Rikollisen varjelua

Oikein lööppiainesta: Kuralan Kylämäessä suojellaan tälläkin hetkellä kavalaa ryöstäjää, joka saalistaa uhrejaan kirkkaassa päivänvalossa. Ihan virkatyönä varjellaan tätä loiseläjää.

Kävijät kuitenkin rauhoittukoot, roistomme ei ole heille vaaraksi. Puhun Cuscuta europaeasta, humalanvieras-nimisestä kasvista, josta Luontoportti-sivu kertoo poikkeuksellisen kantaaottavasti: ”Useimmat meikäläiset loiskasvit ryöstävät ravintonsa uhriltaan maan alla ilman sen suurempaa dramatiikkaa, mutta humalanvieras käy isäntäkasvinsa kimppuun kaikkien katseiden alla.” (Eläinten inhimillistämisestä eli humanisoinnista puhutaan usein, mutta kyllä sitä tapahtuu kasvienkin suhteen.)

Tämä itse lehtivihreätön kasvi on oman evoluutionsa aikana muuntunut ottamaan kaiken tarvitsemansa ravinnon isäntäkasvilta, antamatta sille takaisin mitään. Juuri siksihän se onkin loinen, toisin kuin vastavuoroisesti toisiaan auttavat, symbioosissa elävät eliölajit. Humalanvieras itää siemenestä keväällä, mutta ei työnnä juurian maahan. Kun vierestä sattuu löytymään sopivaa lajia edustava uhri (huomatkaa humanisointi), humalanvieras hylkää maanpinnan ja heittäytyy isännän reppuselkään vapaamatkustajaksi. 

Kasvien keskustelumetodia käyttäen isäntä vastaa loisen lähentelyyn kemiallisella reaktiolla, joka puolestaan saa loisen kasvattamaan omana vastauksenaan hienonhienoja imujuuria isännän varteen. Loinen sananmukaisesti soluttautuu suoraan isäntäkasviin. Siis varsinainen moraaliton välistävetäjä, peli- ja talousteorioiden vapaamatkustaja kasvien maailmassa! (No nyt olen jo pahasti inhimillistämisen tiellä, eihän tästä aiheesta näköjään voi puhua muulla tavoin.) 

Humalanvieras on nimensä mukaisesti käyttänyt aiemmin isäntälajinaan juuri humalaa, mutta nokkosvieraaksikin sitä nimitetään, koska se humalan viljelyn hävitessä on siirtynyt suosimaan nokkosia. 

Yrjö Kokon satukirjassa ”Pessi ja Illusia” humalanvieras, neiti Cuscuta, esiintyy laiskana ja viekkaana naisena, jonka imartelun pauloihin jörö vanhapoika nokkonen omaksi tuhokseen lankeaa. Kuva painoksesta vuodelta 1963, kuvitus  A. Lindeberg.

Paitsi että mitä Kuralaan tulee, nyt meillä on liian vähän nokkosia! Olemme runsaiden kävijämäärien typerryttäminä menneet hiukan liian pitkälle innossa varjella yleisöä ikäviltä nokkosenpolttamilta. Tällä hetkellä tätä jännittävää kasvia löytyy vain yhdestä paikasta koko museoalueella. Ja sehän on huono juttu, koska Kylämäellä on monien tehtäviensä joukossa uljas ulottuvuus perinnebiotooppialueena, jonka kamaralla iät ajat eläneille muinaistulokkaille ja maatalouden seuralaiskasvilajeille on luvattu turvata elinolot jatkossakin.

Humalanvieras on jo vuosikymmenien ajan hiljalleen harvinaistunut, vaikka nokkosia maailmassa todellakin riittää. Syytä katoamiseen ei kaiketi edelleenkään tiedetä. Iäkkään, mutta aina yhtä mainion Suuren kasvikirjan* mukaan sama suunta on vallinnut jo kauan muuallakin maailmassa. Tällainen taustatieto vain lisää museolle paineita säilyttää se ainokainen nokkospöheikkö, jossa viekas loinen lymyää. Yleisö antakoon siis anteeksi mahdolliset nokkosenpolttamat luonnon monimuotoisuuden nimissä!

       ***

*  Jaakko Jalas (toim.) Suuri kasvikirja I –III ( 1958, 1965, 1980)