keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Salpietarin valmistusta Naantalin Saksilassa?



Maaliskuussa 2016 naantalilainen metallinetsinharrastaja Pekka Huppunen toimitti Varsinais-Suomen maakuntamuseoon melkoisen kasan Naantalin Saksilan tilan pelloilta syksyllä 2015 löytämiään metalliesineitä. Samalta tasaiselta peltoalueelta, Huppusen löytöalueesta noin 500 metriä koilliseen, oli museoon toimitettu suuri määrä aivan samantyyppistä metalliesineistöä jo vuonna 2008.

Saksilan talon pelloilta syksyllä 2016 löytynyttä esineistöä.

 
Saksilan tila sijaitsee Naantalin kirkosta noin 2,2 km länsilounaaseen. Löydöt oli tehty Saksilan tilaa etelästä itään ympäröiviltä pelloilta. Peltoalueen poikki kulkee länsi-lounaasta tuleva oja, joka noudattaa Luonnonmaan halki Matalahteen asti ulottuvaa kapeaa 5 metrin korkeuskäyrien rajaamaa alavaa maastokäytävää. Maastokäytävä on vielä rautakauden lopulla muodostanut salmen, joka on jakanut saaren kahteen suurempaan puoliskoon.  
 


Löytöalue on pienen metsäsaarekkeen edessä pellolla, Saksilan tila näkyy takana. Kuva etelästä.
Heljä Brusilan vuonna 2008 tarkastama löytöalue on kuvan keskellä olevan metsikön etualalla oleva pelto. Pellon keskellä oja, joka laskee mereen, Naantalinaukolle. Saksilan tila jää kuvan ulkopuolelle, vasemmalle reunalle. Kuva lounaasta.


Löytöesineistö on pienesineistöä (pronssia, lyijyä), josta valtaosa on katkelmallista tai osia esineistä. Löytöaineistossa on mm. rahoja 1500-1600 –luvulta (mm. kupariklippinkejä), lyijykuulia, lyijyplommeja, aterimien koristepäitä, hanakukon kappaleita, koristeheloja, nappeja, solkia, tunnistamattomia metallinpalasia ja piitä. Joukossa saattaa olla myös muutamia rautakautisia esineitä, varmuudella ainakin kärkiosastaan katkennut karhunhammasriipus.

Ylhäällä vasemmalla katkennut karhunhammasriipus, pyöreä metallinkappale, jossa kohokuvioinen risti, kulkunen tai kello, mahdollinen kappale soljesta; alhaalla vasemmalla katkennut hanakukon kappale, aterimien koristepäitä, lyijyplommeja.

Pellolta löytyneitä rahoja, alhaalla mm. 1600-luvun kupariklippinkejä. 

Löytäjän Pekka Huppusen käynnin jälkeen aloimme museolla yhteistuumin pohtia löytöjen merkitystä ja alkuperää. Ensimmäisenä vaihtoehtona mieleen tuli luonnollisesti se, että paikalla on ollut historiallisen ajan talon paikka. Varhaisimmat kirjalliset maininnat Saksilan kylästä ovat vuodelta 1404, jolloin Saksilan kylässä on ollut kolme taloa. Olisiko yksi taloista voinut sijaita tällä paikalla?

Perinteinen rakentaminen on aina sijoittunut niin maastollisesti kuin ilmastollisestikin edullisille paikoille, lämpimille ja suojaisille rinteille ja mäenkumpareille. Erityisesti maanviljelyselinkeinon asustus on sijoittunut tuulensuojaisille mäenkumpareille, missä aikainen kevätaurinko sulattaa piha-alueen varhain. Joissain yksittäisissä tapauksissa, ja tietysti erityisesti alueilla, joilla kovaa maapohjaa ei kohtuullisella etäisyydellä ole, on asutus saattanut sijoittua myös alavimmille paikoille (esim. Loimaan seutu). Yleinen käsitys on, että kylät, jotka 1540 maakirjassa luetellaan, eli suurin osa Varsinais-Suomen kylistä, yhä tänä päivänä on samoilla paikoilla, joille ne alkujaan ovat asettuneet. Rakennukset toki ovat voineet pihapiirissä ”vaellella”, mutta samalla tonttialueella kuitenkin on pysytelty. Tästähän hyvänä esimerkkinä on esimerkiksi Kuralan kylämäki, jossa arkeologisen tutkimuksen perusteella tiedetään asutun jo 1200-luvulla. Valitettavasti Varsinais-Suomessa vanhoja kyläalueita ei juurikaan ole tutkittu.

Alue on keskiajalla sijainnut aivan rannassa tai mahdollisesti jopa veden alla; voisi ajatella, että tasainen pelto on vielä myöhään historiallisellakin ajalla ollut varsin tulva-altis. Talonpaikaksi löydettyä esineistöä tuntui olevan jollakin tavalla ”liikaa”, ja myöskään koostumukseltaan löytömateriaali ei ollut sen tyyppistä, joka olisi asuinpaikalle luonteva (paljon pientä metalliesineistöä). Tähän kiinnitti vuonna 2008 huomiota myös Heljä Brusila, joka arveli tarkastamaansa löytöpaikkaa pikemminkin jonkinlaiseksi valmistuspaikaksi (esim. pajatoiminta) kuin asuinpaikaksi. Oli siis etsittävä myös muita vaihtoehtoisia tulkintoja.
 
Ensiksi rakennustutkijamme Eijan huomio kiinnittyi digitaaliarkistossa vuodelta 1752 peräisin olevaan verollepanoasiakirjaan, joka käsitteli Naantalin maalaiskunnan Saksilan Multakotaa. Seuraavaksi maakuntatutkijamme John alkoi selvitellä asiankirjan sisältöä tarkemmin. Multakota-niitty osoittautuikin olevan Saksilan nykyisen kyläalueen koillispuolella rantaan ulottuva niittypala Saksilan ja Kultarannan kylien välissä (Saksilan isojako 1786, Muldakota äng). Vuoden 1752 asiakirjassa, jossa Saksilan rusthollari Johan Sigfredsson ja Kultarannan isäntä Michel Henricson kiistelevät Multakota-nimisen  niityn omistusoikeudesta, paljastui mm., että kyseessä oleva alue on ”hyvin kuivaa ja epätasaista tai kuoppaista”. Tämän epäiltiin johtuvan siitä, että paikalla oli keitetty (sjudits) salpietaria (Salpetter), mistä jäänyttä lantaa tai multaa Saksilan isäntä oli levittänyt pelloilleen. Salpietarin valmistuksesta ylijääneen lannan katsottiin sateisena kesänä antavan hyvän kasvun.

Saksilan kylän isojakokartta vuodelta 1786Muldakota äng merkitty punaisella nuolella. Saksilan kylän talot Ylistalo, Keskitalo ja Alistalo (A, B ja C) ovat yhdessä rykelmässä, paikalla, jossa Saksilan talo on nykyisinkin. Punaiset rinkulat osoittavat alueet, joissa metallinetsimellä todettu löytökeskittymä. Kartta maanmittauslaitos.

Salpietaria on tarvittu erityisesti ruudin valmistukseen ja sitä valmistettiin meilläkin jo 1500-luvulla. Vanhemmassa salpietarin valmistuksessa tarvittava aines kaivettiin navetoiden ja tallien pohjista, joissa oli valmiiksi virtsan kastelemaa lantaa. Työtä tekivät maaseudulla kiertävät kruunun salpietarinkeittäjät. 1600-luvulta on runsaasti tietoa salpietaritehtaista/salpietarinkeittämöistä. Myöhemmin salpietaria käytettiin myös peltojen lannoitukseen. Salpietaria valmistettiin mullasta/lannasta/tunkiojätteestä ja oljista, jota koottiin ilmaviksi keoiksi, jotka suojattiin sadevedeltä rakentamalla erityisiä salpietariliitereitä. Kekoja käänneltiin ja kasteltiin virtsalla.

Olisiko siis mahdollista, että paikalta löydetyt esineet olisivatkin salpietarin valmistuksessa käytetyn mullan/tunkiojätteen mukana kulkeutuneet Saksilan pellolle? Samalla tulee eittämättä mieleen kysymys myös siitä, miten esimerkiksi Naantalin kaupungin jätehuolto on varhaisina aikoina hoidettu?

Pekka Huppusen löydöt osoittautuivat siis erinomaisen mielenkiintoisiksi, eivätkä todellakaan yksiselitteisiksi!


Teksti: Kaisa Lehtonen, Eija Suna ja John Björkman
Kuvat: Kaisa Lehtonen ja John Björkman


 

3 kommenttia:

  1. Mielenkiitoinen juttu. Minä olen se toinen henkilö, joka toimitti vuonna 2008 museoon tutkittavaksi ko. pellolta löytyneitä esineitä. - Maritta

    VastaaPoista
  2. Minä olen Jari ja asun Ypäjällä. Tutkin tässä ajankulukseni vanhoja Loimaan lehtiä kirjaston mikrofilmikoneelta. Luin vuodelta 1975 olevaa lehteä. Siinä 85 vuotiasta miestä haastateltiin. Hän oli asunut koko ikänsä kauhanojalla eli 1800-luvulta lähtien. Hänen isoisänsä oli muuttanut sinne 1850-luvulla Forssasta.
    Minut herätti tieto siitä, että mäen nimi on ollut aiemmin Salpiaterimäki.
    Googletin asiasta tietoa ja löysin tämän artikkelin. Alkaa vaikuttamaan siltä, että sielläkin on voitu valmistaa aikoinaan Salpietaria. Kyseessä on Loimaan seudulle epätyypillinen jyrkkä mäki, jonka vieressä kulkee Loimijoki. Nykyään kosket on padottu, mutta 1500-1800 -luvuilla on voinut olla mahdollista, että jokea pitkin on voitu tavalla tai toisella kuljettaa veneellä salpietaria esimerkiksi Poriin.
    Haluaisin kuulla sinun mielipiteesi asiasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ensimmäisistä Suomalaisista lantasalpietarin keittolaitoksista on merkintää jo 1530-luvulta Turusta ja Ahvenanmaalta. Vuonna 1539 Kustaa Vaasa määräsi lisää salpietarikettämöitä perustettavaksi Viipuriin, Savonlinnaan, Hämeenlinnaan ja Kyminkartanoon. Salpietaria tarvittiin ruudin valmistukseen.
      Kruunu luopui Suomessa salpietarin keitosta vuonna 1801. Tällöin salpietarin valmistusvastuu sälytettiin tilallisille. Verosuoritus oli puoli leiviskää manttaalia kohden
      Salpietarin keitto ruudinvalmistukseen päättyi Suomessa 1850-luvulla kun valtio lopetti kotimaisen salpietarinkeiton tukemisen ja poisti tuontisalpietarilta tullimaksun.
      Länsi-Suomen tuomiokirjakortistosta löytyy vuodelta 1630 maininta, että loimaalaiset ylläpitävät Ulvilan valmistamossa salpietarilatoa ja ammetta. Vuonna 1631 löytyy kirjaus, että loimaalaisille oli jäänyt ajorästejä ja vuonna 1632 on merkitty, että 110 talonpoikaa ( loimaalaisia?)on saanut muistutussakon.
      Eli nuo kirjaukset kai tarkoittavat sitä, että loimaalaiset olivat 1600-luvulla kuskanneet lantaa Ulvilaan, jossa siitä oli paikallisessa salpietarikeittämössä, joka vuonna 1628 mainitaan ihan tehtaana, valmistettu salpietaria. Kortistossa mainittu ”ajorästi” tuo mielen kärryt ja hevosen, mutta en ole lukenut alkuperäistekstiä vaan kortistotiedon. En osaa ottaa kantaa siihen olisiko jokea pitkin päässyt Loimaalta Ulvilaan.
      Loimaan historiaan kannattaa tutustua, josko siellä tarkemmin kerrottaisiin, miten ja missä paikkakunnalla on salpietaria aikoinaan valmistettu ja miten sitä 1600-luvulla Ulvilaan kuskattiin.

      Eija Suna

      Poista