tiistai 28. maaliskuuta 2017

Kaisa Lehtonen in memoriam



Tällä kirjoituksella haluamme muistaa työtoveriamme arkeologi Kaisa Lehtosta, joka menehtyi vaikean sairauden murtamana 4.2.2017.



Tampaltankruunulla Salossa. Kuva Sari Mäntylä-Asplund
Kaisa aloitti työt Turun museokeskuksessa / Varsinais-Suomen maakuntamuseossa maakunnallisesta arkeologiasta vastaavana tutkijana vuonna 2011. Turkuun hän siirtyi Museoviraston Arkeologian osaston Vaasan alueyksiköstä, jossa hän työskenteli kuusi vuotta. Sitä ennen Kaisa työskenteli tutkijana Museovirastossa muinaisjäännösten hoitoyksikössä sekä Varsinais-Suomessa että Uudellamaalla. Kaisan monipuoliseen työuraan kuului myös lukuisia kenttätöitä. Yksi mieluinen työprojekti oli Liedon Nautelankosken museon kivikauden perusnäyttelyn tekeminen.

Kuralan kylämäen muinaisjäännöstaulujen julkistustilaisuus 2014. Kuva Anneli Sorvoja

Jo 1990-luvun lopulta Kaisa koki arkeologintyössä tärkeäksi muinaisjäännösten saavutettavuuden. Opastaulujen tekemisen lisäksi Kaisa oli innostunut myös muinaisjäännösten maisemanhoidosta. Kaisalla oli taito välittää kiinnostavalla tavalla tietoa menneisyydestä ja tuoda muinaisuus näkyväksi tämän päivän maisemassa.

Piikkiön Huttalan linnavuorella. Kuva Elina Saloranta.

Arkeologiseen kulttuuriperintöön liittyvän tiedon välittäminen oli Kaisalle sydämen asia. Hän piti paljon esitelmiä ja julkaisi alan artikkeleita. Myös tähän blogiin kirjoittaminen oli Kaisalle tärkeää. Erityisen läheinen hanke oli kotikunnan eli Kaarinan esihistoriaa käsittelevän teoksen kirjoittaminen (2008). Esihistorian jäljet Kaarinassa -teos on edelleen yksi Varsinais-Suomen esihistorian kattavimmista kokonaisesityksistä. Suuri osa kirjan kuvista on joko Kaisan tai hänen puolisonsa, Jukka Keskisarjan ottamia. Asiatekstin lisäksi Kaisa kirjoitti myös fiktiivisiä tarinoita, joiden aihe liittyi muinaisuuteen. Tästä hyvänä esimerkkinä on tarina Kohti uutta aikaa em. Kaarinan esihistoriateoksessa. Hän toimi myös asiantuntijana Turun seudun luontoretkioppaan (Rönka, Mia, Karhilahti, Ari ja Rannikko, Ann-Mari, 2015) tekemisessä.


Pohjanmaalla Kaisa teki töitä erityisesti muinaisjäännösten ja metsänkäytön yhteen sovittamisessa. Hän osallistui erilaisiin tilaisuuksiin kouluttajana, laati ohjeistuksia ja perehdytti maastossa metsäalan ammattilaisia tunnistamaan arkeologista kulttuuriperintöä. Metsäalan toimijoiden keskuudessa Kaisa tunnettiin reiluna, ratkaisukeskeisenä ja luotettavana suojeluviranomaisena.



Kaisa tunsi Varsinais-Suomen muinaisjäännökset erittäin hyvin. Maastotarkastukset toivat vaihtelua paperitöihin, ja Kaisa oli valmis lähtemään maastoon riippumatta vuodenajasta ja säästä.


Katselmus Loimaalla. Kuva Eija Suna.

Kaisa teki laajaa yhteistyötä arkeologian harrastajien kanssa. Metallinetsinharrastuksen leviämisen myötä Kaisa otti ilmiöön kantaa, ohjeisti heitä ja järjesti mm. metallinetsinillan Kuralan kylämäessä. 

Harrastajien kanssa matkalla Korpooseen. Kuva Sari Mäntlylä-Asplund

Luonto, musiikki, puutarha, valokuvaus ja kiinnostus Italiaan olivat Kaisalle ja hänen puolisolleen yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Myös marjojen poiminta oli perheen yhteinen ja mieluisa harrastus, jonka ”annista” saivat monet meistä nauttia joko marjapiirakan tai lahjaksi saadun marjaämpärin muodossa. Sisustaminen ja huonekalujen kunnostaminen olivat myös rakkaita harrastuksia.

Maastoretkellä Utössä. Kuva Paula Saarento.

Ennen arkeologin uraansa, Kaisa oli menestynyt urheilija, lajinaan korkeushyppy. Isänsä valmentamana hän voitti mm. kultaa Kalevan kisoissa vuonna 1994 ja edusti Suomea Ruotsi-Suomi maaotteluissa. Aktiiviuran jälkeenkin kiinnostus yleisurheiluun säilyi, ja Kaisa kävi paikan päällä seuraamassa niin maaotteluita kuin Paavo Nurmi-kisojakin. Liikunta oli läsnä arkipäivässä koko elämän ajan. Kaisa harrasti säännöllisesti uintia, pyöräilyä ja kävelyä.


Megaliittihautoja ihmettelemässä Ranskassa arkeologian oppiaineen (TY) retkellä vuonna 1992. Kuva Elina Saloranta.

Työyhteisössä Kaisa oli innostava, kannustava ja toiset huomioonottava. Kaisa paneutui kaikkiin työtehtäviinsä suurella intensiteetillä ja asiantuntemuksella pitämättä itsestään sen suurempaa meteliä. Hyvin harvoin näkee sellaista sitoutumista työhön ja liioittelematta voidaan sanoa, että Kaisalle arkeologin työ oli kutsumustyö. Hänen kontaktikenttänsä oli laaja, ja hän oli pidetty ja arvostettu yhteistyökumppani.



   
       Kaisa ja Annela. Kuva Johanna Viitaharju. Vasemmalla hahmo    
       50-luvun englantilaisesta pikkukylästä, (pikkujoulut WAMissa  
       2014). Kuva Tanja Ratilainen





Häntä jäivät lähiomaisten lisäksi kaipaamaan sukulaiset ja ystävät sekä entiset ja nykyiset työtoverit. Ikävän ja menetyksen äärellä on mukana myös suuri kiitollisuus siitä, että olemme saaneet olla Kaisan kollegoita ja ystäviä. Yhteiset hetket ja muistot kantavat meitä Kaisan kanssa työskennelleitä ja me kuljetamme mukanamme puolestaan Kaisan muistoa.

Teksti: Kaisan työkaverit ja ystävät Varsinais-Suomen maakuntamuseosta ja Museovirastosta


Matkalla Utöseen. Kuva Paula Saarento.

4 kommenttia:

  1. Kiitos.... mutta olisipa Kaisa saanut edes osan tuosta tunnustuksesta (mikä pitää todella paikkansa) jo eläessään.... toteaa Annela

    VastaaPoista
  2. Kiitos työkavereille ja ystäville muistokirjoituksesta! Kiitos myös adresseista, ystävät, sukulaiset, työkaverit, yhteistyökumppanit, metallinetsijät. Omaisten ja omasta puolestani terveisin puoliso Jukka Keskisarja.

    VastaaPoista
  3. Olipa surullinen juttu kuulla asiasta. Juuri eilen kävin Liedon Nautelankoskella ja tykkäsin kovasti opastauluista punamultahaudoista ja paikan tutkimuksista. Mäkitervakko kukki kauniisti ja runsaana punamultahautojen vierellä.

    VastaaPoista