Vanhasta Turusta kiinnostuneiden mielissä kaupungin palo 4.
– 5.9.1827 on aina ajankohtainen, ei siitä eroonkaan pääse. Tänä kesänä aihe on
kiinnostanut laajempaakin joukkoa, kun palon syitä mielikuvituksen vapaudella tulkitseva Mike Pohjolan romaani ”1827” ilmestyi markkinoille.
Luettuani romaanin lomahuvina etsiydyin tietenkin heti vanhan
tutun ja raudanlujan tutkimuksen, Svante Dahlströmin ”Turun palon” ääreen, ja
siitä edelleen Kansalliskirjaston digitoitujen sanomalehtien pariin löytääkseni
aikalaiskuvauksia paloa seuraavilta päiviltä.
Mutta sanomalehtiä ei tuohon aikaan tietenkään julkaistu sellaisia
määriä kuin nykyisin, eikä niiden ilmestymisen eteen tehty töitä yötä päivää. Tieto
palosta kiidätettiin suuriruhtinaskunnan pääkaupunkiin Helsinkiin toki heti, ja
sikäläiseen Finlands Allmänna Tidningiin laadittiin lyhyt tiedote asiasta. Se
ehti syyskuun kahdeksannen päivän numeroon:
Kuulopuheina versiot tapahtumien kulusta saavuttivat varmasti useat lehden lukijat jo
ennen kuin ilmestyi hartaasti odotettu syyskuun 13. päivän numero, jossa
saatiin pidempi, silminnäkijän kuvaus katastrofista (olen liittänyt sen
postaukseni loppuun). Kirjoittajan nimeä siinä ei mainita. Hänen kuvauksensa rakennuksista,
jotka ”yksi toisensa jälkeen vajosivat kuin auenneisiin tulivuoriin”, ja jäljelle jääneestä ”kammottavasta
tuhansien savupiippujen metsästä” onnistui varmasti johtamaan ajan uskonnollismielisten lukijoiden
ajatukset kiirastulen kauhuihin.
Gustav Finnbergin piirros kuvaa tilannetta heti palon jälkeen. Lähde Wikimedia Commons. |
*
Juuri tänä aamuna, syyskuun viidentenä eli palon toisena päivänä
Turun kadut olivat vielä liian kuumat kulkea. Palo eteni yhä kaupungin laitoja
kohti ja keskikaupungin palopesäkkeet puhkesivat ajoittain uuteen roihuun.
Turun kukkulat ja pellot tulliaidan molemmin puolin olivat täynnään kodittomiksi
jääneitä ihmisiä ja eläimiä, tavarakuormia
ja yksinäisiä esineitä. Hiiltyneitä papereita, seteleitä ja muuta kevyttä oli
lentänyt lähiseuduille, jopa Sauvoon saakka, ja satanut siellä alas kummallisena lopun aikojen viestinä.
Yksitoistatuhatta ihmistä oli jäänyt kodittomiksi, ja suuri
osa heistä myös vaille omaisuutta. Paloa paettaessa mukaan oli usein osunut vain
toisarvoista tavaraa, kun valmistautumattomuus ja kauhu olivat saaneet pakenijat
sieppaamaan mukaansa sen, mitä käsille sattui. Palon laajetessa nekin, jotka olivat jo luulleet päässeensä
turvaan, päätyivät yhä uudelleen pakenemaan kauemmas, ja kertaalleen
pelastettujakin esineitä jäi heitteille.
”Mäillä ja
pelloilla, kaduilla ja kujilla vaelsivat aiemmin rikkaat ja hyväosaiset kurjien
ja vaivaisten kuhinassa, nyt yhtä säälittävinä”, maalaili sanomalehteen
kirjoittanut. ”Kirjava
ihmismassa, leikkiviä lapsia ja itkeviä naisia, kehtoja ja ruumisarkkuja,
kaikenlaisia ja -kuntoisia taloustavaroita, kotieläimiä ja siipikarjaa velloi toisiinsa
sekoittuvina ryhminä”, kuvaili puolestaan Nils Henrik Pinello iäksi mieleensä
syöpynyttä näkyä.
Tänä aamupäivänä palo eteni vielä kohti Kerttulinmäkeä ja
tuhosi Hämeenkadun ja
Uudenmaankadun rajaaman osan kaupungista. Uusia kodittomia liittyi kukkuloiden väkimassoihin
ja lisää liian painavia tavarakuormia hylättiin liekkien saaliiksi. Joen
toisella puolella alkoi samaan aikaan tuhoutua kaupungin Eteläkortteli, jota vallinnut
tuulen suunta oli tähän asti suojellut.
Kello kolmelta tänä iltapäivänä etenevät roihut viimein
tukahtuivat. Eteläkorttelia uhannut palorintama saatiin rajattua nykyisen
Aurakadun paikkeille. Illalla joillekin palaneille kaupungin kulmille saattoi jo
uskaltautua katukivien viilennyttyä. Palopesäkkeet toki roihusivat vielä monta
päivää tämän jälkeen, ja viikkojenkin päästä jokin raunio saattoi äkkiä romahtaa ja henkäistä uumenistaan korkeita liekkejä.
Tulimeren kajo yössä, savu ja tuulten riepottamat
nokiset riekaleet olivat tuoneet viestin tapahtuneesta lähiseudulle jo tapahtumien
alkuvaiheessa. Ja koska ihmismieli oli silloin sama kuin nykyään, alkavaa
pakolaisvirtaa vastaan, kohti kaupunkia kiiruhti pitkin päivää lähiseudun väestöä
töllistelemään onnettomuutta ja onnettomia.
Osaa heistä varmasti kannusti sääli ja halu auttaa. Iltaan
mennessä raunioiden jäänteistä ja pelastetuista irtaimesta kyhätyissä kojuissa, mutta myös lähiseudun maalaistaloissa majaili sadoittain ja sadoittain niitä, joilla
ei ollut muuta sijaa.
Kuudentena syyskuuta – huomenna – kaupunki perusti palovahinkokomitean, jonka lyhytikäiseksi
hätäavuksi tarkoitettu toiminta jatkui lopulta seuraavat yhdeksän vuotta. Komiteaan kuului viisitoista
jäsentä eri yhteiskuntaluokista. Aluksi komitea keskittyi huolehtimaan saapuvien
avustusten vastaanotosta ja jakelusta sekä hankkimaan asuinsijat niille, jotka
eivät olleet omin voimin sellaista saaneet. Palovahinkokomitea otti myös haltuunsa heitteille jääneen ja ryöstöiltä säästyneen irtaimen, jota yritettiin
myöhemmin palauttaa omistajilleen.
Ote Jacob Wallinin Oulun paloa 1822 kuvaavasta taulusta. Lähde Wikimedia Commons |
*
Turun omista kolmesta sanomalehdestä Åbo Underrättelser ja Turun Wiikko-Sanomat lakkasivat palon
vuoksi ilmestymästä yli vuoden ajaksi, mutta ensimmäinen palon jälkeinen Åbo
Tidning –lehti julkaistiin jo lokakuun 13:ntena, vaikka lehteä painava
Frenckellin & Pojan kirjapaino
oli sekin palossa tuhoutunut.
Ensimmäiseen palon jälkeiseen numeroon painettiin mm
Pyhiinvaelluslaulu-niminen runo,
josta ote alla. - Kohtele
kultaa kuin multaa, sillä kaikki maallinen tulee tuhoutumaan, lohdutti lehti
lukijaa.
Seuraavien kuukausien ajan jokaisessa numerossa eli kahdesti
viikossa julkaistiin palon jälkiselvittelyyn tai jälleenrakentamisen alkuun
liittyviä ilmoituksia. Poliisikamari kehotti puhdistamaan kadut sorakuormista,
koska entisiä tonttejaan innokkaasti tutkivat turkulaiset olivat kasanneet purkujätteet ensi hätään kaduille. Tuomiokirkon uuden katon rakentamisurakka
huutokaupattiin, virastot ja laitokset alkoivat toimia väliaikaisissa tiloissa,
kauppiaat ilmoittivat tuotteistaan, käsityöläiset kertoivat paluustaan ja
verstaansa uudesta sijainnista.
A.G Sjöström alkoi kerätä tilauksia julkaistakseen jouluksi runokokoelman ”Taflor af vådelden i Åbo” (se tosiaan ilmestyi! ), ja joulunaluspäivinä Frenckellin kirjapaino alkoi myydä litografiana Finnbergin piirrosta tuhoutuneesta Turusta (kuva ylempänä) sekä mikä mielenkiintoista, ottaa vastaan tilauksia kuuden piirroksen sarjasta, joka esittäisi palanutta Turkua eri suunnilta nähtynä. Mahtoiko sarja koskaan valmistua?
A.G Sjöström alkoi kerätä tilauksia julkaistakseen jouluksi runokokoelman ”Taflor af vådelden i Åbo” (se tosiaan ilmestyi! ), ja joulunaluspäivinä Frenckellin kirjapaino alkoi myydä litografiana Finnbergin piirrosta tuhoutuneesta Turusta (kuva ylempänä) sekä mikä mielenkiintoista, ottaa vastaan tilauksia kuuden piirroksen sarjasta, joka esittäisi palanutta Turkua eri suunnilta nähtynä. Mahtoiko sarja koskaan valmistua?
Suurin osa loppuvuoden 1827 ilmoituksista koski kuitenkin palon
melskeessä kadotettua omaisuutta. Kuka kaipasi kirjoituspiironkinsa yläosaa
papereineen, kuka ruskeaa sortuuttitakkiaan, kuka hopeisia lusikoitaan, kuka
kadonnutta patjaansa. Joku toivoi takaisin silkkihuiviaan, joku seinäpeiliään, joku
päivänvarjoaan, joku savussa vahingoittunutta italialaista hattua. Yhdeltä oli
kadonnut petsattu piippuhylly, toiselta mahonkinen pelipöytä, kolmannelta
värjättyjä kerrattuja villalankoja. Eräältä olivat hukassa tuolien istuintyynyt,
eräältä punaiseksi lakeerattu vaateharja, eräältä taas merenvahapiippu ja
kaksi kookospähkinänkuoresta tehtyä
tarjoilukauhaa – varmaankin merenkulkijan muistoja. Piispanpellolle kadotettuja
kultasormuksia peräänkuulutettiin, ja joku jopa toivoi saavansa takaisin kukkaronsa rahoineen
päivineen. Lieneekö niin rehellistä löytäjää, että olisi sellaisen pannut
koskematta talteen?
Mutta ilmoituksia löydetystä omaisuudesta julkaistiin
suunnilleen yhtä paljon kuin kadotetusta. Liikuttavimpia löytöjä ovat kultaseppä
Norringin pellolle nököttämään jätetty topattu tuoli ja eräs soikea jauhovakka,
hiukkanen jauhoa sisällään.
*
Silminnäkijän kertomus lehdessä Finlands Allmänna Tidning, 13.9.1827:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti