maanantai 3. heinäkuuta 2017

Yksi arkeologisen tekstiilikokoelman aarteista tutkijan työpöydällä – Ursus Finlandicus eli Suomen karhu Vaasa-ajalta


Vierailevana kirjoittajana


Tutkija, tekstiiliarkeologi Heini Kirjavainen

Arkeologia, Turun yliopisto

  

Turun museokeskuksen arkeologisten kokoelmien kätköissä on noin tuhat keskiaikaista tekstiililöytöä. Tekstiilijäänteet ovat pieniä osia vaatekappaleista, joista ei yksinään voi muodostaa asukokonaisuutta. Tutkimuksen rinnalle tarvitaan myös muita kuvallisia ja/tai kirjoitettuja lähteitä. Tekstiilitutkijalle kankaanpalat ovat kuitenkin tärkein tutkimuskohde, koska ne kertovat aikansa vaatteiden ja tekstiilien valmistusteknologiasta sekä muodista. Tämä ainutlaatuinen keskiaikaisten arkeologisten tekstiilien kokoelma on Suomen suurin ja kansainvälisesti vertailukelpoinen eurooppalaisen arkeologisen tekstiiliaineiston kanssa. Kokoelma on herättänyt myös kansainvälisen tekstiilitutkijayhteisön kiinnostusta. 

Arkeologinen tekstiililöytö (TMM 21816: TE50492) vuoden 1998 Åbo Akademin tontin päärakennuksen kaivauksilta. Pala on mekon miehustaosa. Kuvaaja Heini Kirjavainen/TMK.

Tekstiilien perustutkimuksen lisäksi uusimpia luonnontieteellisiä tutkimussuuntauksia edustavat värianalyysit (HPLC), joilla selvitetään mitä värikasveja ja -aineita on käytetty kankaan värjäyksessä. Isotooppitutkimukset paljastavat kankaissa käytetyn villan alkuperän. Radiohiiliajoituksella (AMS) kankaanpalat saadaan sidottua ajalliseen kontekstiinsa. Turun museokeskuksen kokoelmat ovat kiinnostaneet tutkijoita, koska kokoelmat ovat olleet helposti saavutettavissa. Valitettavasti aineiston käsittely tieteellisissä, yleensä ulkomaisissa julkaisuissa ei välttämättä tavoita asiasta kiinnostunutta kotimaista yleisöä. Seuraavassa esittelen yhden tutkimuskohteen tutkijan työpöydältä, joka kiinnostanee blogin lukijakuntaa.

Täysin kokonaiset tekstiililöydöt ovat harvinaista herkkua, mutta sellainen on kuitenkin säilynyt jälkipolville Turun museokeskuksen kokoelmissa. Turun linnan karhumerkki (TMM13275: 3.100) löydettiin vuonna 1939, kun valtionarkeologi Juhani Rinne suoritti arkeologisen koekaivauksen Turun linnan eteläpuolella. Kirjaillusta kankaasta valmistettu merkki on kooltaan 16 x 6,7 cm. Se esittää paljaspäistä karhua, joka kannattelee miekkaa oikeaa olkapäätään vasten. Seuraavassa on kuvaus Suomen karhusta, jonka tulkitsen kuuluneen Juhana-herttuan kankaiseen vaakunamerkkiin vuosien 1556–1563 väliselle ajalle.

Turun linnan karhumerkki (TMM 13275: 3.100). Kuvaaja Heini Kirjavainen/TMK.

Karhumerkille on ikonografinen vastine Turun linnan pääsisäänkäynnin yläpuolella sijaitsevassa Juhana-herttuan vaakunassa. Juhana ei ollut ollut tyytyväinen vaakunaansa ja teetätti uuden, jossa on neljä heraldista symbolia. Kruunattu haarniskan kypärä oli eteläisen Suomen tunnus ja seisova karhu – Ursus finlandicus – Pohjois-Suomen tunnus. Molemmin puolin karhun päätä on kuvattu kaksi tähteä. Tähdet kuuluvat kaksosten tähtikuvioon, jonka kaksi kirkkainta tähteä ovat Castor ja Pollux, kreikkalaisen Zeus-jumalan kaksi poikaa. Leijona puolestaan kuului kuninkaalliselle Folkunga-suvulle, johon myös Vaasat kuuluivat. Kolme tähteä (Ruots. tre kronor) kuvaavat kuninkaallista valtaa. Vaakunakilpi asetettiin paikalleen oven yläpuolelle vuonna 1561. Vaakunan uusimisella Juhana-herttua halusi osoittaa omaa riippumatonta asemaansa Suomen herttuakunnan hallitsijana.

