Kansallismaisemaa lähikuvassa, osa 4. / Huomioita horisonttiin saakka

 

Kuralan kylä. Suomen valokuvataiteen museo / I.K. Inha, 1899

 
Vielä kerran I. K. Inhan Kurala-panoraaman ääressä vietetyt hetket kirvoittavat kynästä tekstiä.  Ensi katsomalta kuvan sisältämä tietomäärä kylän rakennuksista oli tällaiselle Kurala-addiktille (olen työskennellyt kyseisessä museoyksikössä pitkään) niin typerryttävän massiivinen, että vasta kotvan kuluttua silmäni siirtyivät harhailemaan taustan maisemaan. Työkaverini Kaisa taas arkeologina huomasi heti panoraaman arkeologiset ulottuvuudet. Kun uppouduimme tarkastelemaan kylän takana avautuvaa Aurajokilaaksoa, tulimme yhä vaikuttuneemmiksi. Suurille lasinegatiiveille vangitun panoraaman tarkkuus mahdollistaa huomioiden tekemisen horisonttiin asti. Mitä siellä näkyy?

Jokilaaksoon sijoittuu kolme muutakin kylää, joiden asutushistoria saattaa ulottua Kuralan tapaan rautakaudelle:  Kausela, Littoinen ja Ravattula.

Kausela jää kuvassa Kuralan metsien taakse näkymättömiin, mutta pitkälle mäentöyräälle rakentuneesta Littoisten kylästä pystyy hahmottamaan osia.  Kuten Kaisa aiemmin kertoi, kuvaan merkityssä "kuppikivimetsikössä" sijaitsevat rautakautinen kalmisto, kuppikivet ja asuinpaikka. Sen takaisella kumpuilevalla rinteellä on ollut monta hyvää paikkaa rakennuksille ja kasvimaatilkuille, ja 1700-luvulla kylän talot sijaitsivatkin rautakautisesta asuinpaikasta parisataa metriä idempänä, osittain nykyisen ohikulkutien alla. Vanhojen karttojen mukaan talorykelmä hajaantui 1800-luvun jälkipuolella, kun Kylän eli Viurlan tontinpaikka valittiin jälleen lännempää ja Tähkäpään talo muutettiin vanhalle tuulimyllymäelle entistä sijaansa paljon idemmäs. Nämä Tähkäpään rakennukset  näkyvät Inhan kuvassa selvästi.

Kaikkein merkillisin ratkaisu tehtiin kuitenkin Pompon talossa, joka näkyy Inhan valokuvassa aivan Hämeentien kyljessä,  tasaisella peltoaukealla. Melkeinpä nykyaikainen rakennuspaikan valinta! Tuohon aikaan oli perin merkillistä hukata hyvää peltomaata tontiksi. Lieneekö tien varteen hakeutumisen syynä se, että talon osti 1840-luvulla turkulainen kauppias Sedergren? Mistään kaupan tai krouvin tapaisesta toiminnasta ei kuitenkaan ole todisteita. Kirkonkirjojen mukaan taloa asuivat ja viljelivät Sedergrenin palkkaamat rengit, ja osaa rakennuksista pidettiin vuokra-asuntona.

Littoisten Pompon rakennusryhmä Hämeentien oikealla puolen, vasemmalla talon ulkorakennuksia.

Ehkä puolen vuosisataa tien varressa seistyään Pompon talo rakennettiinkin uudelleen, jälleen toiseen paikkaan. Se siirtyi nimittäin suvulle, joka jo ennestään omisti Kylän eli Viurlan  talon. Niinpä tilat yhdistettiin, ja Viurlan tontille – nykyisen Ravattulan liikekeskuksen takaiselle töyräälle  – rakennettiin uusi Pompon päärakennus: 

Ravattulan liikekeskus on sivumennen sanoen nimetty varsin harhaanjohtavasti. Sehän sijaitsee nimenomaan Littoisten kylän ikivanhoilla pelloilla, kun taas Ravattulan kylä on kokonaisuudessaan Aurajoen vastarannalla. Inhan kuvassa Ravattula näyttäytyy tiiviinä ryhmäkylänä, ja nykyisinkin siitä saa saman vaikutelman, vaikka rakennusten määrä onkin vähentynyt sadan vuoden takaisesta.

Ravattulan talolliset näyttävät keskittäneen riihirakennuksensa turvallisen etäälle asuinrakennuksista,  asutun mäen ja peltojen väliin. Kuvan päärakennuksista tunnistaa helpoimmin ylimpänä aivan nykyisen kaltaisena erottuvan Suutelan, Kaarinan kappalaisen virkatalon. 

Pienessä peltopoukamassa pohjoistuulilta suojatussa, lounaaseen avautuvassa rinteessä – tänä päivänäkin kutsuvassa rakennuspaikassa – erottuu pieni rakennusryhmä, jonka pystyy vanhojen karttojen avulla nimeämään Suutelan talon Laukkamäen torpaksi:

I. K. Inha on seissyt kameroineen Virmuvuorella todennäköisesti  jonain elokuun alkupuolen päivänä. Näin voi arvella peltojen perusteella. Ravattulan riihien alaisilla peltosaroilla vilja on hiljan  korjattu  ja niillä näkyy lyhteistä koottuja kuhilaita.

Aivan panoraaman etualalta Kuralan mailta pystyy tunnistamaan ohraa ja toisaalla näkyy korkeampaa, lakoontunutta ja jo hyvin vaaleaa ruista. Elopellolle alkaa olla jo kiire!  Ja niinpä, riihien kupeelle on ajettu mahtavat puupinot; pian alkaa riihen lämmitys viljanpuintia varten.

Kuralan Iso-Huhkon riihi puupinoineen. Oikealla ruispellon kulma.

Kauselassa elonkorjuu on pisimmällä. Siellä näkyy jo sarkoja, joille ollaan levittämässä lantaa ennen syyskylvöjä. Taaemmalla pellolla erottuu laiduntavia lehmiä. Kuten odottaa sopii tuohon aikaan, lehmät ovat yksivärisiä ja siis luultavasti tavallista ruskeaa länsisuomen karjaa. Viitisenkymmentä vuotta varhemmin Suomeen tuotu valkoisen ja ruskean kirjava ayrshire-rotu ei ollut vielä saavuttanut tavallisisia maalaistaloja.

Muitakin kotieläimiä etsivä silmä löytää. Ravattulan puoleisella joenrannalla seisoo kolme hevosta tyytyväisen oloisina kylki kyljessä, ja Kuralan pajan seinustalla kyhjöttää muutama valkoinen ja tumma lammas.

Vaikka lehmiä kuvan antaman todistuksen mukaan tuolloin jo pidettiin peltolaitumilla, kaikki metsänreunat on edelleen rajattu aidoin. Vanhakantaisempaan tapaan karja laidunsi kesät metsissä, ja pellot oli pakko aidata, jottei karja pääsisi syömään satoa. Piikkilankaa silmä ei erota mistään, etäämpääkin erottuu vain tiivistä riukuaitaa. Kilometreittäin riukuaitaa.

 

Riukuaitojen rajaama Kohmontie kulkee vaakasuoraan kuvan poikki, yläpuolella perunamaa.

Huomiota kiinnittää myös muutama Kuralan peltotilkku, joilla näyttää kasvavan perunaa. Peruna kukkii, mutta tämähän ei ole ristiriidassa ajatellun elokuisen kuvausajan kanssa. Nykyisin näemme kukkivaa perunaa jo kesäkuussa, koska meillä on kummallinen tarve saada uutta perunaa juhannukseksi ja aikaistaa perunan istutusta varhaiseen kevääseen. Inhan kuvan pelloille peruna on varmaankin pantu perinteiseen aikaan Kustaan päivänä eli kesäkuun kuudentena, ja vasta nyt ollaan satokauden alkamisesta kielivässä kukintavaiheessa. 

 

Aurajokea myötäävää Hämeen Härkätietä mahtuu kuvaan noin kahden kilometrin mitalta. Vaikka tie häviää näkyvistä jokaisen ojanotkon ylittäessään, voi siltä laskea kahdeksan hevosajopeliä. Tällaista oli siis vilkas liikenne yhdellä maan pääväylistä.  Ohitustilanteita ja ehkäpä kilpa-ajoakin; maantie pöllyää! 

Kuralan kohdalla nähdään myös polkupyörää taluttava nainen. Hänellä on Jaaninojan ahteesta noustessaan taivallettavana lievää ylämäkeä. Ja huomatkaa pylväät hänen vieressään: onko toistakymmentä vuotta sitten Turkuun perustettu puhelinlaitos jo levittämässä lankojaan maaseudulle? Taitavat olla lennätinpylväitä.

*

Emme ole Kaisan kanssa näitä juttuja tehdessämme suinkaan tyhjentäneet sanaista arkkuamme, eikä Inhan kuvaa ole ammennettu tällä tyhjiin. Esimerkiksi kuvan vertailu eri-ikäisiin karttoihin tuottaisi paljon sanottavaa. Jospa saisimme vielä palata aiheeseen jossain museon julkaisussa!

Kuvapanoraama ja yksityiskohdat on julkaistu Suomen valokuvataiteen museon ystävällisellä suostumuksella ja avulla.

Kansallismaisemaa lähikuvassa, osa 3. / Voiko olla sama paikka!

Kuralan Kylämäki, 2015

Kuralan kylä. Suomen valokuvataiteen museo / I.K. Inha, 1899

Tällä kertaa I. K. Inhan kuvapanoraama Kuralasta innostaa tarkastelemaan kylän rakennuksia ja  vertailemaan niitä nykytilanteeseen. Ja eroavuuksia kyllä riittää! Ei ihme, etteivät edes vanhat paikalliset asukkaat heti tunnista panoraaman esittävän juuri Kuralan Kylämäkeä.  Eihän laakean mäen laelle levittäytyvässä rakennusrykelmässä ensikatsomalta erota mitään tuttua. Vain Keetterin- ja Satiaismäkien väliin katoava Aurajoen uoma ja taustalla häämöttävä Liedon Vanhalinnan vuori vakuuttavat, että Aurajoen kansallismaisemassa ollaan, satakuusitoista vuotta sitten.

Vieraimmilta näyttävät kuvan etualan eli kylän länsilaidan rakennukset. Yksikään ei enää ole jäljellä, ja Inhan kuva on monen osalta ainoa dokumentti. Esimerkiksi Huhkosta museolla ei ole ollut ennen panoraaman löytymistä ainuttakaan kuvaa. Kuralan kylässähän on nykyisten neljän tilan lisäksi ollut vielä Iso- ja Vähä-Huhko- nimiset talot. Inhan ottaessa kuvaansa Iso-Huhko rakennuksineen oli vielä jäljellä:

Iso-Huhkon päärakennus näyttää kuvassa hiljattain valmistuneelta, ja myös muistitieto kertoo sen olleen 1900-luvun alussa vielä uusi. Talon seinähirret eivät ole harmaantuneet, mutta niitä ei ole myöskään vielä ehditty laudoittaa. Tiedämme, että 1900-luvun alussa kuvan karjasuojien tilalle pystytettiin myös uudenaikainen navetta, joka edelleen seisoo paikallaan nykyisen Kylämäen eteläisimpänä rakennuksena. Vanhan 1800-luvun rakennuskannan väistyminen välittyy hienosti Inhan kuvassa: olkikattoiset lintalleen painuneet ulkorakennukset tuntuvat kyyristelevän pärekattoisen lohkokivijalkaisen uudisrakennuksen vieressä.

Kuralan vanhoilta asukkailta kuultu perimätieto kertoo, että uusi päärakennus paloi jo vuonna 1912. Huhkon suvun liki 200 vuotta kestänyt omistuskausi oli päättynyt muutamaa vuotta aiemmin, ja tilan ostaneelle uudelle isännälle päärakennuksen palo oli niin suuri taloudellinen takaisku, että hän myi tilan jäljellä olevine rakennuksineen Iso-Rasille.

Iso- Rasi oli yli puoli vuosisataa tätä aiemmin sulautunut yhteen Vähä-Huhkon kanssa. Vähä-Huhkon entinen tontti on Inhan kuvassa jo muuttunut Iso-Rasin tuuheapuustoiseksi puutarhaksi päärakennuksen kyljessä. Iso-Rasin päärakennus näyttää kuin palasista kootulta, ja niin asia saattaa ollakin: pääty katsojaa kohti oleva rakennusosa on kenties entinen Vähä-Huhkon päärakennus.

Kuvaotteen keskellä näkyvästä Iso-Rasin navetasta on maastossa edelleen jäljellä kivijalka ja lattiaa. Tämä vanha navetta purettiin 1920-luvulla ja sen korvasi moderni, yli 50 lehmälle mitoitettu  karjasuoja, nykyinen kokeiluverstas. Uuden navetan alle jäi hiukan peltoa ja mm etualan lähde tai lammikko (jonne navetan lantakasat taitavat antaa omat arominsa). Heinävintille eli nykyiseen kokeiluverstaan yläkertaan johtava ajosilta osuu nuolen osoittaman kallionyppylän kohdalle.

Vähä-Rasin päärakennusta ei yllä olevasta kuvaotteesta heti tunnista nykyiseksi kahvilarakennukseksi, sillä siitä puuttuivat vielä nykyinen puotisiipi – rakennettu 1915 – ja  katsojaa lähemmän päädyn lasiveranta, joka tehtiin 1930-luvulla. Kaksiovinen kuisti on yksi Inhan kuvan tuottamista yllätyksistä; sen olemassaolosta ei ollut aiemmin tietoa. Sen sijaan on kyllä kerrottu, että kohdalla oleva eteinen eli ”isotampuuri” oli aikoinaan kahtia jaettu. Ainakin Turun seudulla tällainen paremman puolen ja arkisemman tuvan puolen sisäänkäyntien erottaminen toisistaan oli tavallinen, hiukan herraskainen pyrkimys. Eniten Inhan kuvaamassa Vähä-Rasissa kuitenkin hämmästyttää salin ikkunoiden suojaaminen markiiseilla. Onpa kovin kaupunkilaista!

Vähä- ja Iso-Rasin rajalla näkyvät, solan erottamat ulkorakennukset johtavat ajatukset tiiviisti rakennetun kylän palovaarallisuuteen. Ja aivan, juuri näillä paikkeilla tulipalo oli nielaissut  kaksikymmentä vuotta aiemmin Raseilta kaksi karjasuojaa ja rehuvaraston. Asiasta uutisoinut sanomalehti kertoo tulipalon kajastaneen Turkuun saakka, mutta talojen väki ei ollut herännyt ennen kuin oli liian myöhäistä. Karjasuojien mukana paloi 22 lammasta. Inhan kuvan ulkorakennukset lienee tehty tämän tulipalon jälkeen.

Museon nykyinen 1940-50-lukujen maatilan keskus on Iso-kohmon talo. Inhan kuvassa siitä näkyy  tuttu päärakennus yhtä pitkänä kuin tänä päivänäkin, mutta vielä matalamapana.  Nykyasunsa rakennus sai parikymmentä vuotta kuvaushetken jälkeen.  Pihapiirin toinen asuinrakennus, entinen pränni eli nykykielellä "apukeittiö" on kuvassa vielä laudoittamaton, ja sen jatkona on vanhoja, sittemmin kadonneita karjasuojia. Kuvaotteen oikean laidan puuliiteri näyttää jo tuolloin saaneen jatkokseen nykyisen mankelivajan, joka erottuu uudenvaaleana.

Myös Vähä-Kohmon rakennukset pystyy tunnistamaan Inhan kuvasta helposti,  sillä niiden nykyinen 
olemus ei juuri poikkea yli sadan vuoden takaisesta. Hieno yksityiskohta on ollut päärakennuksen ja luhdin välisen sisääntulon sulkeva portti. Vähä-Kohmon pihassa pystyy tänä päivänäkin saamaan tuntuman vanhanaikaisesta, joka laidaltaan rakennetusta tai aidatusta umpipihasta. Kuvaotteen oikeassa reunassa näkyvät kaksi aittaa kuuluvat Iso-Kohmolle. Jompikumpi niistä on edelleen olemassa, siirrettynä Iso-Kohmon edellä mainitun puuliiterin viereen.

Mäen luoteislaidassa ovat ainakin jo 1700-luvulla sijainneet usean Kuralan talon riihet. Yllä olevassa kuvaotteessa niistä näkyvät ylempänä Vähä-Kohmon ja alla entinen Iso-Rasin riihi. Viimeksi mainittua näyttää kuvaushetkellä purettavan, sillä rinteeseen on pinottu hirsiä ja palkkeja. Vanha riihi sai purkutuomion, koska Iso-Rasiin oli hiljattain rakennettu aivan uudenaikainen puimahuon Virmuvuoren juurelle. Sen katto näkyy Inhan panoraamakuvan oikeassa alakulmassa. 

Vain kolme vuotta kuvan ottamisen jälkeen Kuralassa aloitettiin isonjaon täydennys eli uusjako, jonka seurauksena mäen laiteiden riihitontteja ja vasikkahakoja järjesteltiin uudestaan. Iso-Rasin vanha riihitontti liitettiin Vähä-Rasin tiluksiin, ja nyt riihen paikalla on Vähä-Rasin kanala – museon kokoustila ”Vanha Kanala”.

Ilahduttavin tuttavuus edellisessä kuvassa on kuitenkin huopakattoinen, tukevasti perustettu pikku hirsirakennus, jonka korkea savupiippu viittaa siihen, että ollaan tekemisissä tulen kanssa. Tässä nyt on ilmiselvästi se Vähä-Rasin paja, jonka olemassaolosta ovat kertoneet muutamat haastatellut vanhat kylän asukkaat!

*

Inhan kuvapanoraaman taustalla näkyy muitakin Aurajokilaakson kyliä rakennuksineen. Näitä tutkaillaan juttusarjan seuraavassa osassa.

Kuvapanoraama ja yksityiskohdat on julkaistu Suomen valokuvataiteen museon ystävällisellä suostumuksella ja avulla.

Kansallismaisemaa lähikuvassa, osa 2 / Muinaisjäännöksiä kansallismaisemassa

I. K. Inhan valokuva avaa huikeat näkymät myös Aurajokilaakson kulttuurimaiseman vanhimpaan kerrostumaan eli kiinteisiin muinaisjäännöksiin. Aurajokilaakson nykyisen kansallismaiseman juuret ovat jäljitettävissä rautakauteen, ja siksi Inhan valokuvassa on mielenkiintoista verrata erityisesti rautakautisten muinaisjäännösten sijaintipaikkoja suhteessa 1800-luvun lopun maisemaan ja ympäristöön. Kun verrataan lokakuussa 2015 otettua kuvaa Inhan vuonna 1899 ottamaan kuvaan, voidaan todeta maisemassa tapahtuneen dramaattisia muutoksia: paitsi, että maisemaan on tullut uusia osin raskaitakin rakennuselementtejä, kuten vilkasliikenteisiä maanteitä, ostoskeskus sekä huoltoasema, on avara, lähes puuton maisema muuttunut myös varsin peitteiseksi maisemaksi.

I. K. Inhan valokuva vuodelta 1899. Suomen valokuvataiteen museo.

  

Kuvateksti: Aurajokilaakson kultturimaisemaa lokakuussa 2015. 

Kuralan Kylämäen rakennusten ja nykyisinkin maastossa edelleen paljaana erottuvan pienen kalliopaljastuman takana maasto alkaa laskeutua hieman alaspäin, josta se jatkuu pienehköön, Jaaninojaan rajautuvaan metsikköön. Tässä metsikössä sijaitsee Kylämäen merovinki- ja viikinkiajalle ajoittuva (600-1050 jKr.) kalmistoalue, joka löytyi vuonna 1974 tehdyissä koekaivauksissa. Kuten alla olevasta kuvasta näkyy, on kalmistoalue 1800-luvun lopulla sijainnut silloisen tiiviisti asutun kylämäen reunamilla. Kyseisissä tutkimuksissa saatiin merkkejä rautakautisesta asutuksesta myös koko Kylämäen alueelta. Panoraamakuva paljastaakin varsin hyvin sen, miksi rautakautisia jäännöksiä tunnetaan mäen varsinaiselta lakialueelta kuitenkin toistaiseksi varsin vähän. Vaikka Kylämäen vanhin rakennuskanta on ainakin nykyisen mittapuun mukaan varsin kevyesti perustettua, on todennäköistä, että suuri osa mahdollisista rautakautisista jäännöksistä on tuhoutunut myöhemmän, keskiajalta aina 1950-luvulle asti, jatkuneen rakentamisen ja maankäytön yhteydessä.  

Kuralan kalmistoalueen takana nousee vaikuttava, kuvassa lähes puuton Muikunvuori, joka kohoaa 65 metrin korkeudelle nykyisestä merenpinnasta. Nykyisin puusto peittää Muikunvuoren rinteitä jo niin tiiviisti, että mäen laelta on vaikea enää löytää paikkaa, josta saisi edes jonkinlaisen näkymän jokilaaksoon. Muikunvuoren edessä jokeen päin on pieni erillinen metsikkö, jonka arkeologit tuntevat nykyisin nimellä Muikunvuoren kuppikivimetsikkö. Metsiköstä tunnetaan kaksi erillistä kuppikiveä sekä merovinki- ja viikinkiajalle ajoittuva polttokenttäkalmisto.

Kuvateksti: Ote K. Inhan panoraamasta.

Kuppikivimetsikön ja Aurajoen välissä sijaitsee nykyisin Ravattulan liikekeskus. Hämmästystä herättää se, että maiseman korkeuserot tuntuvat kuvassa lähestulkoon häviävän. Todellisuudessa ko. metsikkö kohoaa topografisesti selvästi ympäröivästä maastosta, vaikka kuvassa metsikkö näyttää olevan lähestulkoon samassa tasossa Aurajokeen laskevan pellon kanssa. Kuppikivimetsikön ja Muikunvuoren välissä näkyy kuvassa kapea peltokaistale, josta on edelleen pieni osa jäljellä. Muikunvuoren lounais- ja länsipuoli ovat nykyisin kokonaan omakotitaloaluetta. Mielenkiintoinen on Muikunvuoren ja kuppikivimetsikön välissä näkyvä matala mäentöppäre, joka näyttää varsin potentiaaliselta rautakautista asutusta ajatellen. Kumpare on edelleen rakentamaton eli maastotarkastus tällä paikalla lienee paikallaan!  

Kuppikivimetsikön takana erottuu Littoisten keskiaikaista kylätonttia, joka kylläkin osin jäänee hieman kuppikivimetsikön ja mahdollisesti jopa Muikunvuoren katveeseen. Nykyisin Littoisten kylätontti on jäänyt ilmeisesti osittain Ohikulkutien alle. Siirryttäessä kuvassa metsäreunaa pitkin vasemmalle päin sijaitsee Hämeen Härkätien oikealla puolella olevalla metsäisellä kalliolla Liedon Kotokallion pronssikautinen (1500-500 eKr.) hautaröykkiö. Se on pronssikaudella sijainnut muinaisen kapeahkon salmen rannalla, josta on ollut laaja näköala silloiseen merenlahteen.

Kuvateksti: Ote K. Inhan panoraamasta

Hämeen Härkätie erottuu kuvassa peltoalueelle hieman mutkitellen laskevana vaaleana tieurana. Nykyisin Hämeentien linjausta on oikaistu ja se kulkee ylempänä rinteessä noin 20 metriä ja alempana Ohikulkutien risteyksen kohdalla noin 100 metriä vanhasta Härkätiestä oikealle eli kaakkoon päin. Härkätien vasemmalla puolella olevasta metsästä löytyi Kaarinan vuoden 1998 muinaisjäännösinventoinnissa Tähkäpääksi nimetty kalmistoalue. Kohde on ajoitettu varhaiseen rautakauteen eli aivan ajanlaskun vaihteen tienoille. Ajallisesti ja kulttuurisesti se ei siis liity rautakauden lopun kerrostumaan, eikä sitä siis ole syytä ehkä kovin suoraan peilata 1800-luvun maisemaan. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että mäkialue on myös 1800-luvulla ollut tiheää metsikköä, eikä siis intensiivisen maankäytön piirissä, mikä selittänee sen, miksi kohde on säilynyt koskemattomana nykypäiviin asti. Kauempana horisontissa näkyy kuvassa Liedon Vanhalinnan tasalakinen siluetti.

Mielenkiintoinen on Härkätien oikealla puolella, lähellä Aurajokea näkyvä talorykelmä, jonka blogisarjamme toinen kirjoittaja, Johanna, on jäljittänyt Littoisten Pompon taloksi! Tästä voitte lukea enemmän blogimme seuraavissa osissa, mutta mielenkiintoista on se, että lähestulkoon ko. talon kohdalta, Ohikulkutien molemmilla puolilla olevilta pelloilta on turkulainen metallinetsinharrastaja löytänyt useita rautakauden esineitä: 1000-luvulle ajoittuvan hopearahan, rautakautisen punnuksen, karhunhammasriipuksen, tasavartisen soljen kappaleita ja sarjahelmen. Näin usean esineen löytyminen viittaa jo siihen, että paikalla on ollut myös kiinteämpää rautakautista toimintaa.

Siirryttäessä joen pohjoispuolelle näkyy kuvassa Kaarinan Keetterinmäen metsäinen mäkialue. Keetterinmäen lakialueelta tunnetaan kaksi pronssikautista hautaröykkiötä. Erityisen mielenkiintoinen on Keetterinmäen etualalla oleva lähes puuton ja matala, peltoalueelle työntyvä metsäkieleke. Tämän niemekkeen kärjessä on Suutelan kuppikallio, yksi alueen hienoimpia kuppikallioita, johon on kaiverrettu 42 kuppia. Lisäksi samasta niemekkeestä, noin 70-90 metrin päässä edellisestä, tunnetaan hautaröykkiö ja kuppikivi. Kuvan perusteella voisi olettaa, että ko. mäellä on todennäköisesti vielä paljonkin ennestään tuntematonta arkeologista potentiaalia.

Seuraavaksi siirrytään Ravattulan keskiaikaiselle kylämäelle. Ravattulan Uotilan kuppikallion paikkaa on vaikea asemoida tarkasti, koska rakennuskanta on muuttunut lähestulkoon kokonaan. Kuppikallio sijaitsee mäen itälaidalla, pienellä kallionyppylällä, aivan nykyisen ladon vieressä. Inhan kuvassa tällä kohtaa on useita ulkorakennuksia, joita nykyisin ei enää ole olemassa. Siten kuvassa olevien rakennusten perusteella kuppikallion sijoittaminen ei onnistu. Sen sijaan vuoden 1910 isonjaon järjestelykartan perusteella kuppikallio on sijoitettavissa kuvassa olevien ulkorakennusten taakse, niiden itäpuolelle.

Kuvan ehkä hätkähdyttävin paikka on kuitenkin Ravattulan Ristimäki, josta on siis viime vuosien tutkimuksissa löytynyt Suomen vanhimman tiedossa olevan kirkkorakennuksen jäännökset sekä ruumiskalmisto. Nykyisin Ristimämäki on täysin metsittynyt mäki keskellä peltoa ja se näyttää varsin erilaiselle. Se koostuu ikään kuin kahdesta tai kolmesta erillisestä peltosaarekkeesta, joista suurin on vuonna 1899 ollut lähes kokonaan puuton. Sen sijaan saareke, jolta kirkko ja kalmistoalue tunnetaan, on jo 1800-luvun lopulla ollut puuston peittämä ja kuvan perusteella sen keskellä on ilmeisesti kulkenut jonkinlainen tieura, joka on maastossa edelleen havaittavissa

Kuvateksti:  Ote K. Inhan panoraamasta.

Huomiota kuvassa herättää se, että Ristimäen isoin saareke näyttää hyvin matalalle. 1960-luvulla sen keskelle on ilmeisesti Ohikulkutietä rakennettaessa tuotu melkoinen määrä savea, jolla mäen lakialue on tasoitettu. Ilmeisesti tämän maansiirron yhteydessä myös Anna-Liisa Hirviluodon mäellä 1950-luvulla kartoittama hautaröykkiö lienee tuhoutunut.

Kuvateksti: Ravattulan Ristimäki puuston peittämänä lokakuussa 2015.

Ristimäen pohjoispuolella olevan metsikön reunassa kulkee tieura, joka nykyisin tunnetaan nimellä Vanha Ravattulantie. On arveltu, että Ravattulantie saattaisi palautua jo rautakauteen, vaikka mitään suoranaisia todisteita tästä ei olekaan. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että Ravattulantiehen rajautuvalta metsäalueelta tunnetaan useita kansainvaellusajalle ajoittuvia hautaröykkiöitä, jotka ikään kuin myötäilevät vanhaa tielinjausta.

Juttusarjamme jatkuu viikolla 43. Seuraavassa osassa paneudumme K. Inhan valokuvan rakennuskantaan.

Panoraama ja siitä rajatut yksityiskohdat on  julkaistu Suomen valokuvataiteen museon ystävällisellä suostumuksella ja avulla.

Teksti: Kaisa Lehtonen
Uudet kuvat: Jukka Keskisarja