Näillä
saatesanoilla Maria Kohmon rukki lähetettiin talosta maailmalle seitsemisenkymmentä
vuotta sitten, ja samoja sanoja lainasi lahjoittaja, joka syyslomatapahtumamme
aikana toi rukin sieltä takaisin.
Emme harjoita henkilönpalvontaa, mutta onhan se hienoa saada takaisin esine,
joka on kuulunut niille ihmisille, joiden
elinaikaa edustamaan museorakennus on sisustettu, ja joiden elämäntapaa siellä yritetään
ylläpitää! Iso-Kohmon talon nykysisustuksessa tällaisia esineitä on niukasti,
ehtihän Kohmon suvun lähdön ja Kuralan Kylämäen toiminnan alkamisen välissä
kulua toistakymmentä vuotta, ja irtaimisto oli hajaantunut suvun jäsenille. Tuvan käkikello,
salin ryijy, isännän kamarin peilipiironki ja perheenjäseniä esittävät valokuvataulut ovat näitä
aitoja kohmolaisten esineitä. Nyt joukkoon liittyi mamman eli vanhan emännän rukki.
Naapuritaloon
Vähä-Rasiin oli 1940-luvulla sijoitettu evakkoina saapunut koivistolainen
perhe, joka rakensi omaa uutta kotiaan Itäharjulle.Tämän perheen äidille
Lucinalle Maria Kohmo luovutti rukkinsa. Se tuli tarpeeseen, karjalaisemäntä
kehräsi sillä lankansa ainakin vielä 1950-luvun alkupuolella, jolloin Maria
Kohmo itse kuoli.
Lucinalta
rukki siirtyi lapsenlapselle, jota esineen tarina viehätti, ja joka halusi
oppia kehräämään sillä pellavaa. Mummon pellavanmuokkaus- ja kehräysopetusta
odotellessaan pojantytär sai rukin omaan kotiinsa, ja piti sitä siellä kunniapaikalla.
”Rakastuin rukkiin”, kertoi tämä pojantytär lahjoitustilanteessa. Kun pojantyttären
perhe menetti kotinsa tulipalossa 1960-luvulla, rukki säilyi tuhosta ainoana esineenä.
Siksi siinä on edelleen nokijälkiä.
Rukin
tarinaa kerrottiin seuraavallekin sukupolvelle ja vielä Lucinan
lapsenlapsenlapsenlapsikin sitä mielellään sormeili. Nyt jälkipolvi päätti
toteuttaa Maria Kohmon ennustuksenomaisen lauseen. Käytössä kulunut ja lasten
kiinnostuksen kohteena olosta hieman kärsinyt rukki jouti ja pääsi museoon, joksi Marian koti oli ehtinyt muuttua.
Ihan viime aikoina on hehkutettu sitä, miten museot ovat muuttumassa ja
niiden pitäisi muuttua yhä enemmän tunteiden kokemisen paikoiksi. Esineet eivät
enää olisi museon keskiössä. ”Enemmän tunteita, vähemän tietoa”. Pöh, vastaan tuohon lauseeseen. Tieto
ja tunteet eivät sulje toisiaan pois. Kyllä aidoista esineistä ja
niiden sisältämästä todellisesta aineettomasta kulttuuriperinnöstä saa
herutettua nimenomaan tunteita, suuriakin tunteita, kokonaisen aikakauden ytimen
muodostavia tunteita.
Maria lapsineen Iso-Kohmon salissa 1910-ja 1920-lukujen taitteessa. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti