Varsinais-Suomen saariston arkeologiaa: hospitaalisaari Seili

Seili on usein mielletty menneisyydeltään synkäksi spitaalisten ja hourujen saareksi, jolta muusta maailmasta eristetyillä kovia kokeneilla ihmisillä ei ollut muuta poispääsyä kuin maan povi päiviensä päätteeksi. Liittihän itse Sakari Topeliuskin vuonna 1845 ilmestyneessä teoksessaan Vanha kaunis Suomi pahaenteiset sanat ”ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää” Seiliin ja sitä tuolloin asuttaneisiin ”kovaosaisiin kurjuuden lapsiin”. Tämän päivän vierailijalle Seili näyttäytyy kuitenkin kaikkea muuta kuin kauhujen saarena. Sen ainoana kylmiä väreitä aiheuttavana elementtinä voisi korkeintaan pitää huomattavan tiheää punkkikantaa. Pinta-alaltaan 150 hehtaarin kokoinen, Nauvon pääsaarten ja Rymättylän Aaslaluodon välisellä merialueella sijaitseva Seili on luonnonympäristöltään uskomattoman kaunis ja monipuolinen: saaren pohjoisosa on kallioista havupuuvaltaista vanhaa metsää, keskiosa historiallisen rakennuskannan ja perinnebiotooppien hallitsema, ja eteläosa rehevien lehtojen peitossa. Seili on monin tavoin suojeltu. Se on kokonaisuudessaan valtakunnallisesti merkittävää rakennetun kulttuuriympäristön aluetta, se kuuluu Airisto-Seilin valtakunnallisesti merkittävään maisema-alueeseen, sillä sijaitsee laajoja luonnonsuojelualueita, ja tietenkin Seilissä on myös mielenkiintoisia arkeologisia kohteita, joihin paneudutaan tässä blogikirjoituksessa hieman tarkemmin.

Seili on keskiajalta aina 1900-luvun alkuun ollut maisemaltaan avoin ja puuton. Kuva: Museovirasto.

 

Sama maisema vuonna 2022 on pikkuhiljaa sulkeutumassa, vaikka Seilin perinnemaisemia pyritäänkin aktiivisesti hoitamaan niittämällä, laiduntamalla ja kulottamalla. Kuva: TMK/S. Saunaluoma.

Vanhin konkreettinen jäänne ihmisen toiminnasta Seilissä on saaren eteläosassa kallioisen mäen korkeimmalle kalliopaljastumalle reilut 3000 vuotta sitten varhaismetallikaudella kasattu hautaröykkiö, joka tutkittiin ja todettiin löydöttömäksi Turun yliopiston arkeologien toimesta 1990-luvulla. Toinen varhainen muinaisjäännöskohde on saaren keskiosassa uudehkon verstaan eteläpuolella sijaitseva uhrikallio. Peltoalueen pohjoisreunassa kalliopaljastuman alatasanteella on kolme halkaisijaltaan n. 6 cm kokoista kuppia. Kuppikalliot ja -kivet ovat yleisiä Varsinais-Suomessa mantereen puolella, ja ne liitetään usein rautakauden viljely- ja kalmistokulttuuriin. Saaristossa kuppikiviä ei juurikaan tunneta, joten historiallisen kylätontin ja hyvin vanhaa perua olevan peltoaukean välimaastoon sijoittuva Seilin uhrikallio on siis harvinainen laatuaan ja kertoo saaren pysyvän asutuksen olevan vähintään keskiaikaista perua.

Seilin vanhin kiinteä muinaisjäännös on tyypillinen saariston hautaröykkiökohde, joka ajoittuu pronssi/rautakaudelle. Kuva: TMK/S. Saunaluoma.

 Kaksi kolmesta Seilin kuppikallion hyvin erottuvista uhrikupeista. Kuva: TMK/S. Saunaluoma.

Seilin ruotsinkielinen nimi Själö viittaa hylkeisiin, joten saari on menneisyydessä luultavasti ollut merkittävä paikka hyljestyksen kannalta. Kalastus toki on aina ollut elintärkeää Seilin asukkaille. Tämä näkyy konkreettisesti vuoden 1811 karttaan merkittyinä nuotanvetopaikkoina saaren luoteisrannalla. Myös laivareitin tiedetään kulkeneen Seilin pohjoispuolelta jo keskiajalta lähtien. Ensimmäiset kirjalliset merkinnät Seilin asutuksesta ovat vuoden 1540 maakirjassa, jonka mukaan saarella on tuolloin sijainnut yksi kylä (Seliöö), jossa on ollut viisi Ruotsin kruunun maita viljelevää taloa. Tuon aikaiseen ja sitä myöhempään historiallisen ajan asutus- ja maanviljelytoimintaan liittyvää arkeologista kulttuuriperintöä Seilissä ovat mm. saarelta dokumentoidut lukuisat rakennusten perustojen jäänteet, autioituneet kylätontit, peltorauniot, rajamerkit, kalliohakkaukset, myllynkivet, kiviaidat sekä puutarhat ja perinnebiotoopit.

Käytöstä poistunut nuotanvetopaikka Seilin luoteispuolella. Kuva: TMK/S. Saunaluoma.

Se mikä Seilistä kuitenkin tekee erityisen ainutkertaisen, on sen vuosisatainen, Suomen sairaanhoitolaitoksen kehitysvaiheisiin liittyvä historia. Sairaalayhdyskunta perustettiin Ruotsin kruunun omistamalle Seilin saarelle vuonna 1619, jolloin Kustaa II Adolfin käskykirjeessä määrättiin spitaalisia varten rakennettavaksi hospitaali syrjäiselle saarelle Turun lähistölle. Sen rakennukset sijaitsivat pääsaaren itäpuolella olevalla erillisellä pienellä saarella (Kirkkoniemi), jonne pääse nykyään maata pitkin. Ensimmäisessä vaiheessa rakennettiin historiallisten lähteiden perusteella neljä asuintupaa, leivintupa, sauna, ja lopulta kirkko. Nykyisen puukirkon luoteispuolella on vuonna 1811 laaditun kartan perusteella sijainnut myllärin asumus ja viljelypalstoja sekä itäpuolella kiviaitojen reunustamia peltotilkkuja ja mäen laella tuulimyllyjä. 2000-luvun alussa tehdyissä arkeologisissa tutkimuksissa on todettu kirkon eteishuoneen itäpuolella sijaitsevasta maakummusta asuinkäytössä olleen, todennäköisesti Seilin nykyistä kirkkoa vanhemmaksi ajoittuvan rakennuksen jäänteet. Lisäksi kirkon pihalta on kaivettu myöhempään historialliseen asutustoimintaan liittyvää arkeologista aineistoa, kuten punasavikeramiikkaa, rautanauloja, lasia, liitupiipun katkelma, tiiltä, laastia ja palamattomia eläinten (nauta ja lammas/vuohi) luita.

Seilin Kirkkoniemen vuonna 1733 rakennettu historiallisesti arvokas puukirkko on suojeltu rakennusperintölailla. Kuva: TMK/S. Saunaluoma.  

Saarella on ollut oma kirkko leprasairaalan perustamisesta lähtien, mutta nykyinen puukirkko Kirkkoniemellä on peräisin 1730-luvulta. Sairastuneita varten kirkkoon on tehty erityisjärjestely: kirkkosalin länsipää on erotettu korkealla kaiteella spitaalihospitaalin potilaiden eristämiseksi muista kirkossa kävijöistä. Spitaalisten hautausmaa on sijainnut mahdollisesti jossain nykyisen kirkon itä- tai eteläpuolella, mutta sen tarkkaa sijaintia Kirkkoniemellä ei tunneta, koska haudat jätettiin aikoinaan merkitsemättä. Kirkon takana pohjoisessa on myöhempi mielisairaalan hautausmaa ja kirkon lattian alla neljän muumioituneen vainajan jäänteet 1700-luvulta. Kirkon alla olevat vanhemman kirkon jäänteet sekä krypta vainajineen ovat kiinteitä muinaisjäännöksiä.

 

Myllymäen tuulimyllyistä on jäljellä enää rikkinäinen myllynkivi kallion päällä. Kuva: TMK/S. Saunaluoma.  

Leprasairauden hellitettyä Seilin hospitaalissa aloitti toimintansa vuonna 1785 mielisairaala. Vuodesta 1889 alkaen Seilissä hoidettiin vain naispotilaita. Seiliin siirretyt, mieleltään järkkyneiksi syystä tai toisesta määritellyt naiset elivät saarella loppuelämänsä ja heidän kohtalonsa ovat innoittaneet useita kirjailijoita, elokuvantekijöitä, ja jopa lauluntekijöitä. Mielisairaala toimi saarella aina vuoteen 1962 saakka, jonka jälkeen Seilin hospitaali luovutettiin Turun yliopistolle, joka perusti sinne Saaristomeren tutkimuslaitoksen. Nykyisin Seilin luonnonsuojelualueita sekä kirkkorakennusta hallinnoi ja pitää yllä Metsähallitus. Pittoreskista hospitaalisaaresta, jonka rakennushistoriallinen kokonaisuus muodostuu sairaalan rakennuksista, sairaalan maatilan rakennuksista sekä sairaalan kirkosta hautausmaineen, onkin viime vuosina tullut tieteellisen tutkimusaseman lisäksi suosittu retkeily- ja vapaa-ajan viettokohde. Seiliin pääsee näppärästi yhdysaluksella ympäri vuoden ja siellä on myös vierasvenesatama.

 

Seilin hospitaalin 1800-luvun alkuun ajoittuva päärakennus on Suomen vanhimpia säilyneitä sairaalarakennuksia. Sen pihamaalla säilyneet jäänteet, kuten ruokamakasiinin kiviperustukset ja pohjarakenteet sekä sen pohjoispuolella sijaitseva historiallinen puisto- ja puutarha-alue on luokiteltu valtakunnallisesti merkittäväksi arkeologiseksi kulttuuriperinnöksi. Kuva: TMK/S. Saunaluoma.  

Lähteet

Tutkimusraportit

Mikko Helminen. 2010. Länsi-Turunmaa (ent. Nauvo), Seili. Kiinteiden muinaisjäännösten inventointi ja Seilin Kirkkoniemen koetutkimukset.

Petro Pesonen. 2016. Parainen Seili Kirkkoniemi. Historiallisen ajan hospitaalin ja hautausmaan arkeologinen kaivaus.

Sähköiset tietokannat

Museoviraston kulttuuriympäristön rekisteriportaali https://www.museoverkko.fi/