Turun linnan pääsisäänkäynnin kivinen vaakunakilpi vuodelta 1561. Kuvaaja Tanja Ratilainen /TMK.

Vaakunakilvessä kuvattu karhu on täysin samanlainen kuin kankainen karhumerkki. Tosin karhumerkistä on miekan kärki katkennut pois. Kahdella jalalla seisovasta karhusta tuli Porin jalkaväkirykmentin tunnus. Jalkaväkirykmentin tunnuksessa miekka on pystyssä kruunupäisen karhun edessä, kun taas kangasmerkissä karhu kantaa oikealla olkapäällään miekkaa ja siltä puuttuu kruunu. Porin läänin jalkaväkirykmentin perusti kuningas Kustaa II Adolf vuonna 1626 Tallinnassa 30-vuotisen sodan aikana. 


Vaakunakilven karhu. Kuvaaja Tanja Ratilainen / TMK.

Viitteitä Juhana-herttuan ja Katarina Jagellonican elämästä sekä vaakunoista löytyy myös historiallisista asiakirjalähteistä. Vuonna 1563 suoritetussa irtaimen omaisuuden inventaarissa on kokonainen luku vaakunoista, joissa kuvataan myös kankaista valmistettuja vaakunoita. Yksi oli punaisesta ja sinisestä silkkiatlaksesta valmistettu, toinen punaisesta, sinisestä ja keltaisesta verkakankaasta valmistettu. Yhdessä oli myös helmiä koristeena. Vaakunamerkkejä ommeltiin ja kirjailtiin käytännöllisesti katsoen kaikkialle esimerkiksi seinä- ja vuodevaatteisiin, palvelijoiden vaatteisiin sekä hovipukuihin. Juhana-herttuan omassa sängyssäkin oli kultakankaasta valmistettu baldakiini, jossa oli kuvattuna herttuan vaakuna.

Inventaarissa on myös merkintä kirstusta, joka oli täynnä silkki- ja kultalankoja, erivärisiä silkkikankaanpaloja sekä vanhoja pukuja, jotka ovat mahdollisesti olleet tarveaineita kaikenlaiseen tekstiilityöhön ja kirjontaan. Esimerkiksi 1500-luvulla Englannin kuningatar Elisabet I hovissa vanhoja kallisarvoisista kankaista valmistettuja vaatteita kierrätettiin ja niistä valmistettiin jotain uutta. Vanhoista kirjontatöistä tai vaatekappaleista purettiin kallisarvoiset kulta- ja silkkilangat helmien ja jalokivien ohella uudelleen käytettäviksi. Jos kulta- tai hopeakirjailtua kangasta ei haluttu käyttää uudelleen, se voitiin polttaa ja jäljelle jäänyt jalometalli otettiin talteen uudelleen käytettäväksi astioihin, koruihin tai metallilankaan. Juhana-herttuan hovin harjoittamasta kierrätyksestä todistanevat radiohiiliajoitustulokset (AMS), joissa karhumerkin silkkibrokadikangas sijoittui vuosien 1420–1530 välille ja kultafoliolanka vuosien 1450–1640 välille. Silkkibrokadikangas on ollut vähintään kolmekymmentä vuotta vanhaa vuoteen 1561 mennessä, jolloin merkki mahdollisesti ommeltiin. Tulkintani mukaan Turun linnan kankainen karhumerkki on voinut koristaa vaatekappaletta tai olla osa vaakunamerkkiä joko vaatekappaleessa tai muussa tekstiilissä. Kirjailutyön laatu on verrattavissa kirkollisten tekstiilien kirjontatöihin, ja siinä on säilynyt valmistajansa oma kädenjälki.

Lähikuva karhumerkin pohjakankaasta ja sotkuisesta kultafoliolangasta, joka näkyy kuvassa sinisenä. Kuvaaja Riikka Saarinen/TMK.

Karhumerkki on leikattu muotoonsa silkkibrokadikankaasta, mikä näkyy parhaiten nurjalla puolella. Kangas oli värjätty keltaiseksi peruukkipensaasta (Cotinus coggyaria Scop.) saadulla väriaineella, sulfuretiinillä. Eksoottisesta nimestään huolimatta väriaine oli yleisesti käytetty Euroopan silkinvärjäyskeskuksissa 1500-luvulla. Karhun turkki on kirjottu parittaisin etupistoin kultafoliolangalla. Tummanruskealla puun- tai pähkinöiden kuorella värjätyllä silkkilangalla on kirjottu karhun ääriviivat. Miekka, silmät ja raajat sekä turkin selkäpuoli on kirjottu keltaisella silkkilangalla. Miekan ponnessa on ollut kiinnitettynä pienet koristenastat tai jalokivet. Miekka on kirjailtu kultafoliolangalla sidepistoin. Karhumerkki on ollut aikansa luxusta ja tarveaineissa ei ole säästelty -ei edes kultalangassa, joka muodostaa sekavan paksun kerroksen merkin nurjalle puolelle. Huomattavaa on, että karhu ei olekaan ollut ruskea vaan hohtavan kullankeltainen. 


Peruukkipensas (Cotinus coggyeria Scop.). Kuva N.J. von Jacquin 1775. Florae austriceae, vol. 3.t 210. 
Lähde: http://plantillustrations.org/species.php?species=Cotinus+coggygria

Vielä on mainittava yksi kirjallinen lähde kuin todisteena karhumerkin kuulumisesta Juhana-herttualle. Vuonna 1562 hovirunoilija Henricus Mollerus kirjoitti herttuan kosiomatkasta, jonka hän teki Danzigiin lippulaivallaan Ursus finlandicuksella. Kuten arvata saattaa, laiva oli koristeltu herttuan vaakunalipuilla. Runo on latinaksi nimeltään Aulæum Gratiarum Ursus Finlandicus Aquila Polonica. Kustavi Grotenfelt käänsi runon suomeksi ja julkaisi sen vuonna 1903. Käännös on ylevä ja kaunis antiikin henkeen kirjoitettu, mutta liian vapaamuotoinen niin, että runon oikea sisältö kärsi käännöksen taiteellisuudesta. 

Latinan kielisessä runossa kuvattiin, millainen Suomen karhu ja Puolan kotka olivat. Nyt uudelleen tulkitusta runosta on nostettu seuraavat osiot, jotka kuvaavat Suomen karhun ulkonäköä ja ompelemista.* Tähän tekstiä ei ole kuitenkaan kirjoitettu runomuotoon.
---Puolan ja Suomen herttuan kaksoisvaakuna ommeltiin hohtavalla (kultaisella) langalla.---
---Toinen niistä on kultainen karhu, jolla on hohtava (kultainen) turkki.---
Runo  jatkuu Puolan kotkan kuvaamisella ja, sitten runo jatkuu.
--- Karhulla on paljas pää ja se on keltainen väriltään.---
--- Se seisoo pystyasennossa.---
--- Se pitelee miekkaa kynsissään, ja miekka koskettaa sen olkapäätä.---
--- Se katsoo kohti kaksosten tähtimerkkiä.---

Siis runo on kuin kuvaus Turun linnan karhumerkistä, joka paljastui tutkimuksessa kultaiseksi ja keltaiseksi. Se on paljaspäinen, seisoo pystyasennossa ja pitää miekkaa olkapäällään sekä katsoo kohti kaksosten tähtimerkkiä, kuten Turun linnan pääsisäänkäynnin kivivaakunassa. Ihmeellisintä tässä jutussa on se, että arkeologiselle tekstiililöydölle löytyi näin täsmäävä aikalaiskuvaus – vieläpä runon muodossa. Karhumerkin voi siis ajoittaa ikonografisesti vuosien 1561–1563 välille, jos esikuvana on ollut karhu Turun linnan kivisessä vaakunakilvessä tai vaakunakilven karhun esikuvana on ollut herttuan hovissa vuosien 1556–1561 välillä kirjailtu karhumerkki. Niin tai näin, molempia olettamuksia tukee silkkibrokadikankaan radiohiiliajoitus.

Karhumerkin tarina päättyy kuitenkin vuonna 1563, kun herttuan veli kuningas Eerik XIV vangitutti Juhanan puolisoineen. Turun linnan loistoajasta jäljelle jäi inventaari, kivinen vaakunakilpi sekä irrallinen karhumerkki, joka oli päätynyt linnanmuurin ulkopuolelle kuin todisteeksi jälkipolville yhden lyhyen loistavan aikakauden päättymisestä Turun linnassa. 

Karhumerkki on parhaillaan nähtävillä Turun linnan perusnäyttelyssä.

*Kiitokset käännöksen tarkistamisesta kuuluvat apulaisprofessori Kirsi Saloselle Turun yliopistosta sekä professori Kurt Villads Jensenille Tukholman yliopistosta.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti