perjantai 15. syyskuuta 2017

Sähköttömän kyökin ihmeitä ihmettelemässä



Kuralan Kylämäen länsipuolella sijaitsee Iso-Rasin vanha navettarakennus, jossa kesäisin perehdytään perinteisiin talonpoikaisiin puhdetöihin. (Lue vuosien 2015 ja 2016 töistä!)Tämän kesän teemana verstaalla oli keittiö ennen sähköaikaa. Tuolloin puuliesi oli keittiön tärkein väline, ja ruuan säilyttäminen oli hyvin toisen tyyppistä verrattuna nykyaikaan. Niin Kylämäellä kuin muuallakin Suomessa oli sähkön kotitalouskäyttö vielä 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä varsin vähäistä, vaikka ensimmäiset sähkövalot oli sytytetty Tampereella jo vuonna 1882. Vasta 1930-luvulla sähköä alettiin käyttää enenevässä määrin etenkin kaupungeissa, ja maaseutua sähköistettiin tehokkaasti vasta 1950-luvulta lähtien – Kylämäkeen sähköjä alettiin kuitenkin vetää jo 1920-luvulla. Ensimmäiset jääkaapit tulivat Suomeen 1920-luvun lopulla, mutta vasta 1950-luvulla ne alkoivat yleistyä varsinkin kaupunkikodeissa. Kylämäen Iso-Kohmon tupaankin sellainen kapistus löysi tiensä vasta 1960-luvun lopulla.             
                                                                                                                                                  
Ennen jääkaapin yleistymistä ruokaa säilöttiin monin eri tavoin. Kuivattaminen, suolaaminen, hapattaminen, umpioiminen, savustaminen ja suolaus olivatkin käytetyimpiä säilöntäkeinoja. Kesä oli kuitenkin haasteellista aikaa varsinkin tuoretuotteiden kuten lihan, kalan ja maitotaloustuotteiden osalta. Perinteisenä elintarvikkeiden säilytyspaikkana toimi edelleen maakellari, jonka haasteena oli säilyttää ruuat kesän helteisimpienkin päivien samoin kuin talven kovimpien pakkasten ajan. Elintarvikkeiden säilyttämisessä käytettiin myös jäitä. Varsinkin maitotalouden tarpeiksi tavattiin nostaa jäitä talvella varastoon kesähelteiden varalta. Jäitä sahattiin harvahampaisella jääsahalla kuutioiksi, jotka varastoitiin rakennuksen suojaan pohjoispuolelle tai muuten varjoisaan paikkaan – peitteenä käytettiin sahanpurua tai mutaa, jotka johtavat huonosti lämpöä. Ruokia säilytettiin tietysti myös ruokakomeroissa, joita suositeltiin perustettavaksi talon pohjoisseinälle, jota aurinko ei liialti lämmittänyt. Jäälohkareista hakattiin kesän mittaan tarpeen mukaan paloja maidonjäähdytysaltaaseen, joissa maitotonkkia jäähdytettiin.

Ruuan valmistamiseen ja sen säilyttämiseen on jo ennen sähkön käyttöä kehitetty erilaisia yksinkertaisia kapineita. Aina ei esimerkiksi kellaria ollut käytössä, ja silloin piti turvautua muihin keinoihin ruuan säilyttämiseksi. Kävimme verstaalla lävitse 1930-luvulta 1950-luvulle erilaisia julkaisuja, joista löysimmekin erilaisia helpotuksia emännän avuksi keittiöön. Näistä päätimme verstaallamme valmistaa mahdollisimman tarkat kopiot, joita sitten tulisimme käytännössä testaamaan Iso-Kohmon emäntien kanssa. Aloitimme kesäprojektimme viilinvalmistuslaatikon rakentamisella.

Viiliä alettiin teollisesti valmistaa Suomessa 1960-luvulla, tätä ennen viili tavattiin valmistaa itse, se kun on varsin yksinkertaista. (Ahtialan?) viilinvalmistuslaatikko on suomalainen keksintö, jonka avulla viiliä voitiin tehdä helposti niin kesällä kuin talvellakin. Laatikkoon asetetaan kulhot päällekkäin, niin että niiden väliin laitetaan levyt. Lämpötilaa voidaan säädellä asettamalla kaappiin lämmin vesipullo, joka riittää pitämään maidon lämmön riittävän korkeana, jotta saadaan viilin kypsyminen käyntiin. Vuoden 1931 Kotiliedessä mainostetaan Ahtialan viilinvalmistuslaatikkoa, joka on valmistettu huokoisesta kuitulevystä eli insuliitista. Viililaatikkoa voidaan käyttää myös heinälaatikkona; Kotiliedessä vinkataankin, että laatikon lämmöneristystä voidaan tehostaa käärimällä sinne pantavat astiat moninkertaiseen sanomalehtipaperiin ja peittämällä laatikko itse moninkertaisesti sanomalehdellä tai villakankaalla. Oman viililaatikkomme valmistimme vanerista, ja kooltaan se on 20 x 20 x 47 cm. Kahden viilinvalmistusprosessin perusteella kaappi toimii vallan mainiosti, sillä viili lusikoitiin varsin nopeaan parempiin suihin.

Viilinvalmistuskaappiin on aseteltu viilikulhot päällekkäin, sitten vain kansi kiinni ja odottamaan viilin kypsymistä.

Kohta olikin heinälaatikon vuoro. Sen idea on yksinkertainen: laudoista tai vanerista valmistettu laatikko on täytetty heinillä – myöhemmin sanomalehdillä – jotka toimivat eristeenä. Laatikko soveltuu siten erinomaisesti ruuan hauduttamiseen ja sen lämpimänä pitämiseen. Heinälaatikko on ikään kuin vanhempi versio aikoinaan ostoskanavalla markkinoidusta Aromipesästä, joka toimi samalla periaatteella ruuan hauduttajana. Ruokaa valmistettiin ensin liedellä, jonka jälkeen poriseva kattila nostettiin heinälaatikkoon. Kiehuvat puuro- ja keittokattilat jatkoivat kiehumistaan laatikossa vielä jonkin aikaa, ja illalla valmistettu puuro oli vielä aamulla lämmintä syötäväksi. Aamulla tehty päivälliskeitto taas odotteli syöjäänsä laatikossa hautuen. Heinälaatikko oli kätevä lisä keittiöön, ja se helpotti emännän askareita. Vuoden 1934 Kotiliedessä eräs rouva ylistääkin heinälaatikkoa keittiökaluston lisänä. Oman laatikkonsa hän oli itse valmistanut 6 millimetrin koivuvanerista ja lämpöä säilyttävänä eristeenä toimi sanomalehtipaperi.

Valmistimme verstaalla heinälaatikon, joka ulkomuoto pohjautui kyseisen rouvan valmistamaan laatikkoon. Laatikko rakennettiin vanerista, ja kooltaan se on 45 x 45 x 66 cm. Maalaustöiden jälkeen laatikko täytettiin kuivuneilla heinillä. Päälle kiinnitimme vielä kankaan koristukseksi. Laatikon valmistuttua halusimme pikimmiten testata sitä käytännössä, ja niinpä eräänä keskiviikkona emännät valmistivat ohraryynipuuroa illansuussa, joka jätettiin yöksi laatikkoon hautumaan. Puuroa ei valmistettu täysin valmiiksi, vaan vain sen verran, että varsinainen kypsyminen tapahtuisi heinälaatikossa. Seuraavana aamuna jännitys oli suuri, kun avasimme laatikkoa: olisiko sisällä kylmää ja paakkuista puuroa vai herkullista ja lämmintä aamiaista kahdelle nälkäiselle rengille? No vetistä velliähän siellä oli, kaukana valmiista puurosta. Syy puuron epäonnistumiseen selvisi kuitenkin, kun kävi ilmi, että puurokattilaa oli vaihdettu juuri ennen laatikkoon laittamista. Tällöin lämpö pääsi harakoille, eikä puuro tietenkään hautunut viileässä kattilassa. Toisella kerralla esihaudutettu puuro siirrettiin oikeaoppisesti suoraan liedeltä laatikkoon, ja aamulla laatikossa odottelikin varsin maukasta ohraryynipuuroa.

Laatikko täytettiin huolellisesti heinillä
Löysimme vuoden 1931 Kotiliedestä artikkelin, jossa kotitalousopettaja esitteli erästä keittiökeksintöä otsikolla ”helppotekoinen jäähdytyskaappi”. Jäähdytyskaappi on rakenteeltaan varsin yksinkertainen; se on valmistettu puukehyksistä, joiden hyllyt on tehty rautalankaverkosta. Kaappi päällystetään flanellikankaalla, joka imee tehokkaasti vettä. Jäähdyttäminen tapahtuu, kun flanelli imee itseensä kaapin päällä olevasta säiliöstä vettä, joka haihtuu ilmaan. Kaapin alle puolestaan asetetaan jokin astia, johon liika vesi pääsee valumaan. Tärkeätä on, että kangas ei pääse kuivumaan, ja että kaappi on asetettu viileään paikkaan. Oman kaappimme rakensimme Kotilieden ohjeiden mukaan, ja kooltaan se on 22,5 x 24 x 55 cm. Flanelli on kiinnitetty kaappiin ohjeen mukaisesti nupeilla, jotta se on helposti irrotettavissa. Testasimme kaappia niin, että asetimme kaapin sisään palasen voita, maitoa ja lämpömittarin. Flanelli kasteltiin huolellisesti ja kaapin päälle laitettiin vesiastia, johon flanellin liepeet upposivat. Alkulämpötila kaapissa oli 22 astetta, ja muutaman tunnin kuluttua lämpötila oli pudonnut 2 astetta. Ero ei kovin merkittävältä vaikuta, eikä jäähdytyskaappia varmastikaan voi pitää varsinaisena jääkaappina. Kaappi pääsee kenties parhaiten oikeuksiinsa kesäisinä hellepäivinä, jolloin vaikkapa voi saattaa säilyä kaapissa kiinteänä. 

Kotilieden jäähdytyskaappia esittelevä ohje vuodelta 1931
Jäähdytyskaapin flanelli on ommeltu kaappiin sopivaksi, ja napit pitävät kankaan napakasti kiinni
Kuinka yleisesti edellä mainitut keksinnöt ovat olleet käytössä, on vaikea sanoa asiaa tarkemmin tutkimatta. Museokävijöille tutuin kapistus oli heinälaatikko, ja monet liittivätkin heinälaatikon Aromipesään. Viili valmistui viilinvalmistuskaapissa mainiosti, mutta kuinka tarpeellinen varsinainen kaappi kuitenkaan on kyseiseen työhön jää kyseenalaiseksi – viilin valmistaminen kun on kuitenkin suhteellisen helppoa ilmankin kyseistä keksintöä. Kaapista saattaa olla hyötyä enemmän talviaikaan, jolloin huoneilmaa lämpimämpi kaappi edesauttaa viilin valmistumista. Lisää lämpöä kaappiin saa asettamalla sinne vielä kuumalla vedellä täytetyn pullon. Kaappi säästää myös jonkin verran pöytätilaa, koska kulhot on pinottu päällekkäin. Joka tapauksessa kaikki edellä mainitut kapistukset ovat helppoja rakentaa ja toimivat kätevänä lisänä vaikkapa sähköttömällä kesämökillä tai retkellä.

Teksti ja kuvat: Janne Aakko ja Lauri Heikkilä
 
Lähteet:
Kotiliesi 1931: 696
Kotiliesi 1931: 701
Kotiliesi: 1934: 442

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti