittuen väljästi 1300-1400-luvuille)
• kaalinkantalasien sekä optisesti koristeltujen astioiden paloja (1400-1500-luvuilta)
• passglasien paloja (ajoittuen 1500-luvulta 1600-luvun alkuun).

Tuomiokirkkotorin kaalinkantalasien sirpaleita: kaalinkantalasin nyppykoristeita, joissa lasimassa on vaaleanvihreä, mutta kahdessa palassa tummaksi irisoitunut. Alhaalla keskellä rypytetyn jalkalevyn katkelma, lasimassa vaalean vihreä, alhaalla oikealla pikarin tai kaalinkantalasin pohja. Lasit valmistettu noin 1450-1550. Kuva: N. Kivisalo / TMK. 

Tyypillisiä suurilla nypyillä koristeltuja laseja olivat niin sanotut kaalinkantalasit, jotka yleistyivät 1400-luvun kuluessa. Ne olivat noin 10 cm korkeita astioita, ja nyppykoristelun lisäksi niiden jalkaosia koristivat poimutetut lasilankanauhat. Kaalinkantalasit kuuluvat myös Tuomiokirkkotorin löytöaineistoon. Laseista on säilynyt kylkien koristelua eli ”nyppyjä” sekä jalkalevyn katkelmia ja mahdollinen pohjapala. Kaalinkantalasit oli tarkoitettu viinin nauttimiseen, alkuperäisesti ne olivat käytössä erityisesti valkoviinilaseina. Kaalinkantalasit kuuluvat myös ns. metsälasien (saks. Waldglas) ryhmään. Metsälasi-nimitys tulee lasien metsäisistä tuotantoalueista, missä tarvittavaa polttoainetta oli kylliksi. Merkittävimmät kaalinkantalasien tuotantoalueet olivat läntisessä Saksassa Rein-joen laaksossa, lähellä mm. Siegburgin myöhäiskeskiaikaisen kivisavikeramiikan tuotantoaluetta. Kaalinkantalaseja on lähes poikkeuksetta vihertävän sävyissä – pääasiassa vaalenvihreänä, joskus myös tumman vihreänä – ja väri aiheutuu epäpuhtauksista, etenkin rautaoksidista.

Lasien kylkien koristelun ohella nypyillä on ollut oma tehtävänsä myös käytännössä: täytenä raskaat lasit ovat pysyneet varmemmin otteessa nyppyjen ansiosta, myös ruokailun aikana rasvaisilla käsillä kiinni pitäen. Toisaalta on voitu varmistaa lasin kädessä pysyminen myös epävakaammissa olotiloissa: aikalaiskirjoituksissa nyppyjen mainitaan takaavan lasin pysymisen myös juopuneen kädessä.

Kuva: Kaalinkantalaseja taiteessa ja kirkollisessa yhteydessä: Tilman Riemenschneiderin veistos Christ in the House of Simon (1490-1492), Münnerstadtin alttaritaulun osa ja tästä yksityiskohta, jossa näkyy kahta kaalinkantalasityyppiä. Harvinaisempi yksirivinen lasi esiintyy  joissain Riemenschneiderin alttariveistoksissa, ja siten siitä voidaan käyttää myös termiä Riemenschneider-lasi tyyppiin viitatessa. 

Lasiastioita voitiin käyttää myös pyhäinjäännösastiana, kuvassa (alimpana vasemmalla) saksalaisessa 1400-luvun loppupuolen kaalinkantalasissa on pellavaan ja silkkiin kääritty reliikki. Lasi on suljettu vahasinetillä; sineteistä on usein apua myös pyhäinjäännöksen ajoituksessa. Lasin korkeus 10.3 cm. 

The Metropolitan Museum of Art, New York. Public Domain.

Blogista: Tässä blogissa nostetaan esille Turun kaupunkiarkeologiaa ja Varhainen Turku-hankkeen Tuomiokirkkotorin kaivausten (2005–2006) löytöjä vuoden 2020 helmikuussa alkaneen ARKSA-hankkeen puitteissa.  Arksa- eli ”Arkeologia saavutettavaksi” -hankkeen pääteemana on keskiaikaisen kaupunkiarkeologisen esineistön tunnettuuden, saavutettavuuden ja avoimuuden lisääminen yhteistyössä vapaaehtoistoimijoiden kanssa. ARKSA-hankkeen myötä vapaaehtoisilla on mahdollisuus päästä tutkimaan kokoelmia ja osallistumaan näiden tallennukseen valokuvaamalla luetteloituja löytöjä. Museo opastaa kaikissa vaiheissa esineiden käsittelystä kuvaamiseen. Löytöjen valokuvat liitetään Museon informaatioportaaliin (MIP), josta rakennetaan rajapinta valtakunnalliseen hakupalveluun Finnaan, missä arkeologiset löytötiedot ovat suuren yleisön saatavilla. Kuvaaminen aloitetaan Tuomiokirkkotorin kaivauksien löytöaineistosta.

Lasista asiaa mm:

Buttery, Ruth Marie (2010). Tilman Riemenschneider's monochrome sculpture: an examination of its origins. University of Birmingham. M.Phil. Verkossa: https://core.ac.uk/download/pdf/76765.pdf

Haggrén, Georg (red.) (1999). Skål!: sirpaleita keskiajalta : [lasiastioita ja niiden käyttäjiä keskiajan Pohjois-Euroopassa] = Skål! : glasskärvor från medeltiden : [glaskärl och deras ägare i det medeltida Nordeuropa] = Cheers! : fragments from the middle ages : [glassvessels and their users in the Medieval North-Europa]. Turku: Aboa Vetus & Ars Nova.

Haggrén, Georg (2003).  Sirpaleita Hansan kulttuuripiiristä - keskiaikaiset lasiastialöydöt. Kaupunkia pintaa syvemmältä. Arkeologisia näkökulmia Turun historiaan. Seppänen, L. (toim.). AMAF IX. Turku. Suomen keskiajan arkeologian seura 2003.

Haggrén, Georg & Terävä, Elina (2012). Lasipikareita keskiaikaisilta kylätonteilta. SKAS 1-2. 2012.

Majantie, Kirsi (2007). Löydöt kertovat elämästä, käsitöistä ja kaupasta keskiajan Turussa. HIT – History in Turku: Tietoja, taitoja ja löytöjä. Turun maakuntamuseo. Näyttelyesite. 2007.

Tässä julkaisussa (HIT) muita artikkeleja Varhainen Turku-projektista:

• Pihlman, Aki: Uusia tulkintoja Turun kaupungin muodostumisesta.
• Ratilainen, Tanja: Kirkkokadun ja sen varrella sijainneen tontin vaiheita.
• Saloranta, Elina: Akatemiatorin alueen varhaisia vaiheita.

Pihlman, Aki & Majantie, Kirsi Majantie 2007. Varhainen Turku -hanke ja kaivaukset tuomiokirkon vieressä. SKAS 2. 2007. Verkossa: http://www.skas.fi/wp-content/uploads/2018/03/SKAS2_2007.pdf

Sarajärvi, Kati (2012). Tornionjoen varren keskiaikaiset lasipikarit. SKAS 1-2. 2012.

Verkkojulkaisuja:

http://www.glossa.fi/wp/?p=1068

https://www.metmuseum.org/blogs/in-season/2015/new-glasses-for-the-table