Oppeja englantilaisesta ulkomuseosta

Museokeskuksen keskeinen kehittämiskohde on tällä hetkellä Luostarinmäki. Museon kehittämisen malliksi haetaan inspiraatiota myös ulkomaisista ulkomuseoista ja niiden toimintatavoista. Erasmus+ -rahoituksen avulla Luostarinmäen kehittämistyöryhmä pystyi lokakuun lopussa matkustamaan pohjois-Englantiin, Beamishin ulkomuseoon, joka on tunnettu laadukkaasta toiminnastaan etenkin vapaaehtoisten parissa. Vierailuumme kuului kaksi kokonaista päivää tutustumista Beamishin museoon, osittain henkilökunnan seurassa, osittain omaehtoisesti. Lisäksi saimme osallistua illalla järjestettyyn museon Halloween-tapahtumaan.


Heti alkuun on todettava, että resurssien puolesta painimme Suomessa aivan täysin eri skaalassa: Beamishia pyöritetään lähes 500 työntekijän ja vielä useamman vapaaehtoisen voimin. Musealue on myös valtava: aikalaistensa, eli 1900-luvun puolessa välissä perustettujen ulkomuseoiden (Beamishia rakennettiin 1950- luvulta 1970-luvulle) tapaan Beamish on järjestetty useisiin eri "kyliin", jotka ovat noin 10 minuutin kävelymatkojen päässä toisistaan; 1900-luvun alun kaupunkikortteli, kaivostyöläisten kylä, 1820-luvun maatila, jne. Museoalue kattaa kokonaisen laakson ja vilkkaimpina aikoina alueella voi olla jopa yli 7 000 kävijää samanaikaisesti. Kylien väliä pääsee kävelemisen lisäksi kulkemaan historiallisilla busseilla, raitiovaunuilla ja jopa höyryjunalla. Tällaisen kokonaisuuden ylläpitäminen vaatiikin jo resursseja.


Museon tarjoaman miljöön ja kuvaston tunnistettavuus on selvästi Beamishin valttikortteja. Vaikka omat viitekehykseni brittiläisen populaarikulttuurin kuvastoon ovat varmasti verrattain köyhät, on kuitenkin lähes kaikki ympärilläni tutun oloista, oli se sitten elokuvista tai kirjallisuudesta; kuten uniformuihin sonnustautuneet raitiovaununkuljettajat, jotka rituaalimaisesti ohjaavat matkustajia vaunuihin ja pois tai 1900-luvun alkupuolen koulu joka on niin monesta brittielokuvasta tutun oloinen että tuntuu melkein kuin olisin itse käynyt sitä. 1820-luvun maatilan kasvimaita hoitavat isännät taas ovat mielestäni ilmeisiä hobitteja. Kaikki tuntuu kuitenkin hieman liian mukavalta. Kukaan ei ole ankara, epäkohtelias, köyhä tai sairas, vaan kaikki hyväntuulisia "setiä ja tätejä". Museon henkilökunta ei toimintaa esitellessään piilotellut nostalgian tarkoituksenmukaisuutta. He esimerkiksi myönsivät auliisti, että museon joulutapahtuma perustuu "Dickenslaisen tunnelman" luomiseen.

Museoalue on laaja, ja siellä pystyy liikkumaan historiallisilla busseilla ja raitiovaunuilla.

Toinen asia, jonka panen merkille, on kuinka paljon englantilaiset ulkomuseot muistuttavat toisiaan. Olen aiemmin käynyt Birminghamin seudulla teollisuushistoriaa esittelevässä Black Country Museumissa sekä Blist´s Hill-ulkomuseossa. Beamish muistuttaa erittäin vahvasti niitä molempia. Niissäkin oli kaupunkikorttelit, toimivat pubit, sekä runsaasti vanhoja kulkuvälineitä, joiden kyydissä sai ajella. Jos aina ei nojata sokeroituun nostalgiaan, saattaa mytologisointi mennä myös toiseen suuntaan; Black Country Museumin hiilikaivos-osuus on puolestaan melkoista kauheuksilla ja kurjuudella mässäilyä.


Kun museoissa mennään elämykselliseen suuntaan, joissa asiat liikkuvat ja toimivat, ja kävijät saavat koskea, tehdä ja maistaa itse, saattaa nopeasti saada kuulla, että museo on muuttumassa huvipuistoksi. Hyvin toteutetussa pedagogisessa ulkoilmamuseotoiminnassa, jossa tekeminen on kontekstualisoitua, eli tehdään oikeita asioita oikeilla materiaaleilla oikeassa ympäristössä niin että kävijä oppii siitä jotakin, tämä syytös menee mielestäni täysin ohi. Sen sijaan juuri näissä brittiläisissä ulkomuseoissa huvipuistomaisuus tulee hieman enemmän liki. Täällä pääpaino tuntuu olevan siinä, että ajellaan jännittävillä menopeleillä, ostetaan kojuista lempiherkkuja ("vanhan ajan tapaan" valmistettu fish and chips sekä perinteinen suklaapuoti ovat selkeästi paikan suurimpia vetonauloja) ja tavataan hauskan nostalgisia hahmoja. Ollaanko silloin vielä kiinni museon perustehtävissä - vai voiko museon perustehtävä olla vain tarjota nostalgisia elämyksiä rahasta?


Museolla oli kuitenkin myös opetuksellisia ohjelmia. Kaupunkikorttelin kaduilla näkyi kulkue osoittamassa mieltään naisten äänioikeuden puolesta. Löytyi myös toinen kulkue, naisten oikeuksien vastustajat. Nämä olivat osa ohjelmaa, johon kävijäryhmät voivat ottaa osaa. Lopussa osapuolet vietiin istuntosaliin jossa käytiin keskustelua ja kummankin oli argumentoitava asiansa puolesta (naisten oikeuksien vastustajien oli selkeästi vaikeampi löytää argumentteja jotka eivät menneet hupiosastolle).

Erittäinkin runsas esinemäärä tekee museointeriööreistä uskottavia.

Mielenosoitus osana museon opetustoimintaa.

Tarvitseeko toisaalta sisällön opetuksellisuuden tai informatiivisuuden aina olla kerronnallistettua? Ulkomuseoiden kantavana ideana on ympäristön immersiivisyys - se, että minne, ikinä katsot, siellä on jotakin opettavaista. Sanotaan vaikka visuaalisesti, tilallisesti tai aistillisesti opettavaista, jos ei muuten. Tässä suhteessa Beamish loistaa, erityisesti esineiden runsaudella. Kaikkialla hylly- ja pöytäpinnat ovat täynnä tavaraa, mikä tekee miljöistä paljon uskottavampia, kuin jos siellä olisi vain yksi tai kaksi "viitteellistä" esinettä.
Tämän taustalla on Beamishin perustajan Frank Atkinsonin keräilypolitiikka, eli "ei-valikoiva kerääminen". Atkinsonin periaate oli että kaikki otetaan vastaan, niin hyvä- kuin huonokuntoiset tavarat, ja kuinka monena kappaleena vaan, sillä koskaan ei voi tietää jos niitä tarvittaisiin. Tällainen kokoelmapolitiikka on useimpien museoammattilaisten kauhu, mutta ulkoilmamuseon kaltaista totaalista museoympäristöä varten tarvitaan varsinainen esineiden runsaus. Ulkomuseoiden asiantuntija Sten Rentzhog kuvailee Beamishin esinerunsautta näin: "Esineiden määrä on ylitsevuotava, rikkaan vaihteleva ja kaiken kattava. ... Täällä ei ole vain esimerkkejä, täällä on kaikki se mitä aikanaan on ollut."


Rentzhog onkin kuvaillut Beamishia yhdeksi "museotaivaan kirkaimmista tähdistä", mutta kritisoi myös museota liian sokeroidun ja idyllisen historiakuvan esittämisestä. Kenties juuri epäsovinnaiset menettelytavat kuten kokoelmien hallitsematon kartuttaminen sekä häpeilemätön nostalgialla ratsastaminen ovatkin avaintekijöitä museon menestykseen ja keino, jolla pystytään houkuttelemaan laajempia kävijäjoukkoja ajanvietteen pariin, joka kuitenkin loppujen lopuksi on sivistävää?

(viitteet: Rentzhog, Sten. Friluftsmuseerna. En skandinavisk idé erövrar världen. Carlssons 2007)

1820-luvun maatilan kasvimaan kasvit on suunniteltu sillä ajatuksella,
että museossa voi valmistaa niistä ruokaa vuoden ympäri.

Beamishissa on myös toimiva museopubi.

John Björkman